Keikkaennakko: Richard Ashcroft O2-areenalla orkesterin kanssa

Kun Richard Ashcroft poistuu Lontoon O2-areenan lavalta tänä iltana, minulle todennäköisesti iskee kriisi. Tai ehkä vain onnittelen itseäni siitä, että olen toteuttanut unelmani niin pitkälle, kuin tällä hetkellä on mahdollista. Olen siis nähnyt käytännössä kaikki brittipop-klassikot Liam Gallagheria lukuunottamatta. Gallagher on julkaisemassa sooloalbumin ensi vuonna ja ensimmäinen keikka on jo buukattu muistaakseni maaliskuulle, joten mahdollisuus nähdä hänet on olemassa.

Olen valmistautunut keikkatunnelmaan tiistaista asti. Juttelin silloin Warnerilla työskentelevän miehen kanssa, joka näytti minulle kuvia itsestään ja Ashcroftista kuultuaan, että olen menossa perjantaina keikalle. Hänellä itsellään oli buukattuna tiistai-illalle hengailua Red Hot Chili Peppersin kanssa. Keskiviikkona puolestaan huomasin, että kämäinen hostellini on kulman takana kadusta, jolla Bitter Sweet Symphony on kuvattu. Tein siis saman kuin keväällä 2012: menin Hoxton Streetin ja Falkirk Streetin risteykseen, laitoin kuulokkeet päähän, biisin soimaan ja kävelin. Suosittelen kokemusta kenelle tahansa Verve-fanille. Silloin tunnet olevasi osa jotain suurempaa.

Ashcroftin ja Coldplayn esitys Live 8:ssä on varmasti eniten katsomani yksittäinen video. Se on se video, jonka aluksi Chris Martin tituleeraa Ashcroftia maailman parhaaksi laulajaksi ja Bitter Sweet Symphonya maailman parhaaksi kappaleeksi. En voisi olla enempää samaa mieltä. Ashcroftin karisma ja rakkaus musiikkiaan kohtaan on niin vahvaa, että uskon sen täyttävän tänään kokonaisen areenan.

Verven Urban Hymns on yksi viime vuosisadan hienoimmista albumeista. Se on musiikillisesti monipuolinen, Ashcroftin ääni erottuu muiden joukosta ja hienot kitara- ja jousisovitukset tuovat biiseihin uuden ulottuvuuden ja muista brittipop-bändeistä erottuvan tunnelman. Ennen kaikkea levy kuulostaa tuoreelta vielä vuosikymmenten jälkeen, ja se yllättää nerokkuudellaan jokaisella kuuntelukerralla. Verve oli brittipopin klassikoista samassa kastissa Pulpin kanssa: kummankin bändin musiikki ja lyriikat olivat Oasista kunnianhimoisemmalla tasolla.

Kaikki Verven hienommat biisit eivät Ole Urban Hymnsillä. Muita suosikkejani ovat muun muassa All in the Mind, On Your Own ja Rather Be.  

Richard Ashcroft esiintyy tänään orkesterin kanssa Lontoon O2-areenalla. Luvassa on Ashcroftin parhaita sävellyksiä, eli valitut palat Verveä ja soolotuotantoa. Jouset tuovat tunnelmaan oman lisänsä, sillä monet Ashcroftin kappaleista on sovitettu niin hienosti. Ashcroftin soolotuotantoa on parjattu, mutta osittain turhaan.

Levyiltä löytyy nimittäin sellaisia helmiä, joista kuka tahansa laulunkirjoittaja olisi kateellinen. Sound of Silence on Bitter Sweet Symphonyn kaltainen elämää suurempi kappale, Music is Power puolestaan mahtava sävellys ja piristäjä, Keys to the World on voimakas ja kiehtova. Uudellakin levyllä on muutama klassikoksi nouseva biisi. 

Tässä Ashcroftin soolotuotannon parhaat palat, ja sitten se kuuluisa Live8-video. Näillä kappaleilla on minulle erityistä merkitystä. 

Nenäliinapaketit on pakattu. 

Coldplay & Richard Ashcroft: Bittersweet Symphony 

Science of Silence

Music Is Power

Esittelyssä tämän hetken paras bändi: Blossoms

Blossoms Readingissa. Kuva: Kennerdeigh Scott

Kaikki Manchesterista tuleva musiikki on hyvää -mantrani on osoittautunut jälleen paikkansa pitäväksi. Suur-Manchesterin Stockportista lähtöisin oleva Blossoms on tämän hetken lupaavin nuori bändi. Britannian albumilistan kärkeen debyytillään kiivennyt yhtye on tänä syksynä ollut Jake Buggin lämmittelijänä, eli näin bändin livenä maanantaina Tukholmassa.

Tom Ogden Tukholmassa. Kuva: Oona Lohilahti

Kun Blossoms aloitti puolen tunnin settinsä, menin sanattomaksi. Musiikki oli raikasta, tanssittavaa ja jopa euforista. Uuteen bändiin syttyy hyvin harvoin heti ensimmäisestä säkeistöstä alkaen, mutta Blossomsin kohdalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Vastaavaa intoa ja uskoa omaan tekemiseen ei usein näe.

Vuonna 2013 perustettu Blossoms on tehnyt järjestelmällisesti töitä maineen saavuttamiseksi. Sen kuulee omasta soundista ja näkee kiertuelistasta, joka ylettyy lähikuukausina Japaniin asti. Indiepopbändi on jo tunnettu nimi Britanniassa, ja elokuussa ilmestynyt debyyttialbumi Blossoms oli yksi vuoden odotetuimmista. BBC nosti bändin neljännelle sijalle vuoden 2016 parhaiden uusien bändien listallaan.

Blossomsin musikki tuo mieleen monesti ylistämäni The Casbahin, josta ei ole kuulunut ep:n jälkeen mitään. Bändi tekee tarttuvaa popmusiikkia ja ottaa vaikutteita niin The Beatlesilta kuin Oasikseltakin, mutta lisää näihin elementteihin oman psykedeelisen popvivahteen. Hyvin tuotetulla debyyttialbumilla kaikki soundit ovat tasapainossa. 12 kappaleen joukossa on ainoastaan muutama "ihan ok" biisi, mikä on ensimmäisen levyn julkaisseelta bändiltä mahtava saavutus. Blossomsin soundi on sellainen, jota monet aloittelevat bändit varmasti yrittävät jäljitellä.

Blossomssista tekee vieläkin paremman laulaja Tom Ogdenin miellyttävä (yritän siis päästä yli Tom Odellista toisen Tom O:n avulla), mutta erottuva ääni ja intohimoinen, mutta rauhallinen esiintyminen. Ennen kaikkea Blossoms kuulosti ja näytti täysin valmiilta bändiltä, jonka ei tarvitsisi tehdä enää lämmittelykeikkoja, vaikka pääesiintyjä olisikin Jake Bugg. Bändin ympärillä leijuu tällä hetkellä sellainen ilmapiiri, että tämä on vasta alkua. Oletan Blossomsin kasvavan yhdeksi Britannian suosituimmista bändeistä.

Blossoms saapuu ensi vuoden kiertueellaan myös Suomeen! Nähdään siis 20. helmikuuta Tavastialla – ostin jo lipun! Osta siekin. 

Keikkaennakko: Jake Bugg Tukholmassa

Kuva: Michael Holyk

Jake Bugg on yksi niistä lapsineroista, joiden rinnalla oma elämä ja sen saavutukset tuntuvat kutistuvan mitättömiksi. 22-vuotias mies on julkaissut jo kolme täydellisen hyvää, kypsästi sanoitettua albumia ja kiertänyt maailman useaan kertaan.

Bugg nousee maanantai-iltana Tukholman Bernsin lavalle. Vaikka olen viettänyt kaksi kesää Tukholman ympäryskunnissa, en ole haaveista huolimatta koskaan päässyt käymään Bernsissä. Kuvista päätellen harvinaisen hienon keikkapaikan ja ruotsalaisen sivistyneen, mutta innostuneen keikkakulttuurin yhdistelmä lupaa hyviä puitteita. Oletan, että tästä tulee tähän mennessä paras näkemäni Jake Bugg -keikka.


Ensimmäisen kerran kuulin Buggia livenä Berliinissä debyyttialbumin kiertueella, minkä jälkeen näin hänet myös vuoden 2015 Provinssissa. Jälkimmäistä en halua hirveästi muistella. Keikka itsessään oli loistava, mutta päälavan edessä oli vain parisataa ihmistä, ja heistä 10 prosenttia liikkui musiikin tahdissa. Seuraavalla viikolla Bugg esiintyi Glastonburyn päälavalla. Ei ihme, ettei tämä kiertue yllä Suomeen asti.

Buggiin liittyen paras muistoni on kuitenkin tuolta Provinssi-kesältä. Sain nimittäin tehdä Buggin kanssa puhelinhaastattelun, vaikka hänen ei pitänyt antaa haastatteluja kyseisellä kiertueella. Tärisin, panikoin ja syke nousi epänormaaleihin lukemiin. Testasin nauhoitussovellusta uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin paperille: se on vain ihminen. (Ihan hyvä asia muuten muistaa missä tahansa jännittävässä tilanteessa.) Eniten pelkäsin sitä, etten ymmärtäisi hänen Nottingham-aksentiaan, mutta sekin oli onneksi turha huoli.


Olen vasta nyt Bernsin keikkaa odotellessani kuunnellut Buggin kolmatta levyä ja ihmetellyt, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin. On My One on parasta, eli monipuolisinta Buggia tähän mennessä.

Uran alun vahva dylanmaisuus on tiessään ja itse asiassa kolmoslevyn dylanmaisimmat biisit ovat myös albumin heikoimmat. Perinteistä Buggia edustavien kappaleiden parhaimmisto Hold On You ja Put Out the Fire ei yllä edes kärkiviisikkoon.

Sovituksissa on paljon vaihtelua, melodiat ovat aiempaa soljuvampia, eikä Buggilta ole aiemmin kuultu esimerkiksi Love, Hope and Miseryn kaltaista laulusuoritusta. Ain't No Rhymessa kuullaan jopa Jake Buggin räppäystä – kuka olisi uskonut moista debyyttialbumin aikoihin?

Keikkaennakko: Tom Odell Kööpenhaminassa & Tukholmassa

Tom Odell Ilosaarirockissa vuonna 2015. Kuva: Oona Lohilahti

Tom Odellin löytäminen on hetki, jonka muistan ikuisesti. Kun painon ensimmäisen kerran playta tammikuussa 2013, ja Odellin debyytti-ep alkoi soida, muu elämä pysähtyi päiviksi. Can't Pretend ja Another Love olivat vain liian hyviä kappaleita ollakseen totta. Tai ollakseen ikäiseni artistin ensimmäiset julkaistut biisit.

Olen onnistunut näkemään Odellin kahdesti livenä: Berliinissä syksyllä 2013 ja kotikaupungissani Joensuussa vuoden 2015 Ilosaarirockissa. Etenkin jälkimmäinen keikka oli järisyttävä. Odotin keikkaa valtavasti, sillä minulle suosikkini saaminen nimenomaan Joensuuhun oli tärkeää. Bändi aloitti I Know'lla, ja minä aloitin itkemisen.

En päässyt eturiviin, mutta tyydyin jäämään parin rivin päähän yläaste- ja lukiolaistyttöjen ympäröimänä. Pakko sanoa, että parempaa kanssayleisöä olisi saanut hakea. Sovin oikein hyvin itseäni 10 vuotta nuorempien joukkoon. Kaikki olivat mukana, osasivat sanat, tanssivat, mutteivät liikaa eikä kukaan lähtenyt kesken keikan pois. Täydellistä!

Olen aina halunnut seurata artistia tai bändiä maasta toiseen. Suomessa kaupungista kaupunkiin matkustaminen bändin perässä on tuttu juttu, mutta en ole tehnyt sitä vielä ulkomailla. Toteutan siis tällä ja ensi viikolla yhden unelmani. Nyt tosin fuskaan hieman, koska Odell soittaa lauantain Kööpenhaminan ja tiistain Tukholman keikan välissä Oslossa – mutta olisin mieluummin ajattelematta sitä.

Rakastan Odellissa kaikkea. Persoonallista ääntä, melodioita, pianoa, lyriikoita. Esiintyminen on antaumuksellista. Ensimmäiseen levyyn ja sen keikkoihin verrattuna Odellin laulu on kaiken lisäksi parantunut huimasti. Esiintymiseen on tullut etenkin uuden albumin myötä uudenlaista itsevarmuutta ja heittäytymistä, joten kaikki ainekset hyviin keikkoihin on olemassa.

Wrong Crowd -kakkosalbumi julkaistiin kesällä, enkä aluksi pitänyt siitä ollenkaan. Se tuntui etäiseltä, oudolta, ei tomodellmaiselta. Sinkkukappaleet olivat tahmeita tanssibiisejä, jotka eivät mielestäni a) sopineet Tompalle ja b) olleet edes kovin kummoista kappaleita. Levyn avausraidan ja nimibiisin heittäisinkin romukoppaan edelleen.

Albumi alkoi kuitenkin avautua pikkuhiljaa. Noin viiden kuuntelun jälkeen olin jo albumin puolella. Ymmärsin, miksi levy on tehty. Lopullisen rakastumisen jälkeen olen iloinen, että levy avautui hitaasti ja teetätti töitä.

Odellin ongelma on silti se, että albumille on tungettu liian monta keskinkertaista kappaletta timanttien sekaan. Esimerkiksi Jealousyn ja Daddyn yli hyppään vieläkin. Tämä oli myös debyytin heikkous. Toisaalta jäin kummastelemaan sitä, missä kaikki Joensuussa kuullut, todella hyvät uudet biisit olivat. Ehkä kuulen ne keikoilla!

Suosikkikappaleeni on uuden levyn päättävä I Thought I Knew What Love Was. Kappale on täydellinen esimerkki Odellin melko suorista ja helposti tulkittavista, mutta silti kiinnostavista sanoituksista ja tarttuvista melodioista. Albumin päätösraita on saanut kunnian olla minulle jonkinlainen lohtukappale, joka auttaaa silloin, kun muut kappaleet eivät. Viiden kärkeen menevät myös Here I Am, Concrete, Mystery ja Somehow.

Kesällä huomasin Odellin lähettävän Facebookissa suoraa videolähetystä. Olin juuri tullut töistä kotiin, joten aloin katsoa, mistä on kyse. Onneksi tein niin.

Odell oli hotellihuoneessa kannettavan sähköpianon ääressä kylpytakki päällä, tohvelit jalassa ja esitti uuden levyn biisejä yksin. Mikään Facebookissa oleva asia ei ole piristänyt niin paljon!

En ole kuitenkaan vielä päättänyt, kumpi kylpytakkimuisto on parempi: Tomppa hotellihuoneessa vai Placebon Brian Molko esittämässä Running Up That Hilliä encorena Helsingissä kylpytakki päällä.

Mikko Joensuu – Amen 2

Mikko Joensuu Konepajan Brunossa. Kuva: Oona Lohilahti

Tässä on epäilemättä vuoden paras suomalainen levy.

Mikko Joensuun Amen-albumitrilogia on saapunut puoliväliin. Amen 2 julkaistiin perjantaina, ja kolmen julkaisukeikan sarjan aloittanut Helsingin-konsertti soitettiin eilen Konepajan Brunon huikeassa urbaanissa ympäristössä.

Vastaavaa musiikillista matkaa ei ole Suomessa viime vuosina nähty. Joensuun Amen 1–3 -trilogia käsittelee uskontoa ja Jumalasta luopumista. Lähes omaelämäkerralliset kappaleet on tehty 10 vuoden aikana, ja trilogian viimeinen osa julkaistaan ensi keväänä.

Joensuun kauan odotettu ja odotukset palkinnut debyyttialbumi oli hauras, riisuttu ja hiljaisen toiveikas kokonaisuus, joka ammensi erityisesti amerikkalaisesta countrysta ja laulaja-lauluntekijäperinteestä. Sellaista levyä oli kuitenkin osannut odottaa Joensuun soolokeikkojen perusteella.

Amen 2 on jotain aivan muuta.

Suurin ero kahden levyn välillä on tempo ja musiikillinen monipuolisuus. Amen 2 on vapautunut, eikä sen ilmaisua ole rajoitettu millään tavalla. Kappaleet ovat Joensuulle tyypillisesti helposti yli 8-minuuttisia, mutta ensimmäistä kertaa kappaleen sisälle on upotettu täydellinen popkappale, jonka ympärille tuttu hypnoottinen, paikoin noisea lähestyvä musiikkivalli on rakennettu. Biisit ovat tyylillisesti lähinnä Magenta Skycoden avaraa ja kaihoisan kaunista musiikkia. Joensuun soolokeikkoja nähneet kuitenkin saattavat yllättyä, että osa Amen 2:n kappaleista on jopa tanssittavia.

Uskonnon käsitteleminen tästä näkökulmasta on rock- ja popmusiikissa harvinainen, mutta juuri sen vuoksi tärkeä ja kiinnostava teema. Kyse on ihmisyydestä yhtä perustavalla tavalla kuin rakkaudessa. Trilogiahan myös kertoo omalla tavallaan erosta.

Amen 2:n lyriikoissa ei etsitä, vaan asioita todetaan ilmeisen pitkän pohdinnan jälkeen. I gave you all, you gave me some, lauletaan albumin päättävässä I Gave You Allissa – kappaleessa, joka on vastaus ensimmäisen albumin I'd Give You Allille. There used to be a darkness in your heart but it ain't there no more kuuluu puolestaan ensimmäisen singlen kertosäe. Oma suosikkini on tällä hetkellä albumin avaava, melkoisiin mittoihin kasvava Drop Me Down. 

It amazes me, it's not you, it's me, who has kept me bound so long, oh God won't you drop me down. 

Jos jonkin keikan väliin jääminen harmittaa, se on Joensuun Amen 1:n julkkarikeikka, joka soitettiin toukokuussa Johanneksen kirkossa.

Konepajan Brunossa lavalla oli 14-henkinen orkesteri, ja artisti vaikutti silmin nähden otetulta täydestä hallista. Yhtye soitti albumin alusta loppuun, minkä jälkeen kuultiin vielä kappaleet Pearly Gates ja I Waste My Time. Biisien nousut ja laskut tuntuivat suuren kokoonpanon ansiosta kehossa, ja kauniit valot tekivät tunnelmasta ainutlaatuisen ja kokonaisvaltaisen.

Keikka oli jollain tapaa myös juhlava, sillä kyseessä on todellakin kauneinta ja hienointa musiikkia, mitä Joensuu on koskaan säveltänyt. Kun Joensuu on yksi maamme parhaista säveltäjistä, se on paljon sanottu.

Turkulaiset ja tamperelaiset – Mikko Joensuu on kaupungeissanne 18. ja 19. marraskuuta. Menkää kuuntelemaan.

"He's a billionaire who got a free ride" – eli bändit vs. Trump

Protestilaulu ei ole kuollut. Päinvastoin, se on saanut uuden elämän kiitos Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan. 30 days 40 songs -kampanjalla muusikot Ruotsista Yhdysvaltoihin ottavat siis kantaa "Trump-vapaan Amerikan puolesta".  

Mukana on jopa kuollut ja kuopattu R.E.M, joka suuttui Trumpille hänen käytettyään bändin musiikkia kampanjassaan. Kerätyt rahat lahjoitetaan Centre For Popular Democracylle.

Kappaleiden lyriikat ovat kaikki omanlaisiaan helmiä. Niitä ei tarvitse juuri tulkita, vaan niiden sisällön ymmärtää ensilukemalla. Kaikista vihaisimmalta kuulostaa Moby, joka on julkaissut jo kaksi Trumpia vastustavaa kappaletta.

so to recap, donald trump is a racist, donald trump is a misogynist, donald trump has insulted soldiers, families of fallen soldiers, donald trump inherited six hundred million dollars from his father, and most of donald trump's businesses have failed

Kaunista. Kuka voisikaan enää kaivata loppusointuja?

Tässä ovat omat suosikkini kampanjan tähän mennessä julkaistuista kappaleista.

1. Suosikkilyriikka: Franz Ferdinand - Demagogue

He’s a demagogue/ Check out his rise/ He’s fatally famous/ He plays with my fears/ My shadow side dreaming/ It feels so good to be dumb/ From the Wall straight to La Quenta/ Those pussy grabbing fingers won’t let go of me now/ He’s a demagogue/ He’d like to punch in your face/ He's a demagogue/ Throwing terminal shade/ He knows all of the words/ He sees a nation of marks/ From the mob to chapter eleven/ Those tiny vulgar fingers on the nuclear bomb/ What’s a mother and father got to do with making me?

2. Suosikkikappale & -video: Death Cab For Cutie - Million Dollar Loan

3. Hauskin: Moby and the Void Pacific Choir - Little Failure

Uusi bändi: Yak

Kuva täältä.

Surraava sähkökitara, vahva basso ja kiirehtivä tempo kuvaavat brittiläistä Yakia, jonka uusimman tuplasinkun on tuottanut jälleen kerran Pulpin basisti Steve Mackey. 

Psykedeelistä rockia soittava yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Alas Salvation toukokuussa ja on saanut suitsutusta etenkin keikoistaan. Yakia on jo kutsuttu saaren parhaaksi live-bändiksi. Bändin keikalla ei kannata odottaa slovareita tai taukoa hyppimisestä ja tanssimisesta, mutta refleksit kannattaa pitää tarpeeksi terävinä, sillä laulaja Oli Burslemillä on paha tapa heittää instrumentteja yleisöön päin. Hän itse kuvailee antavansa bändille etenkin keikoilla kaikkensa. "Se tuntuu uhraukselta,"Burslem on sanonut. 

Tällä on ollut hintansa. Burslem totesi NME:lle: "Jos tämä loppuisi huomenna, olisin hieman helpottunut."

Yhtyeen ensimmäiset julkaisut olivat lähempänä punkia kuin rockia, mutta lokakuun puolivälissä julkaistun Heavens Above -tuplasinkun nimibiisi ja alla oleva Semi-Automatic ovat huomattavasti aiempaa melodisempia.

Kaikista siisteintä on kuitenkin se, että yhtye on lämmitellyt muun muassa suurta suosikkiani The Last Shadow Puppetsia!

Kuuntele Alas Salvation tästä.

Leffa: The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years

"Olemme pelkkä sirkus. Kukaan ei huomaa musiikkiamme ja musiikillista kehitystämme," valitti keikkoihin kyllästynyt ja turhautunut John Lennon vuonna 1966. 

Uusin The Beatles -dokumentti Eight Days a Week –  The Touring Years kertoo ja todellakin myös näyttää, miksi Lennonin turhautuminen oli täysin ymmärrettävää. Dokumentti on hengästyttävä ja hieman ahdistava katsomiskokemus. Reilun kahden tunnin jälkeen on helppo tajuta, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota bändin musiikkiin – kirkuminen peitti alleen usean vuoden keikat. 

Ohjaaja Ron Howard on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon: hän on saanut musiikin esiin hysteerisen kirkumisen alta.

Bändin kiertuevuosista 1963–66 kertova dokumentti sisältää haastatteluja, konsertteja, studioäänityksiä ja tarinoita sekä sitä jatkuvaa kirkumista. Howard hankki dokumenttia varten täysin uutta materiaalia faneilta, ja remasteroi esimerkiksi Hollywood Bowlin keikan, joka julkaistiin dokumentin yhteydessä levyllä. (Voit kuunnella levyn jutun lopussa.)

Dokumentti on tehty bändin arvon vaatimalla taidolla ja haastattelut ovat laadukkaita. Sekä Paul McCartneylta että Ringo Starrilta kuullaan tuoreita kommentteja.

"Ringolla on seksikäs nenä! Georgella on seksikkäät silmäripset!" Fanien kommentit saavat katsojankin punastumaan. 

Totta kai bändi toivoi kuuluisuutta. Kukaan ei vain osannut edes kuvitella sellaista suosiota, joka bändiä kohtasi vuonna 1963. 

Dokumentti näyttää tämän fani-ilmiön beatlejen näkökulmasta. Pyörtyilevien ja rakkauskirjeitä tuhansittain lähettävien nuorten ansiosta bändi toki kasvoi maailman suurimmaksi ja suosituimmaksi, mutta se myös meinasi tuhota yhtyeen. 

Keikoista nimittäin katoaa järki viimeistään silloin, kun rumpali joutuu tulkitsemaan bändikaveriensa kehonliikkeistä, missä kohtaa kappaletta ollaan menossa.  

Kirkumisen kuunteleminen elokuvasalissa saa aikaan päänsäryn ja pakokauhun. On mahdotonta kuvitella, miten negatiivisesti se vaikutti bändin elämään julkisuuden alkuhuuman jälkeen. Dokumentin nähtyään voi olla kiitollinen modernista äänentoistosta ja siitä, että poptähtiä on nykyään niin paljon, ettei yksittäinen bändi joudu kestämään koko läntisen maailman nuorison ihailua. 

Dokumentti kuvaa erityisesti Yhdysvaltojen kiertueiden vaikutusta bändin mielentilaan.

Ensimmäinen kiertue meni uutuuden viehätyksestä ja listaykkösistä nauttiessa. Dokumentin hienoin hetki liittyy tähän kiertueeseen. Vaikka The Beatles ei ollut tunnettu poliittisista mielipiteistään, bändi ei aikonut hyväksyä rotuerottelua keikoillaan. Manageri Brian Epstein haukkoi henkeään, kun bändi ilmoitti peruvansa Jacksonvillen keikan, jos mustat ja valkoiset on erotettu toisistaan. Sen jälkeen rotuerottelu loppui stadioneilla.

Howard oli onnistunut löytämään ja haastattelemaan Jacksonvillen keikalle osallistuneen tummaihoisen naisen. Hän kertoo, että sillä keikalla hän koki ensimmäisen kerran tunteen yhteisyydestä yli rotuerojen. Whoopie Goldberg puolestaan muistelee, ettei koskaan ajatellut The Beatlesia valkoisena, vaan bändinä ilman väriä. 

The Beatlesissa ei siis ollut kyse vain musiikista. Kuten John Lennon sanoi, tuohon aikaan koko sukupolvi oli samassa veneessä. 1960-luvun puolivälissä venettä vain sattuivat ohjaamaan neljä ystävystä Liverpoolista.

Elokuvan lopuksi näytetty Shea-stadionin megakonsertti oli vuoden 1965 kiertueen päätös. Lavalle astelee neljä selvästi esiintymiseen kyllätynyttä muusikkoa. Paul huutaa mikrofoniin tajuten heti, ettei kukaan kuule häntä. Välispiikeissä John ei enää jaksa välittää ja englanti vaihtuu siansaksaksi. Aiemmin iloisena ja nauraen soittanut Ringo näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Suurimmasta konsertista oli vaikea panna enää paremmaksi. Bändin suhde keikkailuun alkoi rakoilla. 

Vuoden 1966 stadionkiertue oli jo painajainen.  Se osoitti, ettei keikkailussa ole enää järkeä. 

Vastaanotto Yhdysvalloissa ei ollut hullaantunut, vaan aggressiivinen. Lehdistö esitti ilkeitä kysymyksiä, ja John Lennonin lomalla antama haastattelu oli kiirinyt myös Atlantin länsipuolelle ja saanut brittiläisiä uskonnollisemmat jenkit tolaltaan. Lennon oli todennyt The Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi. 

Kennedyn ampuminen ja rotumellakat 1960-luvun puolivälissä tekivät väkivallan uhasta todellisen. Clevelandissa yleisö rynnisti lavalle, Memphisissä oli pommiuhka. 

Vuoden 1966 jälkeen The Beatles vetäytyi stadioneilta studioon. Se oli ainoa tapa pelastaa yhtye, ystävyys ja rakkaus musiikkiin.



The Beatles on ikuisuusaihe, josta ei silti voi saada tarpeeksi. llmiön laajuutta, vakavuutta ja kulttuurista merkitystä on vaikea ymmärtää. 

Vaikka aihe on vanha, Howard on onnistunut löytämään kiinnostavan näkökulman ja totetuttanut sen moitteettomasti. Bändin suosion kasvaminen kuukausi kuukaudelta näytetään laajan, uskomattoman laadukkaan näköisen ja kuuloisen arkistomateriaalin avulla, ja katsojan ahdistus kasvaa samaa tahtia päähenkilöiden ahdistuksen kanssa. 

Dokumentin suurin ansio on tämä: John, Paul, Ringo ja George elivät vuosia omassa kuplassa, jonka sisälle dokumentti nyt päästää katsojan. 

On uskomatonta, miten yhtye selvisi paineesta tulematta hulluksi tai menettämättä luomiskykyään. Single julkaistiin kolmen kuukauden välein ja levy pari kertaa vuodessa. Keikkailun lopettaminen kertoi paljon yhtyeestä ja heidän moraalistaan, sillä bändi ei saanut juuri rahaa levyistä, vaan keikoista. 

Dokumentti, kuten The Beatles, on kuitenkin ennen kaikkea kertomus neljän poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ystävyydestä. Bändissä kaikki päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella. He ihmettelivätkin, miten Elvis selviytyi kaikesta julkisuudesta yksin. 

Viimeinen keikka soitettiin vuonna 1969 Savile Row'lla, Apple Musicin katolla. 

 

Wonderwallin julkaisusta 21 vuotta

Sanat "I don't believe that anybody / Feels the way I do, about you now" ovat soineet radiossa, kodeissa ja karaokessa jo tasan 21 vuotta. Wonderwall julkaistiin 30. lokakuuta 1995.

Kappaleen kirjoittanut Noel Gallagher antoi veljelleen vaihtoehdon: Liam sai laulaa joko Wonderwallin tai Don't Look Back in Angerin. Liam valitsi Wonderwallin, vaikka hän ei pitänyt kappaleesta eikä pidä vieläkään: “Every time I have to sing it I want to gag”, 

Wonderwall ei totisesti ole Oasiksen suosiossa, sillä myös Noel tuntuu karsastavan kappaletta, joka räjäytti bändin suosion yhdessä yössä uusiin lukemiin. Mitä suuri yleisö rakastaa, sitä Noel ei voi kestää. "When people come up to me and say it’s one of the greatest tunes ever written, I think, ‘fucking hell, have you heard ‘Live Forever’?"

Noelin mukaan Wonderwall kertoo kuvitteellisesta ystävästä, joka pelastaa sinut itseltäsi. Kappaleen alkuperäinen nimi oli Wishing Stone. Lopullinen nimi Wonderwall on osittain kunnianosoitus The Beatlesille, sillä ensimmäinen Beatle-soololevy oli George Harrisonin vuonna 1968 julkaistu Wonderwall Music. Ilman Beatlesta ei tietenkään olisi ollut Oasista.

Wonderwallia on coveroitu kymmeniä kertoja. Se on kappale, jonka monet muusikot toivovat kirjoittaneensa. Parhaan coverin on tarjonnut Ryan Adams, ja jopa Noel Gallagher itse on todennut sen olevan alkuperäistä parempi. Vuonna 2009 keikallaan Noel sanoi yleisölle kertoneensa tämän myös Adamsille ja lisänneensä: "You can have that song, man, because we could never quite get it right." Gallagher on myös myöntänyt, että Adamsin version sovitus on vaikuttanut merkittävästi myös hänen omaan tapaansa soittaa Wonderwall livenä. 

Tämä Royal Albert Hallin versio on oma suosikkiversioni Wonderwallista. Adamsin vaikutuksen voi kuulla. 





Wonderwallin klassisessa musiikkivideossa ei näy basisti Paul "Guigsy" McGuigania, joka oli juuri lähtenyt yhtyeestä hermoromahduksen takia. Guigsy palasi myöhemmin, kun hänet korvannut ja Wonderwallin videossa oleva basisti Scott McLeod jätti bändin. Ihan mukava muisto kuitenkin McLeodille olla mukana yhtyeen katsotuimmassa videossa. 

Ja lopuksi kuulkaamme, kuinka Liam Gallagher kuvailee sanaa wonderwall: “A wonderwall can be anything. It’s just a beautiful word. It’s like looking for that bus ticket, and you’re trying to fucking find it, that bastard, and you finally find it and you pull it out, ‘Fucking mega, that is me wonderwall.'”

Kiitos Kent

Kuva: Oona Lohilahti

Kentin jäähyväiskeikka oli parempi kuin osasin odottaa. Kuten HS:n arviossa todettiin, viimeisellä kiertueellaan yhtye palasi takaisin huipulle. Keikan edetessä mielessä kasvoi paniikki siitä, etten näe tätä bändiä enää koskaan. 

Mutta, kuten Kent laulaa: vi ska alla en gång dö. 

Vaikka en ollut kaikista kappalevalinnoista aivan samaa mieltä ja olisin jättänyt muutaman tasapaksumman uudemman biisin pois ja lisännyt kitarariffiä, jäähyväiskeikan biisivalintojen kritisointi tuntuu väärältä. Jos nämä olivat ne kappaleet, jotka Kent halusi esittää Helsingille viimeisen kerran, olen tyytyväinen, että kuulin juuri ne. 

Aiemmassa tekstissäni puhuin visuaalisuudesta, eikä tämäkään keikka olisi ollut niin vaikuttava ilman bändin takana kaartunutta screeniä. Kuvituksena oli tiikeri, hevonen, tulta, merta, metsää. Kauniita videoita, jotka lisäsivät voimaa Kentin esiintymiseen. 


Reilusti yli kaksituntisessa keikassa riitti kohokohtia, mutta minua sykähdyttivät eniten massiivinen Ingenting, uusi sinkku Vi är för alltid, La Belle Epoque, Kärleken väntar (ihanaa, että kuulin vielä sen kitarasoolon!) sekä yhtyeen suosituimmat balladit Utan dina andetag, 747 ja Mannen i den vita hatten. Suurin osa kappaleista oli tempoltaan maltillisia, eikä yleisö päässyt riehaantumaan kuin muutaman kerran, pääosin suurimpien hittien tahdissa.

Keikan tunnelmaa on vaikea kuvata. Kiitollisuus, haikeus ja lämpö tulivat kuitenkin esiin Jocke Bergin kahdessa pitkässä välispiikissä ja tuntui siltä, että nämä kolme sanaa olivat myös hyvin pieneltä tuntuneen Hartwall Arenan yleisön päällimmäiset tunteet.


Parasta oli silti huomata, ettei yhtye todellakaan lopeta siksi, etteivät jäsenet tulisi toimeen keskenään. Bändi selvästi nautti esiintymisestä yhdessä. Kun Berg esitteli bändin jäsenet, hän kävi jokaisen luona erikseen. Hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet, milloin Kent syntyi. 

Basisti Martin Sköld liikuttui. Hänen simänsä kiiltelivät, kun Berg kertoi heidän tavanneen jo lukiossa. Jag älskar dig, sanoi Berg lopuksi ja halasi Sköldiä. 

Ei ollut itsestään selvää, että tässä käy näin. Mutta jos me onnistuimme tässä, kuka tahansa pystyy samaan, Berg sanoi viimeisessä puheessaan.

Kiitos Kent, että synnyit kaksi kuukautta jälkeeni ja olit niin ihana niin pitkään. 

Hyvästit Kentille

Tänään viimeisen kerran Helsingissä esiintyvä Kent on esimerkki yhtyeestä, joka loi kokonaisen maailman. Yhtyeessä yhdistyivät saumattomasti hienot lyriikat, maailman parhaat riffit, omalaatuisen tiivis tunnelma, mystiikka, tarinat, koukuttavat melodiat ja visuaalisuus etenkin levynkansitaiteessa. 

Bändin upea jäähyväisvideo sitoi yhteen yhtyeen 26-vuotisen taipaleen juuri levynkansien maailman kautta. Jos videoon olisi pitänyt lisätä vielä yksi Kent-elementti, se olisi etsivä valo, joka on läsnä monissa videoissa. Nuo kaksi minuuttia osoittivat, miten iso merkitys levyjen kansillakin voi olla.

Minulle musiikki on kokonaisvaltainen kokemus ja arvostan sen takia sitä, että Kent on kuvittanut oman musiikkinsa niin hienosti. Ja vaikka tunteita käsittelevät laulut ovatkin ihania, politiikasta saa minulta aina kymmenen lisäpitettä.



Melankolisen musiikin, tarttuvien riffien ja ruotsin kielen suurena ystävänä Kent oli minulle tärkeä.

Ehdin nähdä yhtyeen kolmesti livenä. Kesällä 2012 Tukholmassa Kent levitti vielä hurmosta, mutta Provinssi 2015 -keikka ei juuri sykähdyttänyt. Tosin ensimmäinen virhe oli laittaa yhtye esiintymään keskellä kirkasta kesäpäivää.

Bändi oli sama kuin kolme vuotta aiemmin, mutta kipinä puuttui. Kent oli keksinyt itsensä jo kerran uudestaan Tillbaka till samtiden -levyn myötä, ja etäältä katsottuna näytti siltä, että yhtye on antanut kaikkensa.

On vaikea kuvitella, että pirteän popmusiikin Ruotsista tulisi uutta ruotsiksi laulavaa bändiä, joka innostaisi kymmenet tuhannet suomalaiset ja myisi Hartwallin loppuun. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa areenoita täyttävä Håkan Hellström on käynyt Suomessa vain kerran (enkä päässyt paikalle), vaikka artisti on kiistämättä Ruotsin suosituin.

Kent on ollut pohjoismainen musiikillinen sukupolvikokemus – ehkä viimeinen laatuaan. Sellaisia bändejä jää kaipaamaan. 

Viimeinen toiveeni ystävälleni on se, että kuulisin tänään suosikkikappaleeni Max 500:n.

Liam Gallagherilta sooloalbumi ensi vuonna

Liam Gallagher vuonna 1994 Manchesterissa. Kuva: Kevin Cummins

Gallagher-fanit ovat joutuneet olemaan pari vuotta täysin Noelin aktiivisuuden varassa, mutta ensi vuonna tilanne tasapainottuu jälleen. Liam Gallagher on nimittäin allekirjoittanut levytyssopimuksen Coda Music Agencyn kanssa. 

Tiedossa on siis Liam Gallagherin ensimmäinen sooloalbumi! Tämä on pieni yllätys, sillä Gallagher on aiemmin kieltänyt lähtevänsä soolouralle, koska se "tekisi hänestä kusipään". No, nyt mies myönsi olevansa kusipää, mutta korosti, ettei lähde soolouralle. Hän vain sattui kirjoittamaan kymmenisen kappaletta, jotka äänitetään. 

"They’ve got flair, attitude, the melodies are sick and the words are fucking funny. We’ll record them this year and release it next year. It’ll shock people. It’s a record written by me, that’s got all the right ingredients and sounds well tasty. You won’t be scratching your chin. It’s not Pink Floyd and it ain’t Radiohead. It’s chin-out music.” - Gallagher NME:ssä

Tätä ennen Liam Gallagher lauloi Beady Eye -yhtyeessä, joka perustettiin Noelin jätettyä Oasiksen vuonna 2009. Toissavuonna Beady Eye ilmoitti, ettei ole enää olemassa. 

Gallagher twiittasi lokakuun puolivälissä kuvan studiolta, joten äänitykset ovat käynnissä. Sooloalbumi julkaistaan näillä näkymin ensi vuonna. NME ehtikin jo riemuita Gallagherin paluusta toteamalla, että "juuri nyt maailma tarvitsee Liamin kaltaisen rocktähden".

Totta kai kaikilla muillakin oli ikävä Liamia. Beady Eyen jälkeen hän on kunnostautunut viihdyttäjänä ja viihdyttänyt etenkin veljensä kustannuksella. Vähän aikaa sitten hän kutsui Noelia Twitterissä perunaksi. Kahdesti. Lovely lad. 

Parastahan tässä on kuitenkin se, että minulla voisi vihdoin olla mahdollisuus nähdä Liam livenä. Noelia olen kuunnellut jo kolmesti. 

Title track tekee comebackin!

Iron Bridge, Manchester. Kuva: Oona Lohilahti

Tänä vuonna ja etenkin tänä syksynä olen rakastanut musiikkia aiempaakin vahvemmin (jos se on mahdollista). Olen vollottanut Nick Caven One More Time With Feeling -dokumentin ääressä ja palannut perusasioihin Oasiksen Supersonic-dokkaria katsoessani.

Syyskuun Olohuoneklubilla huokaisin helpotuksesta kuullessani pitkästä aikaa Pimeyden biisejä livenä. Lost In Musicissa Neøv toi suuren rauhan ja onnellisuuden. Sitä ennen koin ylimaallisia tunteita The Last Shadow Puppetsin eturivissä. Mikään ei ole ollut niin ihanaa: Alex Turner ja Miles Kane nenäni edessä, Suomessa, soittamassa hienoimpia koskaan tehtyjä biisejä.

Olen ehtinyt laajentaa keikkamatkailun myös uudelle mantereelle, sillä näin The Smashing Pumpkinsin elektro-akustisen, mykistävän kauniin keikan New Yorkissa huhtikuussa.

Ennen kaikkea olen taas ymmärtänyt brittipopin tärkeyden koko identiteettini kannalta. Tämä havainto tekee elämääni ison kaaren, joka sitoo eri tapahtumia yhteen. Musiikki on elämäni tärkein asia, ja nyt yritän uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.


Musiikin merkitys on korostunut kuluneen vuoden aikana. Kun asuin viime syksyn Kosovossa, luovuin live-musiikista kolmeksi kuukaudeksi. Kävin katsomassa Morrisseyta Skopjessa (lippu maksoi muuten 16 euroa) lokakuun puolivälissä, mutta sen jälkeen kuulin live-musiikkia vasta tammikuussa Suomessa. Totta kai Kosovon pääkaupungissa Pristinassa oli keikkoja, etenkin jazzia, mutta olin yleensä matkoilla kiinnostavimpien keikkojen aikaan. Matkustaminen paikkasi musiikkivajetta, mutta joulukuun alussa huomasin, ettei se riittänyt.

Ostin maanisesti keikkalippuja, koska lippukaupan luoma jännitys on hyvä keikan korvike. Tämän manian seurauksena kävin keväällä kahdella Melissa Hornin keikalla ja näin Adelen ja Coldplayn Barcelonassa. Mattias Björkasin vieraillessa Love i Finland -ohjelmassa itkin sitä, etten päässyt Vasas flora och faunan Suomen-kiertueelle. Näin bändin viime keväänä kahdesti, joten vahinko on korjattu.

Etenkin The Last Shadow Puppetsin ja Tom Odellin uusien levyjen ja tuoreimman brittipop-vaiheeni myötä musiikkirakkaus on kuitenkin ylittänyt jälleen kerran jonkin kriittisen rajan. Nautin fanittamisesta, vaikka harva sitä ymmärtää. Yhteen bändiin ja biisiin liittyy enemmän muistoja, merkityksiä ja tunteita kuin mitä kehtaa laittaa Instagram-päivitykseen. Puhun musiikista edelleen kiusallisen superlatiivisesti, innostuksen enkä kritiikin kautta, vedet silmissä. Musiikki ja kokemus ovat henkilökohtaisia, joten kirjoitan tännekin henkilökohtaisuuksia.

Vaikka en halua käyttää keikkoja sen miettimiseen, mitä kirjoittaisin blogiin, tekee minulle ehkä ihan hyvää hieman purkaa elämyksiä sanoiksi. 

Halusinkin jatkaa blogia, koska se tuntuu tärkeältä itseni kannalta. 

Bloggaan muun muassa politiikasta ja ulkomaista kerran kuussa osoitteessa valtablogi.fi. Musiikkiblogin haluan pitää mahdollisimman mukavana harrastuksena, joka ei tunnu pakolta. Koska teen gradua, toimin yhdistyksissä, kesätyönhakukausi on taas ovella ja yritän myös elää, matkustaa ja katsoa Gilmoren tyttöjä, en varmastikaan ehdi päivittää entiseen tahtiin.

Jatkan kirjoittamista suoraan vanhojen tekstien perään. Arkistoista löytyi yllättävän kiinnostavaa musiikkia ja kivoja keikkaraportteja ja hauskoja anekdootteja, joista saattaa olla jollekulle vielä iloa. (En ainakaan itse muistanut, että Tom Odell on lämpännyt Jake Buggia, joka puolestaan on lämpännyt Noel Gallagheria. Kaikkea sitä oppii itseltään.) Kaikki videot eivät näköjään enää toimi, mutta asian korjaaminen olisi liian suuri urakka.


Blogi tekee comebackin, koska meinaan haljeta kaiken musiikkihehkutuksen kanssa. Myönnän: taidan tarvita blogia padon ja intoilun purkamiseen. Alun perin perustelin kirjoittamista sillä, että säästän kavereideni hermoja, ja tämäkin taitaa pitää edelleen paikkansa.

Comeback on kiinnostava asia. Olen viime vuosina alkanut uskoa sen voimaan. Mielestäni comeback on hyvä asia, jos se tehdään oikeista syistä ja yhtyeellä on vielä annettavaa. Harva kehtaisi sanoa, että Pulpin comeback-kiertue oli huono idea, kun Jarvis Cockerin lavaesiintyminen ja lantion liikkeet olivat kiertueella parempia kuin ikinä ennen. Comebackien ansiosta minäkin olen kokenut elämäni parhaita keikkoja ja hetkiä. Niistä lisää myöhemmin.

Vaikka republikaani John Boehner on mielestäni yksi vastenmielisimmistä poliitikoista, lainaan häntä silti tämän tekstin lopuksi. Näissä sanoissa on totuutta.

"Well, any good comeback needs some true believers."