Helmikuun keikkakalenteri: Tampere

Huomasin juuri, että unohdin tehdä keikkakalenterin tammikuulle, mutta tässä tulee nyt helmikuun keikkalistaus. Tämä ei siis ole kattava lista kaikista Tampereen keikoista, vaan olen valkannut joitain omasta ja toivottavasti muidenkin mielestä mielenkiintoisimpia keikkoja.

1.2.

Jalava (huom! klo 17) / LEVYKAUPPA ÄX
Janne Laurila ja Tuhlaajapojat levynjulkkarit / TELAKKA
Jalavan levynjulkkarit / PUB UKKO NOOA
Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto / VASTAVIRTA
 
6.2.

Aino Venna, Sansa / KLUBI
Idiomatic / HENRY'S PUB 

8.-9.2.

Valoa festivaali / KLUBI, YO-TALO JA ARTTURI

14.2.

 Valtakunnallinen keikkapäivä: Yllätysesiintyjä, Super Janne, Anni / KLUBI

15.2. 

 Pariisin Kevät / YO-TALO

22.2. 

 Eva & Manu, Ninni Forever Band / KLUBI

23.2. 

 Hang the DJ artistinaan Sans Parade / KLUBI

24.2.

 Dinosaur Jr. / KLUBI

Sata huonekaluihin piilotettua vinyylisingleä

Jack White on yksi suurimmista idoleistani. Kyllä, minulla on edelleen idoleita samaan tapaan kuin 13-vuotiaana, mutta ei nyt takerruta siihen (okei, Jack White -juliste odottaa tuossa seinälle ripustamista). Whiten tekemisiä on mielenkiintoista seurata ja haastatteluja lukea, koska hän on persoonana hyvin erikoislaatuinen, taiteilijaluonne, jolla on tietyt periaatteet ja pakkomielteet, joista ei tingitä. Hän on luovimmillaan haastaessaan itsensä äärirajoille, tehdessään työnteon itselleen mahdollisimman hankalaksi. Perusteellisuus, intensiivisyys ja luovuus ovat avainsanoja Jack Whitesta puhuttaessa. 

Yksi sekopäisimmistä lukemistani jutuista on se, että Jack on asennuttanut mikrofonit ikkunoidensa ulkopuolelle, jotta ne voivat tallentaa veden solinan ja ropinan. Äänen saa sitten kuulumaan kivasti makuuhuoneen kaiuttimista. Että niin... Edellinen lukemani artikkeli oli Blunderbuss-soolodebyytin julkaisun aikoihin tehty The Guardianin haastattelu, jossa he kävivät haastattelijan kanssa läpi muun muassa Jackin elämää ennen The White Stripesia, jolloin Jack työskenteli verhoilijana. Silloin hänelle kehittyi pakkomielle numeroon 3, koska pöytähän tarvitsee vain kolme jalkaa pysyäkseen pystyssä, liikennevaloissa on kolme väriä ja niin edelleen. Maagista, ajatteli Jack.

Jackille tuli tavaksi jättää verhoilemiensa huonekalujen sisälle runoja ja viestejä seuraavien verhoilijoiden ja puuseppien löydettäväksi. Sitten hän pisti pystyyn Upholsterers-nimisen bändin työkaverinsa kanssa, ja heidän levyttämästään vinyylisinglestä otettiin sadan kappaleen painos. Klassiseen Jack-tyyliin näitä levyjä ei tietenkään myyty, vaan ne piilotettiin kunnostettaviin huonekaluihin. Yhtäkään levyä ei ole vielä löytynyt, mutta niistä maksettaisiin varmasti kivoja summia. Näin Jack itse kertoo asiasta haastattelussa:

"Upholsterers – pressed 100 copies of a single, and hid them inside furniture they were restoring. 'Not one's been found yet,' he chuckles. 'They were on clear vinyl with transparency covers, so even if you x-rayed the furniture you wouldn't be able to find them. I know where a couple of them might be, but it's very funny in that sense.'"

Kuinka tylsä maailma olisikaan ilman tällaisia ihmisiä?

High Highs - In A Dream

Australilais-duo High Highs soittaa unenomaista ja kaikuvaa folkpoppia lisänään hieman elektronisia soundeja. In A Dream on uusin single eilen ilmestyneeltä Open Season -debyyttialbumilta.

Aluksi ajattelin, että tää on taas näitä tusinabiisejä, mutta sitten akustinen kitara tuli mukaan ja muutin mieleni täysin. High Highsin musiikki herättää hämäriä mielikuvia ja kaipuuta erinäisiin kaukaisiin maailmankolkkiin, mikä on vähän vähän vaarallista tällaiselle ikuiselle reissukuumeiselle. 

Albumin saa ilmeisesti vain ladattua digitaalisesti, mutta löysin sattumalta paikan, josta pystyin kuuntelemaan koko albumin. Klikkaa siis tänne.

Laura Stevenson - Runner

New Yorkin Long Islandilta kotoisin oleva Laura Stevenson tulee aika vaikuttavasta musiikkisuvusta. Hänen isoäitinsä on laulanut Benny Goodmanin jazz-orkesterissa ja isoisä säveltänyt esimerkiksi sellaisen laulun kuin The Little Drummer Boy. Joskus musikaalisuus vain kulkee geeneissä.

Stevenson julkaisee The Cans -yhtyeensä kanssa tehdyn kolmannen albumin huhtikuussa, ja tässä on ensimmäinen maistiainen tulevalta Wheel-levyltä. Energinen, mutta jotenkin kevyt ja mukavilla lauluharmonioilla varustettu indiepop-kappale Runner piristää varmasti tammikuun loppua!

Foals - My Number

Brittiläiseltä Foalsilta ilmestyy parin viikon päässä kolmas pitkäsoitto, Holy Fire, jonka uusin singlejulkaisu on vähän kasaripopvaikutteinen My Number. Kappale on Foalsin historiassa melko uudenlainen, koska se on tähän mennessä selkeästi yhtyeen kaupallisin biisi. Aikaisempi tuotanto on kieltämättä ollut vähän hankalammin lähestyttävää indiepoppia, mutta ei hätää, My Number kuulostaa tdellakin Foalsilta, päiviteltyltä versiolta. Tosi hyvä!

Myös edellinen, musiikkivideolla varustettu sinkku Inhaler on kohonnut yhdeksi tämän hetken suosikeistani, palvon kappaleen kitarasovituksia. 11. helmikuuta tulee joka tapauksessa olemaan päivä, jolloin teen levykauppavisiitin.

The Vultones - Rabbit Hole

The Vultones on Doors-vaikutteista rockia soittava neljän miehen yhtye Savonlinnasta. Bändi perustettiin vuonna 2009, ja Harmony-debyytti LP julkaistiin viime marraskuussa. Nyt Vultones on ajankohtainen hetki sitten julkaistun Rabbit Hole -musiikkivideonsa ansiosta. Kantsii tsekata!

Yhtyeestä voi lukea lisää esimerkiksi Nuorgamin Kaikki huomisen bändit -sarjasta.

Päivä Samaen kanssa

Eilinen oli varsinainen musiikkipäivä! Se on paras mahdollinen päivätyyppi.

Iltapäivällä vaelsin Tampereen kaupunginkirjasto Metson musiikkiosastolle kuuntelemaan Samae Koskista. Ensin häntä haastateltiin kirjastoon liittyvistä muistoista, Spoon Riveristä ja jääkiekosta, ja sen jälkeen kuulimme lyhennetyn, kuuden biisin mittaisen version illan keikasta.

En ole tainnut olla keikalla vähään aikaan  (viimeksi varmaan 22.12.), kun jouduin pidättelemään itkua koko keikan ajan. Samaen lauluissa on jotain sellaista ihanaa rehellisyyttä ja kauneuden ja hyvien asioiden etsintää, johon toivoisi itsekin pystyvänsä ihan omassa elämässään.

Samalla sain lainattua korillisen pääosin 60- ja 70-lukujen musiikkia, pari  dvd:tä ja John Lennonin lyriikoista kootun kirjan. Hyvä reissu! Olisi mahtavaa, jos kirjastoissa alkaisi olla enemmänkin tällaisia tapahtumia, koska niille on varmasti kysyntää. Kirjasto tavoittaa niin monta ihmistä päivittäin, että yleisöäkin riittäisi.

Olen nähnyt Samaen viimeksi livenä Tampereen YO-talolla soolokeikalla noin puolitoista vuotta sitten. Hän taisi lämmitellä tuolloin Jarkko Martikaista,  mutta Jarkon keikka jäi melkein kokonaan välistä, kun kiiruhdin Klubille Magenta Skycodea kuuntelemaan. Suomalaisten artistien keikoista tulee aina niin turvallinen ja kotoinen olo, ja silloin tämä maa ja tämä kaupunki alkavat tuntua maailman parhailta paikoilta.

Illalla menin vielä Telakalle kuuntelemaan Samae Koskista jousikvartettinsa kanssa. Ideahan on vallan mainio: yhdistetään vähän korkeakulttuuria populaarikulttuurin kanssa ja mennään soittamaan kapakkaan. Olen kyllä nähnyt sellaisia isoja konserttisalikeikkoja, missä esimerkiksi Joensuun kaupunginorkesteri on säestänyt milloin mitäkin yhtyettä, mutta tässä keikka oli nimenomaan siellä, missä populaarikulttuurin edustaja esiintyy.

Ja hyvinhän se toimi. Molemmat keikat alkoivat Tuu esiin aurinko -kappaleella, jonka olen kyllä kuullut ennenkin, mutta kappale tullaan julkaisemaan vasta uudella, maaliskuussa ilmestyvällä levyllä. Ihan mielettömän ihana laulu! Oli myös hauskaa, kun kokoonpano esitti tavallista useamman biisin Samaen ykköslevyltä klassikko Hän asuu näillä kulmilla lisäksi. Parhaiten jousisovituksista hyötyi ja sai lisäpontta En anna periks ja ihana Spoon River, joskin sen biisin levyversiossakin on jouset. Kuulosti ihan älyttömän hyvältä, ja Hevonen kruunasi kaiken. Päivän aikana ehdittiin myös omistaa kaksi eri laulua Koskisen perheen edesmenneelle Helmi-koiralle.

Lähdin kotiin sellaisella "rakastan koko maailmaa" -fiiliksellä, hymy naamalla (Janne Laurila ja Tuhlaajapojat -levy laukussani, levynjulkkarit on perjantaina Telakalla!).

Kun oot siinä, kaikki unohtuu, 
ei päätä vaivaa enää mikään muu

Spoon Riverin kertosäkeistön sanat kuvasivat aika hyvin päiväni mielialaa, koska molemmat keikat olivat vain niin hyviä tunnelmaltaan, etten paljon muistanut muistella mitään ikäviä asioita. Tämä sääntö on yleistettävissä parhaisiin keikkoihin.

Päivän albumi: Foxygen - We Are the 21st Century Ambassadors of Peace and Magic

Julistan We Are the 21st Century Ambassadors of Peace and Magicin jo nyt vuoden 2013 parhaiden albumin nimien top kolmoseen.

Los Angelesista kotoisin oleva Foxygen (yksi hauskimmista bändin nimistä ikinä) on kahden 22-vuotiaan miehen vuonna 2005 perustama yhtye. Sam France (laulu) ja Jonathan Rado (kitara ja sähköurut) ovat ehkä joskus ajatelleet syntyneensä väärällä vuosikymmenellä ja lopulta päättäneet, ettei se sittenkään ole mikään ongelma. Myös 2000-luvulla voi tehdä kuuskytlukulaista poppia ja psykedeliaa, muokata todellisuutensa sellaiseksi kuin haluaa.

We Are the 21st Century Ambassadors of Peace and Magic on lähes täydellinen popalbumi, joka on tehty rakkaudesta vinyyliformaattiin. (Siksi tuntuukin vähän rikolliselta kuunnella levyä spotifysta ja cd:ltä.) Avausraita In the Darkness on Foxygenin versio Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandista, sillä poikkeuksella, että he eivät esittelekään kuuntelijalla yhtyettään, vaan pimeyden. Jo ensimmäisestä kappaleesta asti kuuntelija tietää mitä on tulossa, mutta silti jokainen kappale onnistuu yllättämään kekseliäisyydellään. Foxygenin esikuvat, Beatles, Dylan, Kinks, Rolling Stones, Doors ja MGMT-henkinen psykedeelinen Brooklyn-pop, kuuluvat kappaleissa niin selkeästi, että huomaan ihmetteleväni

a) miten näitä kappaleita ei ole kirjoitettu aiemmin
b) miten ne voivatkin kuulostaa silti niin originaaleilta.

Albumin lyriikat ovat täynnä nasevia lauseita, joita haluaisi siteerata mitä omituisimmissa paikoissa, ja yksityiskohtia, jotka tahtoisi itsekin huomata omassa elämässään.

But I hate to say I miss you cause you don't need me anymore
You politely say I miss you but we know you don't mean that anymore (No Destruction)

But you don't love me, that's news to me (Shuggie)

 If you believe in yourself you can free your soul (Shuggie)

And you can rearrange your mind
If it makes you feel fine
And you can loose your faith, faith
If it puts you in your place
And you can chew on gum
If it makes you have fun (Oh Yeah)

Kaliforniassa varmaan paistaa aurinko näin keskitalvellakin, mutta itse joudun odottelemaan kesäkuuhun voidakseni asettautua nurmikolle ja laittaa We Are the 21st Century Ambassadors of Peace and Magicin soimaan ja lukea Bob Dylanin muistelmia tai Patti Smithin elämäkertaa. Albumi saa haikailemaan 60-luvun New Yorkiin ja ajattelemaan vähän surumielisesti, että ehkä paras musiikki tosiaan tehtiin vuosikymmeniä sitten, ja nyt meidän täytyy vain kierrättää sitä, mikä on jo keksitty ja luotu. Ehken kuitenkaan lähde vielä näin pessimistiselle linjalle.

Summa summarum: Foxygenin debyyttialbumi We Are the 21st Century Ambassadors of Peace and Magic on loistava osoitus siitä, että vanhan kierrättäminen ja nykypäivään päivittäminen ei ole tylsää, vaan voi parhaimmillaan olla avain yhteen vuoden mielenkiintoisimmista levyistä. (Teen näitä 2013 toplistaennustuksia näin hyvissä ajoin.)

Albumin voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä. 

Päivän biisi: Delphic - Baiya

Everything Everythingin kaveribändi Delphic julkaisi kuukausi sitten ensimmäisen singlen 28.1. julkaistavalta Collections kakkosalbumiltaan. Pidän Baiyasta itse asiassa aika paljon, vaikken hirveästi kuuntele tämän tyylistä musiikkia. Mutta jotenkin tämä on niin tyylipuhdas ja menevä ja melodia toimii, että pakkohan tästä on tykätä. Kyllä Manchesterissa edelleen osataan.

Bändin musiikkia on käytetty aika paljon erilaisissa mainoksissa, ja Baiyankin voisi helposti kuvitella mainoksen taustalle.  

Juhlapäivää odotellessa

Tämä postaus on ihan vain sen kunniaksi, että odotan edelleen sitä juhlapäivää, kun tieto Arctic Monkeysin ensimmäisestä Suomen-keikasta tulee. Sinä päivänä pysykää kaikki turvallisen välimatkan päässä, koska saatan käyttäytyä arvaamattomasti. Niin kuin onnelliset ihmiset tekevät.

Vielä on nimittäin toivoa (ainakin teoriassa). Hultsfred-festari Ruotsissa on samana viikonloppuna kuin Provinssi. Arctic Monkeys on kiinnitetty Hulstfrediin. Minä olen Seinäjoella koko kesän. Menen siis Provinssiin.

Kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämän linkin takaa T in the Parkin kokonainen keikka. Rakkautta!

Päivän albumi: Everything Everything - Arc

Manchesterilaisbändi Everything Everything julkaisi 14.1. Arc-nimisen toisen albuminsa. Yritin kuunnella debyyttialbumi Man Alivea viime keväänä, mutta jotenkin se tuntui liian vaikealta ja monimutkaiselta. Periaatteenani kuitenkin on antaa kaikelle manchesterilaiselle mahdollisuus, joten Everything Everything pääsi uudestaan kuunteluun, ja huh huh, millainen levy sieltä paljastuikaan!

Vaati muutaman kuuntelukerran päästä sisälle melodioihin ja tottua Jonathan Higgsin ääneen. Lopulta Arc osoittautui varsin täydelliseksi albumiksi sekä kokonaisuutena että yksittäisten biisien tasolla. Albumi on jotenkin rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin edeltäjänsä, jolla yhtye yritti ehkä vähän liikaakin olla erilainen. Siinä kyllä onnistuttiin, mutta ainakaan itselleni levy ei oikein auennut.

Kirjoitin aiemmin Palma Violetsista ja siitä, miten heidän musiikkinsa on lähinnä keskinkertaista kaikesta hehkutuksesta ja mediahuomiosta huolimatta. Everything Everything puolestaan on mielestäni kekseliästä ja erilaista indierockia. Tästä bändistä pitäisi puhua brittiläisen indierockin pelastajana!

Levyllä voi kuulla vaikutteita todella monista eri musiikkityyleistä. Kuunnellessani minulle tuli mieleen, että tämä kuulostaa ainakin välillä katu-uskottavalta versiolta Panic at the Discosta, koska Jonathan Higgsin ääni muistuttaa ajoittain aika paljonkin PATD:n laulaja Brendon Urien ääntä. Välillä vastaan taas tulee r'n'b-vivahteita ja hetken verran ehtii ihmetellä, että miksi tämä ei ole Billboardin top kympissä. Mutta heti kun sen tajuaa, ollaankin jo eri fiiliksessä. Uskomatonta. Ja sitten on vielä jousisovituksia ja syntikkaintroja.

En osaa edes eritellä, mitä kaikkea tästä tulee mieleen. Todella hämmentävä ja samalla nerokas ja ennen kaikkea onnistunut sekoitus erilaisia musiikkityylejä, joista yhdessä syntyy Everything Everything. He ovatkin sanoneet, että heitä inspiroi kaikki paitsi 12-bar blues.



Vaikka osa biiseistä on vaikeammin lähestyttäviä, on albumilla mielestäni hyvä tasapaino, koska esimerkiksi Duet ja Don't Try ovat selkeästi popbiisejä, ja etenkin jälkimmäinen on saanut minut vähän tanssahtelemaan yksiössäni. Albumi ei ole liian vaikea ja raskas, koska mukaan mahtuu myös hengähdystaukoja.

Arc on poliittisilla lyriikoilla ladattu levy. David Cameronin hallitus ja sen toimet, jotka johtivat esimerkiksi parin vuoden takaisiin valtaviin mielenosoituksiin etenkin Lontoossa, mutta myös Manchesterissa, ovat päässeet lyriikoihin. Nuorten ja muutenkin köyhemmän kansanosan ahdistus kuuluu. Esimerkiksi Cough Coughissa lauletaan näin:

And that eureka moment hits you like a cop car
And you wake up just head and shoulders in a glass jar
You clear your throat you raise your eyebrow but you don't say
There's something wrong but it's okay if we're still getting paid

Toisaalta ahdistusta lyriikoissa herättää nimenomaan se, että sorron kohde eli nuoret eivät tee asialle mitään, ja Radiantin kertosäe kuuluukin:

You could make a difference so easy
But you don't

Arcin kappaleet kestävät aikaa, koska lukuisten vaikutteidensa ansiosta niistä löytää koko ajan jotain uutta. Ne eivät jää heti soimaan päähän, mutta niitä tahtoo kuunnella uudestaan ja uudestaan. Koukuttavaa siis, mutta ehkä vähän perinteisestä poikkeavalla tavalla. Ilahduttava albumi, joka vain paranee jokaisella kuuntelukerralla.Voisin jo nyt ennustaa Arcin olevan tämän vuoden kymmenen parhaan levyn joukossa.



Bändi on perustettu vuonna 2007 Manchesterissa. Laulaja/kitaristi Higgs ja basisti Jeremy Pritchard opiskelivat molemmat Salfordin yliopistossa (olen käynyt samaa yliopistoa!) populaarimusiikin tutkimusta, ja päättivät perustaa yhtyeen heti valmistuttuaan. Näin myös kävi. Higgsin ja Pritchardin lisäksi yhtyeessä soittaa rumpali Michael Spearman ja soolokitarassa on Alex Robertshaw. Nelikon tavoitteena oli välttää erityisesti Manchesteriin helposti yhdistettävää Oasis-tyylistä kitaravetoista poppia/rockia, ja tämän sudenkuopan he todellakin onnistuivat ohittamaan.

Yhtye nousi laajempaan tietoisuuteen kriitikoiden ylistyksen kautta, kun heidät valittiin BBC:n Sound of 2010 äänestykseen ehdolle vuoden 2010 kiinnostavimmaksi bändiksi. Man Alive -debyytti julkaistiin elokuussa 2010, ja vuonna 2011 albumi sai Mercury Prize -ehdokkuuden. Seuraava luku Everything Everythingin tarinassa onkin Arcin julkaisu, ja nähtäväksi jää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Everything Everythingin Arcin voi kuunnella kokonaisuudessaan täältä.

Minä ja Ville Ahonen - Ennen kuin kuolen

Tämmöinen on Minä ja Ville Ahosen Ennen kuin kuolen -sinkun musiikkivideo. Biisi on parantunut kuuntelun myötä, mutta videosta tulee lähinnä mieleen yritys tehdä oma versio Radioheadin Lotus Flowerista, jossa Thom Yorke tanssii, tanssii ja tanssii oudolla, mutta kiehtovalla tyylillään. Se oli nerokasta. Ennen kuin kuolen ei kuitenkaan onnistu yhdistämään kappaletta ja videota yhtä saumattomasti, joten taidan tyytyä vain kuuntelemaan biisiä.

Randombiisejä Domino Recordsin bändeiltä

Tsekkailin Domino Recordsin Soundcloudia ja törmäsin muutamaan hauskaan biisiin. Vähän randomeja, mutta eipä se mitään. 

Erityisesti tämä ensimmäinen, Colored Emotions, oli jotenkin symppis. Voinko sanoa, että tämä on vähän niin kuin Bee Gees meets MGMT?

Uutta musiikkia Göteborgista ja Turusta

Junip on vastuussa yhdestä elämäni suurimmista keikkapettymyksistä. Göteborgilaisyhtye esiintyi Tavastialla keväällä 2010, ja lähdin keikalta hyvin harmistuneena (sitä ei tapahdu usein). Soundit olivat todella huonot, koska bassorumpu oli miksattu ihan järjettömän kovalle, ja vasta miksauskopin tienoilla kuunteleminen alkoi olla siedettävän tuntuista. Kuunteleminen lavan läheisyydessä ei siis tullut kuuloonkaan, koska miksaus sai minut huonovointiseksi. Yritäpä siinä sitten nauttia musiikista.

Keikka oli muutenkin aika intohimoton ja kappaleet kuulostivat täysin samalta kuin albumilla. Olin niin rakastunut Fields-albumiin, että odotin keikalla olevan sen mukainen, hypnoottinen tunnelma. Aina ei voi olla oikeassa, tai saada mitä haluaa. Onneksi seuraavan päivän The Nationalin keikka pelasti Helsingin-reissun.

Junipin debyyttialbumi Fields julkaistiin vuonna 2010, minkä jälkeen yhtyeestä ei olekaan kuulunut juuri mitään. Paitsi tänään, kun yhtye julkaisi uuden singlen huhtikuussa ilmestyvältä albumiltaan. Line of Firessa on Junipille tyypillinen kitararytmi, ja José Gonzálezin ääni on yhtä kaikuva ja etäinen kuin ennenkin. Kappale ei siis tarjoa mitään suurta yllätystä tai vie yhtyettä uusiin suuntiin, mutta eihän tuota huonoksikaan voi sanoa.

Junipin uuden sinkun voi ladata ilmaiseksi täältä. Olen muuten huomannut, että albumi-teasereiden teko on kasvattanut hurjasti suosiotaan viime aikoina. Tuntuu, että jokaista albumia markkinoidaan lyhyellä videolla/videoilla, mikä on tietenkin merkki musiikkibisneksen muutoksesta. Parhaimmillaan teaserit voivat tietenkin olla ihan huikeita, joten en vastusta tätä kehitystä. Ainakin Rubikin Solar-mainosvideot (klik ja klik) olivat hauskoja! Junipin teaserin voi tsekata tästä.



Göteborgista onkin helppo vaihtaa aihetta Suomen Turkuun. 

Sen lisäksi, että Markus Perttula on julkaisemassa albumia Sans Paraden kanssa, hän julkaisi tänään Ainoa tie -nimisen soolosinglen. Kappale on muuttunut jonkin verran demoversiosta, jota kuuntelin aikanaan hyvinkin ahkerasti, ja sinkulla laulaa myös Magdalena Valkeus. Itse ihastuin erityisesti singlen b-puoleen! Toivottavasti Perttulalta ilmestyy joskus vielä kokonainen sooloalbumi, koska hänen musiikkinsa on aina ollut mielenkiintoista. Ja kyllähän tuota ääntä kuuntelisi mielellään kokopitkän verran.

Taisin törmätä Markus Perttulaan ensimmäisen kerran kuunnellessani Syvissä vesissä -kokoelmaa pari vuotta sitten. Levyllä Perttula versioi CMX:n Vallat ja väet -kappaleen, ja vaikutuin siitä niin paljon, että oli pakko ottaa heti selvää hänen muusta tuotannostaan. Pidin silloin, pidän edelleen. Kannattaa tutustua!

Markus Perttula Soundcloudissa.
Vallat ja väet Spotifyssa.   


Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Johnny, Olavi ja ristiriitaiset tunteet

Johnny Marrin albumia joutuu odottelemaan vielä yli kuukauden, mutta eilen julkaistiin uusi sinkku ja video odotusta helpottamaan! Upstarts on tähän mennessä kuulemistani kappaleista ehdottomasti tylsin, mutta jotenkin minua naurattaa tuo mies. Johnny Marr on itse niin innoissaan tästä, tai sitten hänen tapansa liikkua musiikkivideoilla on vähän koominen.

Myös ihanan New Town Velocityn voi kuunnella BBC:llä esitettynä liveversiona jo nyt! Klikkaa vain tästä ja ihastu. The Messengerin jälkeen ehkä paras, tai jopa parempikin kuin ensisingle. Guardianin haastattelussa Marr kertoi, että The Smithsin hajoamisen jälkeen hän hävitti ja tuhosi kaikki kappaleaihiot, jotka vähänkään kuulostivat entiseltä bändiltä. The Messengeriä kirjoittaessaan Marr kuitenkin antoi Smiths-tyylisten kitaroiden tulla, ja erityisen selkeästi se kuuluu juuri tässä kappaleessa. Vähän aikaa sitten Marr avasi albumin kappaleita yksi kerrallaan NME:lle, ja nämä tarinat voi lukea täältä.

Olen kyllä niin innoissani The Messengeristä, etten oikein tiedä, miten jaksan odottaa helmikuun loppuun asti.


Hieman ristiriitaisemmat tunteet minuun jätti Olavi Uusivirran uusi single, joka julkaistaan helmikuussa 27 Suosikkia -levyllä. Olen kuunnellut sen nyt monta kertaa enkä vieläkään tiedä, mitä mieltä tästä pitäisi olla - diskokomppi ja modulaatio hämmentävät. Näin muutaman kuuntelukerran jälkeen kappale alkaa kuulostaa enemmän Olavilta kuin mitä ensikuulemalta ajattelin, mutta aikamoinen repäisy verrattuna Elvis istuu oikealla -levyyn!

Sen sijaan aikaisemmin julkaistu sävellys Aleksis Kiven Metsänpoika-runosta on paljon helpommin lähestyttävä, ja sävellys passaa loistavasti yhteen Kiven tekstiin. Sille varaukseton peukku!

Jään vielä miettimään suhdettani modulaatioon ja diskokomppiin. Mutta kyllä se siitä, ahkeralla kuuntelulla. Eteenpäin ollaan jo menty.

Artistiesittelyssä: Tom Odell

Sydämeni suli niin kirjaimellisesti kuin vain voi, kun eilen kuulin Tom Odellin viime lokakuussa julkaistun debyytti-EP:n, Songs From Another Love. Täydellistä, yksinkertaisesti täydellistä. Tuntui siltä, että juuri tätä olen alitajuisesti kaivannut jo kauan.

Odellin laulussa ja soitossa on niin paljon voimaa, tunnetta ja intohimoa, melodiat ovat vahvoja ja biisit kasvavat mielettömiin mittoihin. Taatut kylmät väreet. Can't Pretendin loputtua olin täysin sanaton, päässä pyöri vain sanat käsittämätöntä, järjetöntä, ja minun täytyi kuunnella EP:tä repeatilla koko ilta.

22-vuotiaan miehen äänessä on jotain sanoinkuvaamatonta, se on yhtä aikaa vahva ja herkkä. Odell on sanonut haastatteluissa, että lyriikat kertovat hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan, mikä jostain syystä aina lisää musiikin kiehtovuutta. Kaiken lisäksi EP:n kannessa on kuva Odellista ex-tyttöystävänsä kanssa.

Joulukuussa Odell voitti Brit Awardsien Critics' Choice -kategorian. Aikamoinen saavutus ottaen huomioon, että Odell on julkaissut vain neljä kappaletta sisältävän EP:n. Debyyttialbumi julkaistaan 15.4.2013, ja voisin ennustaa herra Odellille muutenkin varsin kiireistä vuotta.


Tom Odell on kotoisin Chichesterista, Etelä-Englannista. Hän aloitti pianon soiton seitsemänvuotiaana ja ensimmäiset laulut syntyivät 13-vuotiaana. Hän joutui pitämään säveltämisen omana salaisuutenaan, koska jalkapallo ja muu sellainen oli hänen ikäluokassaan paljon siistimpää eikä Odellin instrumentti myöskään ollut katu-uskottavimmasta päästä. Käytyään koulut kotikaupungissaan Odell muutti Brightoniin opiskelemaan Brighton Institute of Modern Musicissa ja alkoi tehdä pieniä keikkoja esimerkiksi Open Mic -illoissa, joissa yleisö ei yleensä ollut kovin kiitollista.

Odellin kärsivällisyys ei-kuuntelevan yleisön sietämisessä tuotti tulosta, sillä Burberryn suunnittelija Christopher Bailey sai vihiä Odellista ja otti yhteyttä hänen manageriinsa. Huhtikuussa 2012 Odell esiintyi Burberry World Live Tourilla Taipeissa, ja Another Love -kappale soitettiin Burberryn S/S13-näytöksessä ja se on myös saman malliston mainosvideon taustamusiikkina. Viime syksynä Tom Odell kiersi Jake Buggin lämppääjänä ympäri Britanniaa, ja keväällä hänellä on oma kiertue, joka käy sekä Yhdysvalloissa, Kanadassa että Britanniassa.

Minä olen täysin myyty ja rakastunut. Luultavasti moni muukin kokee saman kohtalon kuullessaan Tom Odellin lauluja.

Another Loven ja Sensen demoversiot voi ladata ilmaiseksi täältä. 

(Liian?) hypetetty Palma Violets

Palma Violets oli NME-lehden ehdoton suosikkitulokas Britannian bändikentälle viime vuonna. Ensisingle Best of Friends valittiin vuoden parhaaksi kappaleeksi ja yhtye sijoittui uuden vuoden kiinnostavimpien bändien listalla kolmanneksi.

Yhtye on perustettu Lontoossa vuonna 2011, joten nousu kotimaansa puhutuimmaksi bändiksi on ollut nopea. Tyyli on rockia, ehkä vähän garagerockiin vivahtavaa nopeatempoista ja energistä kitaravetoista tykitystä. Briteissä on viime vuosina puhuttu paljon siitä, miten huonot ajat brittiläisillä kitarabändeillä on menossa, joten Palma Violetsista haaveillaan saatavan jonkinlainen pelastus tällä saralla. Osittain hypetys johtunee yhtyeen verrattavuudesta kitaraindien oman aikansa pelastajiin, The Libertinesiin ja The Strokesiin.

Syystä tai toisesta olen lukenut NME:tä vuosikausia ja vaikka lehti ärsyttääkin, on se mielestäni aika mielenkiintoista seurattavaa. Palma Violets on yksi esimerkki NME:n (ja varmasti muidenkin musiikkimedioiden) tarpeesta löytää seuraava Oasis, The Smiths tai The Libertines, josta repiä seuraavan vuoden otsikot ja kansikuvat. Hypetyksen määrästä johtuen odotin Palma Violetsin olevan oikeasti erilainen bändi, mutta kuullessani ensimmäisen kappaleen reaktioni oli vähän kummastunut: tämmöisestä tällainen meteli?

Palma Violetsin debyyttialbumi 180 ilmestyy helmikuun lopulla Rough Traden kautta. Albumin nimi tulee Studio 180 -nimisestä etelälontoolaisesta eri alan taiteilijoiden kansoittamasta rakennuksesta, minkä yhdessä huoneessa Palma Violets kirjoitti albumiaan ja soitti keikkoja ystävilleen ja perheilleen. Näiden säännöllisten keikkojen kautta levytyssopimuskin syntyi, kun sana intensiivisistä pienen piirin keikoista kantautui A&R-väen korviin. Levy-yhtiöihmisiä saapui katsomaan ja piti näkemästään ja kuulemastaan.

En olisi ihan vielä julistamassa Palma Violetsia Britannian kitaraindien pelastajaksi, koska yhtyeen soundi on ehkä vähän keskeneräinen eivätkä biisitkään ole mitenkään keskimääräistä parempia tai erityisen innovatiivisia. Mutta tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä! Palma Violets on ihan OK, muttei mielestäni ainakaan toistaiseksi ihan kaiken tämän hypetyksen arvoinen.

The Guardianin Paul Lester huomautti oivallisesti, että Palma Violets tarvitsee oikean tuottajan lyödäkseen kunnolla läpi. Vaikka yhtye olisikin NME:n kannessa joka toinen viikko, se ei riitä. Lehden levikki on laskenut huomattavasti ja lukijakunta kaventunut. Lester vertaa Palma Violetsin tilannetta Joy Divisioniin, joka oli livebändinä vertaansa vailla, mutta vasta Martin Hannettin nerokas tuotanto antoi musiikille sen viimeisen silauksen, jonka ansiosta se kuulosti levyllä yhtä jännittävältä kuin miltä keikat tuntuivat. Ilman oikeanlaista tuottajaa Palma Violets tulee kuulostamaan vain hyvältä yritykseltä kuulostaa erilaiselta.

Matti Johannes Koivulta single ja New Orderin albumi ennakkokuuntelussa

Apua, mitä tapahtuu? Myös Matti Johannes Koivu kertoi eilen, että Jos muutat mielesi -niminen sinkku on nyt kuultavissa, ostettavissa iTunesista, ja Youtubessa puolestaan on pieni haastattelupätkä singleen liittyen. Albumi julkaistaan myöhemmin keväällä.

Mikä päivä! Ensin Samae, sitten Matti Johannes Koivu! En ehkä kestä.

Koivun tyyli ei tarjoa mitään suuria yllätyksiä, mutta sanotaan vaikka niin, että Jos muutat mielesi jatkaa samoilla linjoilla edellisen Toisen maailman nimi -albumin kanssa.





Rolling Stonen nettisivuilla voi nyt myös kuunnella ennakkoon New Orderin tiistaina virallisesti julkaistavan  Lost Sirens -albumin. Olin hyvin ihmeissäni, kun kuulin leyvn näkevän päivänvalon, koska Manchester-leirissä on ollut lievästi sanottuna pieniä erimielisyyksiä. Basisti Peter Hook puhuu katkerasti entisestä bestiksestään Bernard Sumnerista, ja varmasti Bernard Sumner sanoo samat asiat Hookysta. En tiedä, miten tämä kahdeksan ennenjulkaisemattoman kappaleen albumi on lopulta saatu kasaan, mutta luultavasti se on viimeinen tällä kokoonpanolla.

Riita Sumnerin, Hookin ja rumpali Stephen Morrisin välillä lähti liikkeelle  "pienestä" erimielisyydestä ja väärinkäsityksestä. Vuonna 2006 Hook ehdotti bändin muille jäsenille, että he lopettaisivat kiertämisen. Ilmeisesti Hook luuli asian olevan sillä selvä, sovittu ja hyväksytty, mutta muut taisivat olla eri mieltä. Vuonna 2011 New Order nimittäin julkisti uusia keikkoja! Nimi oli edelleen New Order, mutta Hook ei kuulunut kokoonpanoon. Ja nyt tilanne taitaa olla sen verran tulehtunut, etteivät Hook ja Sumner pysty puhumaan toisilleen kuin lakimiestensä kautta.

Lisää närää entisten joydivisionilaisten välille on aiheuttanut se, että Peter Hook on tehnyt The Light -yhtyeensä kanssa Joy Division -keikkoja eli soittanut kokonaisuudessaan aina jonkin tietyn albumin alusta loppuun ja bonuksena tietenkin Love Will Tear Us Apartin. Viime keväänä hän taisi esittää Suomessa Closerin, ja minä pääsin kuulemaan Manchesterin Factory251:ssä Still-albumin. Se esitettiin tuolloin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan. Oli sattumoisin myös Ian Curtisin itsemurhan vuosipäivä. 

Onkohan tämä jokin normaali tapa lopettaa manchesterilainen bändi? Draama, riidat? The Smithsille ei käynyt hyvin, ja lopulta hekin olivat oikeudessa, Gallagherin veljekset nälvivät toisiaan mediassa eivätkä ole minkäänlaisissa väleissä ja nyt vielä New Order. Draamaa liittyi toki myös Joy Divisionin loppuun. Jos joku keksii vielä lisää esimerkkejä, saa vinkata!

Uusi single Samae Koskiselta

Tätä olen minä ja moni muukin odottanut jo tovin: Samae Koskisen Spoon River -singleä! Videon voi katsoa ja kappaleen kuunnella tällä hetkellä vain Iltasanomien nettisivuilta.

Spoon River uppoaa ainakin minuun! Taattua sympaattista Samae Koskista, mutta soundissa on silti jotain uutta ja raikasta. Lyriikoissa jatkuu Koskiselle ominainen ja tunnusomainen tarinankerronta. Tykkään! Tykkään!

Lähiaikoina Koskinen keikkailee jousikvartettinsa kanssa ainakin Tampereen Telakalla 26.1. Suosittelen lämpimästi ennakkolipun ostamista (liput tulevat myyntiin Telakalla 21.1. maanantaina). Albumi julkaistaan 22. maaliskuuta, ja sen tiimoilta keikkailu jatkuu Samae Koskisen Korvalääke -yhtyeen voimin.

Nyt on semmoinen fiilis, että tästä keväästä tulee aika hieno. 

Esittelyssä Jethro Fox Liverpoolista

Minulla on paha tapa jauhaa manchesterilaisista bändeistä enemmän kuin kukaan jaksaa kuunnella, joten annetaan vähän tasoitusta: Jethro Fox tulee Liverpoolista.

Muuta en hänestä tiedäkään. Yritin etsiä jotain pientä informaatiota, mutta turhaan. Tällaisen BBC:n Introducing-keikkataltioinnin sentään löysin. Foxin heleät poplaulut toimivat bändinkin kanssa aivan loistavasti - miksi tiemme kohtasivat vasta nyt?

Viis haastatteluista, musiikki riittää! Ja sen Jethro Fox taitaa. (Vaikka onkin liverpoolilainen.) Taisin rakastua tähän vähän.







Tämän kädenojennuksen takia saan nyt julistaa Manchester-sanomaani taas normaalisti.

Singleuutuuksia: Devendra Banhart, J. Karjalainen & Jalava

Näitä keväällä julkaistavien albumien ensisiglejähän satelee nyt ihan tolkuttomasti! Nauttikaamme tästä sateesta, se lämmittää.

Devendra Banhartin kahdeksas albumi Mala ilmestyy 12.3. ja ensimmäinen sinkku Für Hildegard von Bingen on nyt julkaistu. 


Koska olen ajoittain hajamielinen, en muistanut raportoida J. Karjalaisen uudesta sinkusta, joka julkaistiin viime vuoden viimeisenä päivänä ja on muuten ihan pirun hyvä! Pari päivää Banhartin levyn jälkeen eli 15.3. voi siis käydä poimimassa levykaupasta Karjalaisen Et ole yksin -siivun. En malta odottaa keikkapäivien julkaisua!


Kolmas singleuutuus on yhdeltä suosikkimansebändiltäni Jalavalta, joka julkaisee vihdoin, vihdoin, vihdoin debyyttialbuminsa! 1.2. Tampereen Pub Ukko Nooassa juhlitaan Näin muistan meidät -albumin päivänvaloon saapumista. Paavo Nurmi -kappaleen video päästettiin juuri kaiken kansan nähtäväksi, tsekkaa sekin!

Mikhael Paskalev - ihan hillitöntä poppia

Venäläissävyisestä nimestään huolimatta Mikhael Paskalev on Liverpoolissa asuva norjalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikkityyli on leikkisää ja riemukasta poppia. Jostain syystä hämmennyin valtavasti, kun kuulin I Spy -sinkun ensimmäisen kerran, mutta samaan aikaan pidin siitä mahdottoman paljon. Huuliharppuintrolla ei voi mennä pieleen! Kappaleen musiikkivideo aiheutti vähän samanlaisen hämmennyksen.

Paskalevin toinen sinkku Jive Babe jatkaa I Spyn hillittömällä linjalla, ja odotan kyllä mielenkiinnolla, miltä keväällä julkaistava debyyttialbumi kokonaisuutena kuulostaa. Potentiaalia ja persoonallisuutta ainakin on!

Mikhael Paskalevin koko viime vuonna julkaistun EP:n voi kuunnella täällä.

Bändilupaus Turusta: Sans Parade

Turkulaisen Sans Paraden musiikki on suurta ja avaraa poppia, Soundcloud-profiilissaan yhtye on kuvaillut tyyliään baroque popiksi. Miksi ei! Yhtye on herättänyt kiinnostusta ainakin blogimaailmassa ja muualla ruohonjuuritasolla eikä suotta, koska onhan tämä yksi mielenkiintoisimmista uusista suomalaisbändeistä aikoihin.

Yhtyeen jäsenistöstä Markus Perttula on aiemmin tehnyt lähinnä suomenkielistä akustista folk-poppia ja soolokeikkoja, ja Jani Lehto ja Pekka Tuppurainen ovat vaikuttaneet Déclassé-yhtyeessä. Studiokokoonpanossa on kuitenkin ollut suurempi, kahdeksan soittajan ryhmä.

Nyt Sans Parade on julkaissut videon ensimmäiselle singlelleen, The Last Song Is a Love Song, ja debyyttialbumi saapuu levykauppoihin 15.2. Sitä odotellessa.

David Bowien synttäriyllätys

Onnea, 66-vuotias David Bowie!

Syntymäpäivänsä kunniaksi Bowie julkisti tiedon uudesta albumista ja singlestä! Where Are We Now? -sinkku on nyt ladattavissa iTunesista.

Tuleva The Next Day -albumi on Bowien kolmaskymmenes ja ensimmäinen kymmeneen vuoteen, joten aika jänniä aikoja tässä eletään. Levy julkaistaan maailmanlaajuisesti 11.3.2013.

Olen viime aikoina haaveillut paljonkin David Bowien konserttiin pääsemisestä, joten josko nyt siihen avautuisi mahdollisuus?  Lisätietoja levystä saa Bowien nettisivuilta.

Vampire Weekend + HAIM + Liam Gallagherin viikon kiintiökommentti

Vampire Weekendiltä on odotettavissa uusi, sävyltään edeltäjiään synkempi albumi, uutisoi muun muassa NME. Jazzin, Bob Dylanin ja The Clashin inspiroima kolmas albumi on suunniteltu julkaistavaksi jo tämän vuoden aikana. Marraskuussa Vampire Weekend soitti Jimmy Kimmel Live -show'ssa uuden Unbelievers-kappaleen, joka löytynee tulevalta levyltäkin.



Kalifornialainen tyttötrio HAIM puolestaan valittiin BBC:n Sound of 2013 -listan ykköseksi. En ole itse niin hirveän innostunut tästä bändistä, mutta toki mieleni saattaa muuttua kunhan kuulen lisää kappaleita. 





Ja viikon Gallagher-aiheinen juttu NME:ssä koskee yllätys yllätys Liam Gallagheria ja hänen suhdettaan ex-yhtyeeseensä ja veljeensä. Yllätys yllätys Liam Gallagher sanoo Q-lehden haastattelussa "Fuck Oasis as far as I’m concerned and fuck Noel Gallagher", mutta oliko tuo nyt kenellekään mikään yllätys... Ihan oikeasti, miksi Liam Gallagher päästetään ääneen joka viikko, miksi? Liamin kiintiömöläytykset, niiksi minä näitä kutsun.

Ruotsalaisia musadokkareita Yle Areenassa

Vielä on 19 päivää aikaa katsoa ihan uskomattoman sympaattinen dokumentti ruotsalaisesta Broder Daniel -yhtyeestä! Parempaa tapaa käyttää 55 minuuttia ei varmasti ole, joten klikkailkaahan itsenne Yle Areenaan.

Jotkut dokkarit kertovat bändin tarinan niin kiehtovasti, ettei filmiä malttaisi katsoa loppuun, kun haluaisi vain päästä kaivamaan esiin bändin kaikki levyt ja kuunnella ne alusta loppuun. Tämä on yksi niistä. Tällaiset dokkarit sisältävät viisautta musiikin tärkeydestä, merkityksestä ja tehtävästä - sekä yleisön että erityisesti itse musiikintekijöiden näkökulmasta. 

Olemme vain yhtye. -- Olemme myös eräänlainen elämänasenne, kuten kaikkien hyvien yhtyeiden pitäisi olla. Että musiikki edustaa jotakin, merkitsee jotakin ja haluaa sanoa jotakin. Se on kuin lähde muun maailman keskellä.

Miksi kaikista yhtyeistä tulee sitten samanlaisia? 

On mentävä niin pitkälle kuin voi, ettei tule yhdeksi massasta. Puhun nyt musiikista. -- Luulen, että iso osa asiaa on siinä, että heidän mielestään musiikkia ei tarvitse viedä äärirajoille.

Laulaja Henrik Berggren puhuu kauniisti ja oivaltavasti elämän tehtävästään musiikista ja yhtyeestään (hauskalla göteborgin aksentillaan), ja ainakin minä pyyhin vaihvihkaa kosteutta silmäkulmista. Asialleen omistautuneet ja intohimonsa löytäneet ihmiset ovat ehkä inspiroivinta mitä tiedän.

Alla oleva video on dokumentin lopusta, Broder Danielin viimeiseltä keikalta yhtyeen kotikapungista Göteborgista. Way Out West 2008 oli monille varmasti aika raskas kokemus...


Yle Areenassa on vielä kolmen päivän ajan katsottavissa myös toinen loistava ruotsalainen musadokkari, Stefan Bergin ohjaama Ola Svensson superstar. Pääosassa on siis Ola Salona paremmin tunnettu The Ark -yhtyeen laulaja, joka näyttelee tällä hetkellä Tukholmassa supersuositussa Jesus Christ Superstar -musikaalissa.

Olen nähnyt dokumentin kahdesti ja taidanpa katsoa sen kolmannenkin kerran, koska se on yksinkertaisesti todella hyvin tehty ja koskettava kuvaus artistin elämästä ja siihen liittyvistä vaikeuksista, paineista, identiteettikriiseistä - mitä näitä ongelmia nyt onkaan. Kannattaa varata nenäliinoja, jos on vähänkään herkistelevää tyyppiä. En ehtinyt nähdä The Arkia livenä, mutta viime kesänä pääsin kuulemaan Ola Saloa Sveriges Radios Symfoniorkesterin kanssa Tukholmassa.

On ne ruotsalaiset ihania.

Siis, kolme päivää aikaa katsoa Ola Svensson superstar.

Päivän singleuutuudet

Miles Kane julkaisi tänään uuden Give Up -nimisen kappaleen. Ei yhtä hyvä kuin edellinen First of My Kind, mutta kyllä siitä levystä hyvä tulee!


Kotimaisia uusia säveliä puolestaan kuultiin, kun Minä ja Ville Ahosen 18.1. julkaistava uusi single Ennen kuin kuolen soitettiin tänään YleX:n Uuden musiikin iltavuorossa. Kappaleen voi kuunnella täältä, alkaen kohdasta 11:40.