Hyvästit Kentille

Tänään viimeisen kerran Helsingissä esiintyvä Kent on esimerkki yhtyeestä, joka loi kokonaisen maailman. Yhtyeessä yhdistyivät saumattomasti hienot lyriikat, maailman parhaat riffit, omalaatuisen tiivis tunnelma, mystiikka, tarinat, koukuttavat melodiat ja visuaalisuus etenkin levynkansitaiteessa. 

Bändin upea jäähyväisvideo sitoi yhteen yhtyeen 26-vuotisen taipaleen juuri levynkansien maailman kautta. Jos videoon olisi pitänyt lisätä vielä yksi Kent-elementti, se olisi etsivä valo, joka on läsnä monissa videoissa. Nuo kaksi minuuttia osoittivat, miten iso merkitys levyjen kansillakin voi olla.

Minulle musiikki on kokonaisvaltainen kokemus ja arvostan sen takia sitä, että Kent on kuvittanut oman musiikkinsa niin hienosti. Ja vaikka tunteita käsittelevät laulut ovatkin ihania, politiikasta saa minulta aina kymmenen lisäpitettä.



Melankolisen musiikin, tarttuvien riffien ja ruotsin kielen suurena ystävänä Kent oli minulle tärkeä.

Ehdin nähdä yhtyeen kolmesti livenä. Kesällä 2012 Tukholmassa Kent levitti vielä hurmosta, mutta Provinssi 2015 -keikka ei juuri sykähdyttänyt. Tosin ensimmäinen virhe oli laittaa yhtye esiintymään keskellä kirkasta kesäpäivää.

Bändi oli sama kuin kolme vuotta aiemmin, mutta kipinä puuttui. Kent oli keksinyt itsensä jo kerran uudestaan Tillbaka till samtiden -levyn myötä, ja etäältä katsottuna näytti siltä, että yhtye on antanut kaikkensa.

On vaikea kuvitella, että pirteän popmusiikin Ruotsista tulisi uutta ruotsiksi laulavaa bändiä, joka innostaisi kymmenet tuhannet suomalaiset ja myisi Hartwallin loppuun. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa areenoita täyttävä Håkan Hellström on käynyt Suomessa vain kerran (enkä päässyt paikalle), vaikka artisti on kiistämättä Ruotsin suosituin.

Kent on ollut pohjoismainen musiikillinen sukupolvikokemus – ehkä viimeinen laatuaan. Sellaisia bändejä jää kaipaamaan. 

Viimeinen toiveeni ystävälleni on se, että kuulisin tänään suosikkikappaleeni Max 500:n.

Liam Gallagherilta sooloalbumi ensi vuonna

Liam Gallagher vuonna 1994 Manchesterissa. Kuva: Kevin Cummins

Gallagher-fanit ovat joutuneet olemaan pari vuotta täysin Noelin aktiivisuuden varassa, mutta ensi vuonna tilanne tasapainottuu jälleen. Liam Gallagher on nimittäin allekirjoittanut levytyssopimuksen Coda Music Agencyn kanssa. 

Tiedossa on siis Liam Gallagherin ensimmäinen sooloalbumi! Tämä on pieni yllätys, sillä Gallagher on aiemmin kieltänyt lähtevänsä soolouralle, koska se "tekisi hänestä kusipään". No, nyt mies myönsi olevansa kusipää, mutta korosti, ettei lähde soolouralle. Hän vain sattui kirjoittamaan kymmenisen kappaletta, jotka äänitetään. 

"They’ve got flair, attitude, the melodies are sick and the words are fucking funny. We’ll record them this year and release it next year. It’ll shock people. It’s a record written by me, that’s got all the right ingredients and sounds well tasty. You won’t be scratching your chin. It’s not Pink Floyd and it ain’t Radiohead. It’s chin-out music.” - Gallagher NME:ssä

Tätä ennen Liam Gallagher lauloi Beady Eye -yhtyeessä, joka perustettiin Noelin jätettyä Oasiksen vuonna 2009. Toissavuonna Beady Eye ilmoitti, ettei ole enää olemassa. 

Gallagher twiittasi lokakuun puolivälissä kuvan studiolta, joten äänitykset ovat käynnissä. Sooloalbumi julkaistaan näillä näkymin ensi vuonna. NME ehtikin jo riemuita Gallagherin paluusta toteamalla, että "juuri nyt maailma tarvitsee Liamin kaltaisen rocktähden".

Totta kai kaikilla muillakin oli ikävä Liamia. Beady Eyen jälkeen hän on kunnostautunut viihdyttäjänä ja viihdyttänyt etenkin veljensä kustannuksella. Vähän aikaa sitten hän kutsui Noelia Twitterissä perunaksi. Kahdesti. Lovely lad. 

Parastahan tässä on kuitenkin se, että minulla voisi vihdoin olla mahdollisuus nähdä Liam livenä. Noelia olen kuunnellut jo kolmesti. 

Title track tekee comebackin!

Iron Bridge, Manchester. Kuva: Oona Lohilahti

Tänä vuonna ja etenkin tänä syksynä olen rakastanut musiikkia aiempaakin vahvemmin (jos se on mahdollista). Olen vollottanut Nick Caven One More Time With Feeling -dokumentin ääressä ja palannut perusasioihin Oasiksen Supersonic-dokkaria katsoessani.

Syyskuun Olohuoneklubilla huokaisin helpotuksesta kuullessani pitkästä aikaa Pimeyden biisejä livenä. Lost In Musicissa Neøv toi suuren rauhan ja onnellisuuden. Sitä ennen koin ylimaallisia tunteita The Last Shadow Puppetsin eturivissä. Mikään ei ole ollut niin ihanaa: Alex Turner ja Miles Kane nenäni edessä, Suomessa, soittamassa hienoimpia koskaan tehtyjä biisejä.

Olen ehtinyt laajentaa keikkamatkailun myös uudelle mantereelle, sillä näin The Smashing Pumpkinsin elektro-akustisen, mykistävän kauniin keikan New Yorkissa huhtikuussa.

Ennen kaikkea olen taas ymmärtänyt brittipopin tärkeyden koko identiteettini kannalta. Tämä havainto tekee elämääni ison kaaren, joka sitoo eri tapahtumia yhteen. Musiikki on elämäni tärkein asia, ja nyt yritän uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.


Musiikin merkitys on korostunut kuluneen vuoden aikana. Kun asuin viime syksyn Kosovossa, luovuin live-musiikista kolmeksi kuukaudeksi. Kävin katsomassa Morrisseyta Skopjessa (lippu maksoi muuten 16 euroa) lokakuun puolivälissä, mutta sen jälkeen kuulin live-musiikkia vasta tammikuussa Suomessa. Totta kai Kosovon pääkaupungissa Pristinassa oli keikkoja, etenkin jazzia, mutta olin yleensä matkoilla kiinnostavimpien keikkojen aikaan. Matkustaminen paikkasi musiikkivajetta, mutta joulukuun alussa huomasin, ettei se riittänyt.

Ostin maanisesti keikkalippuja, koska lippukaupan luoma jännitys on hyvä keikan korvike. Tämän manian seurauksena kävin keväällä kahdella Melissa Hornin keikalla ja näin Adelen ja Coldplayn Barcelonassa. Mattias Björkasin vieraillessa Love i Finland -ohjelmassa itkin sitä, etten päässyt Vasas flora och faunan Suomen-kiertueelle. Näin bändin viime keväänä kahdesti, joten vahinko on korjattu.

Etenkin The Last Shadow Puppetsin ja Tom Odellin uusien levyjen ja tuoreimman brittipop-vaiheeni myötä musiikkirakkaus on kuitenkin ylittänyt jälleen kerran jonkin kriittisen rajan. Nautin fanittamisesta, vaikka harva sitä ymmärtää. Yhteen bändiin ja biisiin liittyy enemmän muistoja, merkityksiä ja tunteita kuin mitä kehtaa laittaa Instagram-päivitykseen. Puhun musiikista edelleen kiusallisen superlatiivisesti, innostuksen enkä kritiikin kautta, vedet silmissä. Musiikki ja kokemus ovat henkilökohtaisia, joten kirjoitan tännekin henkilökohtaisuuksia.

Vaikka en halua käyttää keikkoja sen miettimiseen, mitä kirjoittaisin blogiin, tekee minulle ehkä ihan hyvää hieman purkaa elämyksiä sanoiksi. 

Halusinkin jatkaa blogia, koska se tuntuu tärkeältä itseni kannalta. 

Bloggaan muun muassa politiikasta ja ulkomaista kerran kuussa osoitteessa valtablogi.fi. Musiikkiblogin haluan pitää mahdollisimman mukavana harrastuksena, joka ei tunnu pakolta. Koska teen gradua, toimin yhdistyksissä, kesätyönhakukausi on taas ovella ja yritän myös elää, matkustaa ja katsoa Gilmoren tyttöjä, en varmastikaan ehdi päivittää entiseen tahtiin.

Jatkan kirjoittamista suoraan vanhojen tekstien perään. Arkistoista löytyi yllättävän kiinnostavaa musiikkia ja kivoja keikkaraportteja ja hauskoja anekdootteja, joista saattaa olla jollekulle vielä iloa. (En ainakaan itse muistanut, että Tom Odell on lämpännyt Jake Buggia, joka puolestaan on lämpännyt Noel Gallagheria. Kaikkea sitä oppii itseltään.) Kaikki videot eivät näköjään enää toimi, mutta asian korjaaminen olisi liian suuri urakka.


Blogi tekee comebackin, koska meinaan haljeta kaiken musiikkihehkutuksen kanssa. Myönnän: taidan tarvita blogia padon ja intoilun purkamiseen. Alun perin perustelin kirjoittamista sillä, että säästän kavereideni hermoja, ja tämäkin taitaa pitää edelleen paikkansa.

Comeback on kiinnostava asia. Olen viime vuosina alkanut uskoa sen voimaan. Mielestäni comeback on hyvä asia, jos se tehdään oikeista syistä ja yhtyeellä on vielä annettavaa. Harva kehtaisi sanoa, että Pulpin comeback-kiertue oli huono idea, kun Jarvis Cockerin lavaesiintyminen ja lantion liikkeet olivat kiertueella parempia kuin ikinä ennen. Comebackien ansiosta minäkin olen kokenut elämäni parhaita keikkoja ja hetkiä. Niistä lisää myöhemmin.

Vaikka republikaani John Boehner on mielestäni yksi vastenmielisimmistä poliitikoista, lainaan häntä silti tämän tekstin lopuksi. Näissä sanoissa on totuutta.

"Well, any good comeback needs some true believers."

EP: Bypassers - Bypassers

Helsinkiläinen Bypassers julkaisi uuden ep:nsä tänään, ja on pakko myöntää, etten olisi etukäteen uskonut, että se kuulostaisi näin hyvältä. Olen seurannut yhtyettä melkein alkuajoista asti ja kehitys on ollut huimaa. Melodiat ovat kasvaneet suuremmiksi ja tarttuvammiksi ja oma ääni on löytynyt. Tällä hetkellä vertaisin Bypassersia aiemmin ylistämääni The Casbahiin, joka ei myöskään kuulosta pätkääkään suomalaiselta.

Byspassersin musiikista kuulee vaikutteet, Oasiksen ja The Verven, selvästi. Mutta jos vaikutteista onnistuu kierrättämään jotain omaa, siinä ei ole mitään vikaa. Bypassers on onnistunut siinä erittäin hyvin. Ep jopa vieroitti minut pari päivää repeatilla soineesta Jukka Ässän uudesta 30 vuotta myöhemmin -sinkusta!

Soundcloudissa lukee, että yhtye olisi muuttamassa Lontooseen. Musiikin suhteen he ainakin ovat tosissaan.

Kuuntele ja lataa koko ep täältä. 

Kun suosikkibändi lopettaa

Rubik helmikuussa erikoiskeikalla.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaan uuden alku.

Blogiani seuranneet luultavasti tietävät, että Rubik on suosikkibändini. Ja kuten kaikki myöskin tietävät, maanantaina aamupäivällä suosikkibändini ilmoitti, ettei bändin toiminta jatku enää. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Tuntui siltä, että olisin pudonnut korkealta ja pitkään. Olen vieläkin vähän shokissa.

Tieto tuli yllätyksenä. Olen kuvitellut monet onnettomuudet ja muut ikävät tapahtumat, mutta en koskaan sitä, että Rubik lopettaisi. Hassua, että mieli toimii noin. Eihän mikään ole ikuista.

Musiikki on aina ollut tärkeintä elämässäni. Se on asia, johon olen voinut aina luottaa, joka ei ole koskaan pettänyt. Siksi kiinnyn itselleni tärkeisiin bändeihin lujasti. Täysi-ikäisenä olen viettänyt prosentuaalisesti ison osan illoistani klubeilla, baareissa ja areenoilla livemusiikin parissa, ja ne kokemukset ovat antaneet paljon. Ne ovat tuoneet elämääni hurjasti iloa ja onnea, hyviä hetkiä ja tehneet elämästäni ainakin itselleni merkityksellisen. Keikalle meneminen on kannattanut aina, ja nykyään jopa matkustan ulkomaille keikkojen perässä. Sanokaa hulluksi, mutta se tekee minut onnelliseksi ja musiikin parissa tunnen eläväni.

Sitten löysin Rubikin, ja livekokemus ja musiikki ylipäänsä saivat aivan uuden ulottuvuuden. Näitä asioita ei päätetä, niitä ei voi tietää etukäteen, se joko toimii tai ei. Mutta Rubikin musiikki vain sattuu osumaan aivoissani sellaiseen kohtaan, jossa toimii jokin onnellisuusyksikkö. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa sitä musiikkia.

En ole kuunnellut yhtyettä "ekasta demosta alkaen". Vaikka löysin Rubikin jo Joensuu-aikoina, Rubik on varsinaisesti minun yliopistoaikani bändi. Elämäni parhaan ajan yhtye. Toisaalta koska elämäni pyörii pitkälti musiikin ympärillä, yliopistoaika on ollut niin hyvä osittain myös musiikin takia. Myös Rubikin takia.

Olen tehnyt lukuisia "iltajunalla Helsinkiin, yöbussilla Tampereelle" -retkiä, koska olen halunnut päästä Rubikin keikalle. Olen saanut hallitsemattomia riemunkohtauksia saadessani viestin, että minut on valittu osallistumaan erikoiskeikalle. Ja sitten jännittänyt ennen keikkaa, ollut onnesta sekaisiin keikan jälkeen. Hyppiessäni, tanssiessani ja laulaessani Rubikin keikalla kaikki on vain ollut kohdallaan. Muistot näistä noin 15 keikasta saavat vieläkin hymyilemään.

Eikä kyse ole tietenkään vain keikoista. Se hetki, kun kuulin Laws of Gravityn ensimmäistä kertaa, muutti elämäni. Rakastan Rubikin musiikkia enemmän kuin muuta musiikkia, niin kuin todella moni muukin rakastaa. Kaiken kaikkiaan hyvin monet elämäni parhaista hetkistä ja asioista liittyvät musiikkiin ylipäänsä ja Rubikiin erityisesti.

Haikeudestani huolimatta ymmärrän oikein hyvin Rubikin päätöksen lopettaa. Jos jokin ei tunnu enää hyvältä ja oikealta, ei sitä kannata jatkaa. Uskon, että Artturi Tairan ja kumppanien tulevat projektit ovat loistavia ja nerokkaita. Odotan ensimmäisiä säveliä ja uusia alkuja.

Tarvitsen kuitenkin suruajan, koska samalla jollain tapaa päätän myös yhden jakson omasta elämästäni. Luulen, että tuhannet suomalaiset ovat kokeneet samanlaisia tunteita tänä syksynä PMMP:n jäähyväiskiertueella. Yhtye, joka on ollut jonkinlainen tuki ja turva, ei enää yhtäkkiä olekaan. Sitä on aluksi vaikea käsittää. Mutta musiikki ei tietenkään katoa ja levyt säilyvät.

Sain onneksi ostettua lipun Korjaamon jäähyväiskeikalle. Tarkoituksena on pitää iloiset hautajaiset, ja yritän kunnioittaa teemaa ja olla itkemättä. Toisaalta tuntuu siltä, että jätän Korjaamolle jonkin osan itsestäni.

Kiitos Rubik, teitte elämästäni paljon paremman. 

Live: The National osa 1/2 ja keikkamatka Berliiniin

Olin eilen katsomassa The Nationalia Helsingin Jäähallilla. Vertasin tunnelmaa koko ajan vuoden 2010 Kulttuuritalon keikkaan, mihin eilinen ei todellakaan yltänyt. Jäähalliin sopii parhaiten rokkibändi, ei Nationalin kaltainen vahvaan tunnelmaan musiikkinsa perustava indiebändi.

Eniten keikalla häiritsivät bändin taustalla olleet kuvaesitykset. Noin yleisesti pidän kyllä visuaalisten tehosteiden käytöstä, mutta nämä kuvat eivät millään tavalla kuvastaneet yhtyeen musiikkia ja mietin jatkuvasti, että miten noin rumia kuvaesityksiä onkaan tehty. Ehkä pahin oli muuten niin vaikuttavan Afraid of Everyonen taustalla ollut valtava keltamusta silmä, joka lähti vielä loppuhuipennuksessa vilistämään kovaa vauhta. Minulla on pieni silmäkammo, joten kokemus oli ahdistava.

Parhaiten lavaesiintyminen toimi silloin, kun taustakuvat oli laitettu jäähylle, ja tunnelmaa loivat vain vahvat valot. Matt Berningerin laulaessa vimmaisesti, mikrofonin ylle kumartuneena, hänen profiilinsa piirtyi valoissa aivan uskomattoman kauniisti. Silloin tuntui ja näytti täydelliseltä.

Berningerillä ei ollut paras päivä. Esiintyminen oli vähän laiskaa, sanatkin unohtuivat Gracelessissa. En sano, ettei virheitä saisi tulla, mutta minulle jäi sellainen yleisfiilis, että onkohan kaikki hyvin. Ehkä huolehtimistapimukseni menee kuitenkin liian pitkälle, jos alan miettiä newyorkilaisbändin jaksamista. Sellainen tunnelma minulle vain eilisestä keikasta tuli. Fake Empiressa bändillä oli ongelmia rytmin kanssa, Demonsissa Berningerin ääni hukkui taustalaulujen alle ja esimerkiksi Pink Rabbitsissa laulu kuulosti ei-niin-hyvältä.

Minulla oli myös ongelmana se, että korvatulppien kanssa soundi oli melko huono, mutta ilmankaan ei voinut desibelien takia olla. Kulttuuritalon hienouksia oli sekin, että äänenvoimakkuus ja miksaus olivat niin täydelliset, ettei korvatulppien käyttäminen käynyt mielessäkään. Niitä ei tarvinnut.

Mr. Novemberin aikana Berninger juoksi perinteiseen tapaansa yleisön joukkoon aiheuttaen hurmosta. Pidän tästä traditiosta. Keikan hienoimpia hetkiä olivat This is the Last Time (katsokaa tämä versio), About Today, I Need My Girl, Slow Show ja tietenkin keikan päättänyt akustinen yhteislaulu Vanderlyle Crybaby Geeks. Nämä taianomaiset hetket osoittivat The Nationalin olevan edelleen yksi maailman parhaista bändeistä sekä esiintyjinä että laulunkirjoittajina.
 
Hieno yhtye, mahtavia lauluja. Eilen ei vain osuttu napakymppiin.

Mutta...

Näen The Nationalin seuraavan kerran livenä jo maanantaina! Aika turvallinen ajatus.

Onko noin hienoja lippuja nähtykään!

Lento Berliiniin lähtee lauantaina klo 07. Neljäs keikkamatka ulkomaille noin vuoden sisään, parasta ikinä. Maanantaina on siis luvassa The National (tällä kertaa istumapaikoilta), tiistaina Arctic Monkeys ja keskiviikkona Tom Odell.

Arctic Monkeysin kanssa tilanne on sikäli jännittävä, että Alex Turnerilla on kurkunpääntulehdus, jonka takia eilinen Birminghamin keikka peruttiin. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että seitsemän vuoden odotukseni palkitaan vihdoin ja näen Arctic Monkeysin livenä. Tietenkään tuollaisille tulehduksille ei varmaan hirveästi voi mitään, mutta kyllä se harmittaisi. Aivan kamalasti.

Toivotaan parasta.

Biisi: Marika Hackman - Cinnamon

Kuulin tänään kiehtovan laulun. Marika Hackmanin Cinnamon kiinnitti huomioni ensimmäisenä nimensä vuoksi. Mielestäni kaneli tekee kaikesta vähän parempaa. Jos mukana on kanelia, epäonnistuminen on erittäin vaikeaa (tosin on sekin nähty kiitos entisen espanjalaisen kämppikseni).

Seuraavaksi alun riffi ja pahaenteinen melodia herättivät mielenkiinnon. Miten tämä päättyy, mietin. Cinnamon on kaunis kappale, mutta ei naisartisteille perinteisesti liitettävällä tavalla. Kauniin siitä tekee erityisesti Hackmanin kirkas, laiskahko ääni, jonka ilmaisu ei kuitenkaan kasva kappaleen edetessä. Sovitus kasvattaa biisin. Sitten on vielä bassolinja, joka on yksinkertaisuudessaan nerokkaan mukaansatempaava. Kyllä sävelaskeleissa on voimaa.

Hackman on malli, mutta en ole varma, pitäisikö sitä edes mainita. En ole ihan ymmärtänyt, miksi mallin ura sulkee pois kaikki muut ammatit. Eikö ihminen saisi olla lahjakas monessa asiassa ja menestyä monella elämänalueella?

Marika Hackman on aiemmin julkaissut minialbumin That Iron Taste ja Sugar Blind -ep ilmestyy 9.12.