Live: The Killers @ Hartwall Areena

Eilinen The Killersin keikka Hartwall Areenalla alkoi omituisesti. Kaikki valot ovat yhä päällä, kun yhtye yhtäkkiä vain marssii lavalle ja aloittaa Mr. Brightsiden. Tämä kikka on kuulemma kopioitu U2:lta, mutta kontrasti oli kyllä suuri, kun seuraavan kappaleen aikana valotehosteet laitettiin päälle ja konsertti alkoi kunnolla.

Olin istumapaikalla eikä kukaan vierustovereistani ollut innostunut tanssimaan tai osoittamaan fyysisesti muutenkaan pitävänsä keikasta (ja he lähtivät itse asiassa ennen encorea), joten tanssin sitten yksin ja hauskaa oli niinkin! Keikka oli teeskentelemätön, konstailematon, jotenkin suora, ilman mitään turhuuksia esimerkiksi tehosteiden tai lavasteiden puolesta (muutamat pommit ja paperisilput toki sallitaan). Kunnon show ilman liikaa mahtailua. Killersin esiintymisiä pitää koossa tietenkin Brandon Flowers, jonka lavakarisma on mieletön - ja se ääni! Rumpali Ronnie Vannuccin innokasta paukuttamista katselisi mielellään lähempääkin, mutta kaksikko Dave Keuning ja Mark Stoermer ovat lavalla aika flegmaattisia, joten Flowersin riemua todellakin tarvitaan.

Setti oli toimiva kokonaisuus uutta ja vanhaa, ja omasta mielestäni ainoat heikohkot kohdat olivat vähän takkuillen edennyt Flesh and Bones ja viimeisenä soitettu tylsähkö Battle Born. Yksi parhaista asioista keikalla oli kuitenkin yleisö, joka oli ensimmäisestä tahdista lähtien niin mukana ja innoissaan. Olen ollut monilla isoilla stadion-/hallikeikoilla, joilla yleisö lämpenee vasta lähes keikan puolivälissä, mutta eilen suomalaisyleisökin osoitti rakkautensa bändiä kohtaan aivan alusta alkaen.

Vaikka keikka ei ollut elämää suurempi elämys, päällimmäiseksi tunteeksi jäi ilo ja hurjan hyvä mieli, joten voin todellakin sanoa The Killersin tarjonneen yleisölleen kaiken, mitä se toivoi.

Illan keikka: The Killers

Minun ei pitänyt mennä tälle keikalle. En ollut tappelemassa kenttäpaikoista klo yhdeksän niiden tullessa myyntiin, mutta sitten kun kaikki kaverit alkoivat postata facebook-päivityksiä keikkalipuista tulinkin katumapäälle... Totta kai halusin nähdä The Killersin! En ymmärrä, mikä mielenhäiriö minulla oli sinä aamuna. Sain kuitenkin illalla ostettua istumapaikan ihan lavan läheltä alakatsomosta, joten kaikki hyvin! Ja nyt olen niin innoissani, kuin ihminen vain voi olla.

The Killersillä on paljon yhteyksiä Manchesteriin, suosikkikaupunkiini. Sawdustilla on cover Joy Divisionin Shadowplaysta eikä siinä kaikki. Bändi nappasi itselleen nimen Joy Divisionin raunioille perustetun New Orderin Crystal-musiikkivideon fiktiiviselta bändiltä. Kun The Killers esiintyi vasta äsken Manchesterissa, New Orderin laulaja Bernard Sumner liittyi yhtyeen seuraan laulamaan coverin Crystalista. Olisinpa ollut paikalla! Sekä Manchesterin vedon että alkuperäisen videon voi katsella täältä.

Kaikki varmaan ovat tietoisia tästä tämän hetken viiksimuodista? No, jokunen vuosi sitten (2006/2007) Brandon Flowers kasvatti viikset. NME otti Flowersin viikset silmätikukseen, ja tuntui siltä, että joka ikinen viikko lehdessä piti mainita ne viikset (tilasin siihen aikaan NME:tä). Kesällä tilanne meni niin pitkälle, että toimittajat kulkivat festareilla sellaiset isot puuviikset mukanaan, ja muusikot ja tavikset saivat poseerata niiden kanssa. Pääsivätpä Brandonin viikset NME:n 2007 cool-listalle sijalle 18.

Tänään nautitaan kuitenkin huikeasta show'sta! Toivon kovasti, että he soittavat Losing Touchin.

Helmikuun kolme suosikkia

Uutta, loistavaa musiikkia pukkaa markkinoille siihen tahtiin, että jos jumittuu hetkeksikään kuuntelemaan yhtä ja samaa bändiä, tippuu kärryiltä. Minulle meinasi käydä niin. Ja tahti vain jatkuu, koska maaliskuu näyttää suorastaan hengästyttävältä uusien julkaisujen kannalta. Kaiken lisäksi olen matkalla puolet maaliskuusta, mutta onpahan pääsiäisenä sitten muutakin tekemistä kuin suklaan syöminen.

Viime aikoina olen kuitenkin kuunnellut kolmea aivan mahtavaa ja hyvin erilaista albumia ja haluaisin sanoa niistä muutaman ylistävän sanan ennen kuin uppoudun huomisen The Killersin keikan fiilistelyyn.

Nick Cave and the Bad Seeds - Push the Sky Away

Albumin rauhallisen pinnan alla väreilee koko ajan tasainen jännitys, joka säilyy loppuun asti. Vahvempaa tunnelmaa tuskin voisi olla. Push the Sky Away on Caven viidestoista kokopitkä albumi, ja onkin uskomatonta, miten uudistusmiskykyinen hän on ja saa musiikkinsa kuulostamaan edelleen mielenkiintoisemmalta ja ajankohtaisemmalta kuin monen, monen muun paljon nuoremman bändin sävellykset.

Parasta kaikessa on tietenkin Caven persoonallinen ääni ja lausuva laulutyyli, joka paikoitellen yltyy hurjaksi kerronnaksi niin kuin Water's Edgessä. En osaa päättää suosikkikappalettani, koska levy on tehty kuunneltavaksi kokonaisuutena, mutta albumin päätös- ja nimikkoraita on kyllä todella uskomaton. Mystinen ja jännittävä ovat tämän albumin avainsanoja.

Foals - Holy Fire 

Brittiläisen Foalsin kolmas albumi Holy Fire on ehdottomasti parasta, mitä he ovat tähän mennessä tehneet. Alun instrumentaalikappale johdattaa täydellisesti albumin tunnelmaan, jota ensimmäinen single Inhaler loistavasti jatkaa. Kappaleet ovat vahvoja ja melodisia, melko tanssittaviakin monin paikoin.

Holy Fire ei ole tyylillisesti yhtä yhtenäinen kuin vaikka edeltäjänsä, mutta kaikki kappaleet ovat niin hyviä, ettei se haittaa hetkeäkään. Ehkä ainoat heikohkot kohdat mielestäni ovat kaksi viimeistä kappaletta, Stepson ja Moon, joita en jostain syystä jaksa koskaan kuunnella. Koko albumi on niin täynnä energiaa, että lopun hissuttelut tuntuvat jo liiankin rauhallisilta. Suosikkibiiseiksini ovat nousseet Inhaler, My Number ja Everytime. 

Neøv - Orange Morning

Kuopiolaisen Neøvin debyyttialbumi Orange Morning on herättänyt paljon positiivisia reaktioita, ja yhdyn niihin täysin. Unenomaista ja duurivoittoista, mutta silti niin suurta indiepoppia ilman kliseitä. Erittäin ison plussan annan mielenkiintoisille ja monipuolisille sovituksille!

Suosikkini on välillä Daydream City, joka todellakin kuulostaa niin soljuvalta kuin päiväuni voi vain olla, ja välillä taas päätän, että ihanasti nimetty Faces Against the Orange Rain on albumin ehdoton ykkönen. Pohdinta jatkuu niin kauan, että olen kuunnellut albumin taas kerran läpi ja totean, että ei näitä kappaleita voi laittaa järjestykseen.  

Anssi Neuvosen pehmeä ääni miellyttää ainakin omaa korvaani erittäin paljon ja se kulkee mukana kuin yhtenä instrumenteista. Albumi on yhtä aikaa hyvin vähäeleinen, mutta silti avara ja suuri. Kuulostaako hassulta yhdistelmältä? Kuuntele itse.

Kyllä Suomessa osataan.

Live: Sans Parade @ Klubi

Olin eilen kuuntelemassa Sans Paradea Klubilla ennen Hang the DJ -diskon alkamista. Odotellessani keikan alkua yksinäni joku poika yhtäkkiä sanoi minulle, että "on niin hienoa nähdä, että joku on tullut tänne keikan takia eikä välitä yhtään mitä muut puhuvat ympärillä." En tiedä, miten tuo nyt pitäisi tulkita...

Markus Perttulalla on yksi hienoimmista äänistä, mitä Suomen bändikentällä on. Siksi olikin vähän harmi, ettei vahva laulu saanut täyttä tukea soitolta. Yhtyeen livekokoonpanoon ei nimittäin ainakaan eilen kuulunut rumpuja tai bassoa, ja välillä tuli sellainen fiilis, että tämä voisi kuulostaa niin paljon isommalta ja voimakkaammalta. Sähkökitaraa kuului juuri lainkaan, joten miksauksessa oli jotain pielessä. Kappaleet eivät päässeet täysin oikeuksiinsa ja levyversioihin verrattuna biisit kuulostivat vähän valjuilta, vaikka yleensä ongelma on juuri päinvastainen.

Toisaalta olin tosiaan ehkä ainoa ihminen Klubilla, joka oli tullut nimenomaan kuuntelemaan bändiä. Muut saapuivat paikalle vain etkoilemaan ennen diskon alkamista ja harva keskittyi kuuntelemiseen. Muutenkin vielä suht tuntemattoman Sans Paraden buukkaaminen Hang the DJ -tapahtumaan oli vähän erikoinen ratkaisu, koska yleensä ihmiset kaipaavat tuohon väliin jotain energistä ja nostattavaa (menneisyyden esimerkkeinä varmaan Magenta Skycode, Rubik ja French Films). Setti olisi toiminut paremmin esimerkiksi Telakalla.

Toivottavasti Sans Parade saataisiin keväällä Tampereelle uudestaan, parempiin olosuhteisiin. Heidän musiikissaan ei nimittäin ole mitään vikaa, biisit ovat hyviä ja mielenkiintoisia, mutta bändinkään kannalta ei ole hauskaa, jos yleisö keskittyy seurustelemiseen ja olueen enemmän kuin itse musiikkiin.

Muistin eilen, että olen ostanut lipun myös Dinosaur Jr.:n tämän illan keikalle, joten kai sitä pitää tanssitreenien jälkeen suunnata Klubille vielä toistamiseen tämän viikonlopun aikana. Ensi viikon keikkakalenteri näyttää mukavalta, koska tiistaina on luvassa The Killers ja lauantaina jotain ihan uskomatonta eli Minä ja Ville Ahosen levynjulkkarit! Hyviä aikoja!

Kurt Cobainin syntymäpäivän kunniaksi

Kurt Cobain olisi täyttänyt tänään 47 vuotta, minkä kunniaksi etsin pari oikeasti hyvää Nirvana-coveria. Jätin pois Miley Cyruksen laulamassa Smells Like Teen Spiritiä. Ymmärrätte varmaan miksi.

Jimi Hendrix - Earth Blues

Näin päivän päätteeksi opastaisin kaikki vielä NME:n nettisivuille kuuntelemaan ennenjulkaisemattoman Jimi Hendrix -kappaleen Earth Bluesin! 4.3. julkaistava People, Hell & Angels -niminen albumi sisältää 12 vuosina 1968-70 levytettyä kappaletta, joita ei ehditty julkaista Hendrixin menehtyessä vuonna 1970. Tammikuussa julkaistiinkin jo levyn kakkosraita Somewhere, jonka voi kuunnella vähän kätevämmin tästä alta.

Eliza and the Bear - The Southern Wild / Upon the North

Eliza and the Bear on sellainen bändin nimi, joka yleensä karkottaisi minut pois ennen ensimmäisenkään kappaleen kuulemista. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen ja se kannatti, koska eihän tämä onneksi ollutkaan sellaista liukuhihnaindietä, mitä nimen perusteella odotin. Yhtyeessä ei tosiaan ole ketään Eliza-nimistä, vaan kyseessä on viiden lontoolaisen nuoren miehen muodostama yhtye, ja nimi on poimittu jostain runokokoelmasta.

Eliza and the Bear on erittäin lupaava uusi indiebändi, ja toivonkin, että heidän musiikilliset unelmansa ovat yhtä suuria kuin kappaleensa, joille on tunnusomaista marssiva rytmi, pianoriffit ja torviharmoniat. Pidin erityisesti The Southern Wildista, joka kasvaa torvisovitustensa ja coldplaymaisten lauluharmonioidensa ansioista aika hienoihin mittoihin kappaleen loppua kohden. Toki yhtyeen musiikissa on yhteyksiä Noah and the Whalen soundeihin, ilmeisesti jo haudattuun Cajun Dance Partyyn ja muihin brittiläisiin indiebändeihin, mutta on heillä jotain uuttakin annettavaa. Mielialaa nostattaville melodioille on aina tilaa. 

Debyyttialbumin julkaisusta ei ole vielä tietoa, mutta tuplasinkku The Southern Wild / Upon the North ilmestyy 25.2.

Ukkosmaine - Pallosalama

Joensuusta lähtöisin oleva Ukkosmaine julkaisi juuri Pallosalama-nimisen sinkun maaliskuussa ilmestyvältä samannimiseltä albumiltaan. Kappale hämmensi ensikuuntelulla, koska se on selkeä irtiotto yhtyeelle niin tunnusomaisesta diskokompista, mutta uudistuminen tekee hyvää ja Pallosalama kuulostaa raikkaalta ja edelleen vahvasti Ukkosmaineelta.

On hienoa, miten pitkälle Ukkosmaine on päässyt. Yhtye on perustettu vuonna 2004 (jolloin nimenä oli Klaus Thunder & Ukkosmaine) ja ensimmäiset vuodet kappaleet käsittelivät hyvin paljon Joensuuta varsin romantisoivassa mielessä. Ajan myötä lyriikoiden aiheet monipuolistuivat, nimi vaihtui, mutta diskokomppi säilyi. Jos tätä musiikkia tehtäisiin väärällä asenteella (tavoitteena listahitit), lopputulos ei olisi uskottava. Tässä kaikki kuitenkin loksahtaa kohdilleen: Ukkosmaine tekee musiikkia tosissaan, mutta ainakin itselleni siitä välittyy aitous ja tekemisen ilo. Musiikkiakaan ei pitäisi ottaa liian vakavasti.

Ukkosmaineen viides pitkäsoitto Pallosalama ilmestyy 15.3. bändin oman Juki Records -levy-yhtiön kautta.  Jos yhtye ei ole ennestään tuttu, voi tuotantoa kuunnella täältä ja täältä. Pitkän linjan Ukkosmaine-fanina voin lämpimästi suositella myös heidän keikkojaan, jotka ovat aina melkoisia elämyksiä. Keväällä Ukkosmaineen voi nähdä ainakin seuraaviin aikoihin seuraavissa paikoissa:

09.03. Paar Veini, Tallinn (EST)
23.03. Semifinal, Helsinki
28.03. Telakka, Tampere
30.03. Henry's Pub, Kuopio
26.04. Kerubi, Joensuu
27.04. Club Colo, Savonlinna
30.04. Vakiopaine, Jyväskylä

Pariisin kevät ja uusia Rubik-biisejä

No mutta sepäs oli hauskaa! Sanoisin, että eilinen oli melkeinpä paras näkemäni Pariisin kevään keikka, jos ei lasketa sitä ihan ensimmäistä Ilosaarirockin keikkaa. Se oli taikaa, oikeasti. Eilen miksauskin toimi, yleisö lämpeni ja kaikki olivat iloisia. Taas kerran sellainen keikka, ettei vahingossakaan eksynyt ajattelemaan muita asioita, vaan keskittyi keikkaan koko ajan. Parasta!

(Anteeksi, iPhone-laatuiset kuvat ovat vähän kökköjä, mutta muutakaan ei ole nyt tarjolla.)

Ja sitten suosikkiaiheeseeni eli Rubikiin. Jotkut ovat varmaan ehtineet kuulla keikoilla Rubikin uusia biisejä (Fever, Eyes Wide Open ja ehkä sen yhden nimi on These Could Be the Days tms.), mutta mikäli on jäänyt keikat välistä, voi netistä kuunnella Eurosonic-keikan audion! Klikkaa itsesi siis tänne.

Ei varmaan tarvitsisi edes mainita erikseen, että tykkään noista ihan hurjan paljon.

Illan keikka: Pariisin kevät

Jee! Tänä iltana on Pariisin kevään keikka Tampereen Yo-talolla! Ihanaa päästä keikalle pitkästä aikaa (edellisestä on siis kulunut kaksi viikkoa). Tämä on kolmas kerta, kun näen kyseisen bändin Yo-talolla, ja aina ennen Arton ääni on hukkunut soitinten alle. Toivotaan parempaa miksausta tälle illalle.

Toinen valituksen aihe on soittoaika: 23.30. Ymmärrän, että nyt on perjantai, mutta puoliyö on yksinkertaisesti aivan liian myöhäinen soittoaika. Englannissa oli mahtavaa, kun kaikki keikat olivat ohi viimeistään klo 23 eikä seuraava päivä mennyt pilalle väsymyksen takia. Myöhäisiä soittoaikoja perustellaan tietenkin alkoholin myynnillä, mutta tulevatko ihmiset oikeasti keikkapaikalle niin aikaisin, että juomia ehditään myydä tarpeeksi? Vähän epäilen. Olen itse usein keikoilla turhan aikaisessa, ja monesti hengailen paikan päällä melkein yksinäni, kun porukka raahautuu paikalle vasta vähän ennen keikkaa.

Englannin systeemissä on sekin hyvä puoli, että ihmiset jäävät helposti klubille keikan jälkeen, mutta itselleni ei tulisi mieleenkään jäädä esimerkiksi tänä iltana Yo-talolle, koska kello tulee olemaan noin 01 keikan loppuessa. Mutta jos keikka loppuisi klo 23 ja Yo-talolla olisi sen jälkeen vielä jokin klubi-ilta, jäisi iso osa ihmisistä varmasti sinne keikan jälkeenkin. Perjantai-iltahan olisi tuolloin vielä nuori.

Olen varma, että aikaisemmat soittoajat olisivat myös artistien mieleen, joten toivottavasti tähän tulisi joskus jokin muutos.

Steve Mason - Oh My Lord

Kuuntelin juuri paria eri BBC Radio 6:n Maida Vale -lähetystä ja molemmissa soi ihan älyttömän hyvä kappale, jota en ollut ennen kuullut. Lopulta selvisi, että kyseessä oli Steve Masonin uusi single Oh My Lord.

Mason on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta googlettaminen paljasti hänet skotlantilaisen vuosia sitten haudatun kulttibändi The Beta Bandin laulajaksi ja perustajajäseneksi! Ihmekös, kun ääni kuulosti tutulta! Pidän tästä kappaleesta niin paljon, etten saa taaskaan lopetettua kuuntelemista.

Masonin toinen omalla nimellä julkaistava sooloalbumi Monkey Minds In The Devil's Time julkaistaan maaliskuun 18. päivä Domino Recordsin kautta.

Kurt Vile: Wakin on a Pretty Day

Kitaranero ja kiharoistaan helposti tunnistettava philadelphialainen Kurt Vile on tullut takaisin! 2011 julkaistu Smoke Ring For My Halo -albumi oli todella hieno kokonaisuus psykedeelisen rockin, indierockin ja folkin nerokasta sekoitusta, ja ainakin tämä ensimmäinen julkaisu uudelta albumilta vihjaa tyylin pysyneen samana.

Yhdeksänminuuttinen Wakin on a Pretty Day sisältää kaikki Kurt Vile -soundin peruselementit: kevyesti wah-wah-pedaalin kautta ajetun ja kaikuvan kitaran sekä Vilen laiskahkon laulun. Kappale liikkuu jossain edellisen albumin Jesus Feverin ja Baby's Armsin välimaastossa tunnelmaltaan ja tempoltaan. Vilen musiikista tulee ainakin minulle aina matkustusfiilis, sellaiset päivät, jolloin ei ole kiire mihinkään.

Pääsin näkemään Kurt Vilen Tukholmassa viime kesänä, mutta ehkä se Strand ei ollut paras mahdollinen keikkapaikka tai sitten oma sijaintini ihmisten kulkureitillä oli vain tosi huono. Hyvältä kuitenkin kuulosti. Paljon mitään en nähnyt, paitsi vilauksen kiharoista.

Kurt Vilen uutuus Waking on a Pretty Daze julkaistaan 9.4. Osalla tulevan kiertueen keikoista on muuten lämppäämässä Angel Olsen, josta kirjoitinkin pari päivää sitten.

Alla oleva video ei ole varsinaisesti musiikkivideo, vaan kappaleen mittainen doumentti albumin kansikuvan teosta. Kurt Vile siis vaatimattomasti maalautti albumin kansikuvan tuollaiselle jouten olleelle seinän palaselle kotikaupungissaan. Aika mieletöntä.

M.A. Numminen ja Kielletyt laulut

Mauri Antero Numminen viime kesänä Gröna Lundissa. (c) Oona

Olin perjantai-iltana TTT-klubilla kuuntelemassa M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen Kielletyt laulut -keikkaa. Tätä numeroa on vedetty nyt kahdeksan vuoden ajan, ja pääsin itsekin vihdoin, pitkän haaveilun jälkeen kuulemaan sen.

Turhaa varmaan sanoa, että olin nuorin kuuntelemaan tullut. Korkea keski-ikä ei tietenkään ollut mikään yllätys, koska minun ikäryhmälleni Numminen on tullut tutuksi lähinnä pupupuvussa lauletuista lastenlauluistaan, ja olenkin joutunut selittämään ihmisille, että kuulkaas tässä on paljon muutakin. M.A. Numminen on selkeästi yksi Suomen tärkeimmistä musiikkialan vaikuttajista ja on tehnyt ihan mielettömän elämäntyön.

Näin Nummisen edellisen kerran viime kesänä Gröna Lundissa Tukholmassa, jolloin yleisö oli miljööstä johtuen nuorempaa ja ohjelmistokin oli pääosin ruotsinkielinen välispiikkejä myöten. Yleisö vain taputti ja taputti eikä kolmekaan encorea tuntunut riittävän!

Suhteeni Nummisen musiikkiin ja arvostukseni hänen uraansa kohtaan on syventynyt viime vuosina paljon. Se alkoi varmasti kiinnostuksestani Rauli Badding Somerjokea kohtaan, jonka urassa Nummisella oli suuri rooli. Tilanne meni niin pitkälle, että vielä puolisen vuotta sitten laittaessa nimeni Googlen kuvahakuun ensimmäisten tulosten joukossa oli M.A. Nummisen kuva. Todella hämmentävää.

Kielletyt laulut -ohjelmisto koostuu siis pääsosin lauluista, jotka olivat syystä tai toisesta soittokiellossa Yleisradiossa. Numminen kyllä sai vetää ohjelmia Ylellä ja esiintyä henkilökunnan pikkujouluissa, mutta laulut eivät voineet soida. Esimerkiksi Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa tuomittiin kielletyksi neuvoston äänestyksessä äänin 3-2, koska se oli eduskunnan vastainen ja alkoholimyönteinen kappale. Jännittävää on myös se, että kappaleen ruotsin- ja esperandonkieliset versiot saivat kyllä soida radiossa. Numminen kertoi, että hän on käynyt maailman ainoan koulun, missä esperando oli pakollinen kieli. Hän on siis kotoisin Somerolta niin kuin Rauli Badding Somerjoki ja tangosäveltäjä Unto Mononenkin. Minulla on itse asiassa ollut pitkään haaveissa päästä käymään Somerolla Baddingin haudalla. Vielä joku päivä. 

M.A. Numminen ja Pedro Hietanen perjantaina TTT-klubilla. (c) Oona

Kappaleiden välissä Numminen kertoi tarinoita lauluihin ja 60-luvun ilmapiiriin liittyen, koska kaikessa hänen tekemisessään on oleellista konteksti ja aika. Hän sanoi Radio Helsingin haastattelussa joskus, että hän on Suomen sensuroiduin artisti, mikä pitää varmasti paikkansa. Vaikka kaikki ei ole vieläkään sallittua, oli ajan henki vähän erilainen 60- ja 70-luvuilla. Onneksi joku haluaa aina muutosta.

Hyvin monet noista kielletyistä lauluista olivat yrityksiä popularisoida tiedettä. Numminen tai esimerkiksi Pekka Gronow oli säveltänyt pätkän tieteellistä tekstiä, ja useimmiten tekstit olivat otteita jostain seksuaalisuutta käsittelevistä teoksista, kuten Jenkka ulkosynnyttimistä. Näitä kirjoja pystyi siis lainaamaan kirjastosta kuka tahansa ja lukea tämän tekstin vaikka tenttiä varten, mutta sitten kun sanat laulettiin, kaikki yhtäkkiä muuttuikin ja toiminnasta tuli lainvastaista. Numminen esitti tämän omituisen päätelmäketjun myös häntä silloin tällöin kuulustelleille poliiseille saaden vastaukseksi vain, että "äläpäs ala viisastelemaan".

Yksi vauhdikkaimmista tapahtumista oli Jyväskylän kulttuuripäivät muistaakseni vuonna 1966 (tai -67?), kun asiat menivät lopulta siihen pisteeseen, että paikalle saapui kaksi poliisiautoa häätämään Nummisen seurueineen yliopiston kampukselta ja otti hänet tietenkin kuulusteluun. Seuraavana päivänä Numminen oli lööpeissä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran elämänsä aikana otsikolla Seksiskandaali Jyväskylässä! Joukko kulttuuriradikaaleja juhli tapahtunutta poliisikuulustelujen jälkeen. 

Näiden tieteen popularisointien lisäksi Numminen esitti pari kappaletta Suomen Talvisota -yhtyeen undergroud-materiaalista. Rakastan sitä albumia. Rakastan Baddingia. Kiitos vain M.A. Nummiselle, kun hommasi Baddingille aikoinaan levytyssopimuksen. Tietenkin Suomen Talvisodan ainoa albumi joutui soittokieltoon yhtä kappaletta lukuun ottamatta. Presidentti Kekkonen nimittäin väitti pitävänsä levyn Kekkonen-rockista, ja tiedon kantauduttua YLEen kappale sai soida radiossakin.

Tässä vaiheessa M.A. Numminen alkoi olla omien sanojensa mukaan "tunnettu mutta ei suosittu". 

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on politiikka nykyään. Voisiko radiossa soittaa kappaletta, jossa kritisoidaan Sauli Niinistöä suorin sanoin? Voisiko laulaa, että 

Ekstaasi on vapautta
Elämä on tuhlausta
Rock on rajaton riemu
Rock, ruoho, rakkaus!

Tietenkin radiokanavia on nykyään niin monia, ettei koko kansa todellakaan kuulisi tällaista, vaikka jokin Ylen ohjelma sellaista soittaisikin. Mutta toisaalta en kyllä sanoisi, että kaupallisten radiokanavien soittolistat ja juonnot noin yleensä olisivat jotenkin erityisen siveellisiä.

Vaikka yleensä ajatellaan kuvan kertovan tuhat sanaa ja olevan ehkä sanaa vahvempi, Nummisen juttuja kuunnellessa vakuutuin sanan voimasta. Ainakin 60-luvulla sanassa oli voimaa, ja ehkä niin on vieläkin. Tai en minä ainakaan keksi muuta selitystä sille, että lauluista sensuroidaan tiettyjä sanoja samalla kun musiikkivideossa demonstroidaan erinäisiä asioita hyvinkin selkeästi, puhumattakaan kadut vallanneista alusvaatemainoksista. Maailmassa on niin paljon tekopyhyyttä ja teeskentelyä, mikä tulee erityisen hyvin esille näissä tapauksissa, kun taidetta sensuroidaan välillä vähän kyseenalaisin perustein.

Kulttuuriradikalismia tarvittiin 60-luvulla ja sitä tarvittaisiin edelleen. Ehkä tarjonta on nykyään niin laajaa, että suurten massojen kauhistuttaminen tai herätteleminen ei oikein ole enää mahdollista samassa mittakaavassa. Tai toisaalta onhan esimerkiksi Lady Gaga monella tapaa kulttuuriradikaali ja hänen tekemisensä herättävät hyvinkin ristiriitaisia tunteita, mutta samalla hän on mielettömän suosittu. Pitääkö radikaalin olla edes marginaalissa toimiva, vai saako hän olla oikeasti supertähti? Olen miettinyt sitäkin, että olisi vaikeaa kuvitella beatlemanian kaltaista ilmiötä nykypäivään, kun ihmisten kuuntelutottumukset ovat niin eriytyneitä. Mutta maailma muuttuu ja jollakulla on aina jotain sanottavaa siitä. Hyvä niin.

Tänä keväänä kiellettyjä lauluja voi kuulla vielä ainakin 11.5. Joensuun Kerubissa. Suosittelen lämpimästi! Myös TTT-klubin kevään ohjelmisto näyttää aika kivalta: Kauko Röyhkä, Jiri Nikkinen, molemmat Raittiset, Pelle Miljoona ja Tumppi Varonen ja Dave Lindholm, esimerkiksi. Koko ohjelman voi tsekata täältä.

Tähän aiheeseen liittyen voin suositella lämpimästi myös Ylen tällä viikolla alkanutta Iskelmä-Suomi-sarjaa. Ensimmäinen jakso ainakin oli ihan mahtava. Katseluaikaa on vielä reilusti, joten eikun vain tänne katsomaan. 

Rachel Zeffira - The Deserters

Mitä tapahtuu, kun klassinen musiikki yhdistetään uneliaaseen poppiin? Sen voi kuulla alta.

Rachel Zeffira on ollut aiemmin tunnettu Cat's Eyes -yhtyeestään, jonka toisena jäsenenä vaikuttaa The Horrorsin Faris Badwan. Ensimmäinen soolosinkku The Deserters lupaa omalla otteella tehtyä kaunista musiikkia.

HMV:n konkurssi - mikä meni pieleen?

Britanniassa kävi hassusti: maan suurin levyjen jälleenmyyjä meni konkurssiin kuukausi sitten. Olen seurannut jonkinmoisella aktiivisuudella tätä HMV-tapausta, ja yritän summata alan uusinta käännettä nyt teille.  Levyformaatin kuoleman lisäksi ollaan tietenkin puhuttu paljon myös levykauppojen kuolemasta, joten aihe on hyvin ajankohtainen.

Talouskriisi sai tähän mennessä suurimman uhrinsa Britanniassa, kun levyjen, elokuvien ja pelien jälleenmyyjä HMV (His Master's Voice) tiedotti konkurssistaan tammikuun puolivälissä. Yli 90-vuotias perinteikäs yhtiö on ollut taloudellisissa vaikeuksissa jo pitkään ja tammikuussa se olisi tarvinnut 300 miljoonaa puntaa lainojensa maksamiseen ja toimintansa jatkamiseen. Levy-yhtiöt ja muut lainanmyöntäjät eivät enää vastanneet avunhuutoon.

239 liikettä ympäri maata, 4500 työntekijää olivat uhan alla. Viime vuosina HMV on yrittänyt vakauttaa talouttaan muun muassa myymällä kirjakauppaketju Waterstonesin sekä omistamiaan keikkapaikkoja ja festivaaleja (The Ritz Manchesterissa, Lovebox Festival, Lontoon Hammersmith Apollo jne.), mutta joulun huonohko levymyynti oli viimeinen isku.

Britanniassa, kuten Suomessakin, suurin osa levy-, elokuva- ja musiikkituotoista tulee edelleen nimenomaan fyysisten tuotteiden eikä digitaalisten latausten myynnistä. HMV oli tällä sektorilla Britannian suurin tekijä (jonkun Guardianin artikkelin mukaan HMV myi 38% fyysisistä levyistä). Sen kilpailijoiksi ovat kuitenkin nousseet supermarkettien levyosastot ja tietenkin internet; ihmiset ostavat levyjä ja elokuvia yhä enemmän Tescosta ja Amazonista ja laittomasti lataamalla. Briteissä joka viides ostaa levynsä digitaalisena. Ostokokemuksella ei ole niin paljon väliä, pelkästään tuotteella ja sen hinnalla.

Joidenkin mielestä HMV:n kohtalo johtuu sen kykenemättömyydestä tarjota kuluttajille yksilöllisempää ja räätälöidympää ostokokemusta. Kuulostaa hassulta, mutta näinhän se taitaa nykyään mennä. Kauppaan tulijoiden täytyy kokea, että ostaessaan tuotteen juuri kyseisestä paikasta  hän saa siitä jotain muutakin kuin pelkästään tuotteen. Identiteettejä rakennetaan myös kaupan levyhyllyn ääressä. Levyjen ostajat ovat siis sitä mieltä, että ostaminen Tescosta ja HMV:stä ei juurikaan eroa kokemuksensa puolesta. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, HMV:ssä levyt ovat tarjolla kuin maitopurkit hyllyssä. Mielestäni musiikin ja maidon ostokokemuksien olisi hyvä erota toisistaan.

Haluaisitko ostaa levysi täältä?

HMV ehti kasvaa niin laajaksi ketjuksi, että monet itsenäiset ja persoonallisemmat levykaupat kuolivat pois sen tieltä. Pienissä levy- ja elokuvayhtiöissä pohditaankin nyt sitä, mitä tapahtuu, jos HMV katoaisi täydellisesti kartalta. Mistä levyjä ja pienen budjetin elokuvia sitten ostetaan? Independent-levy-yhtiöt tuskin saavat artistejaan Tescon levyosastolle, ja kuten jo mainitsin, Britanniassa fyysisten levyjen myynnillä on edelleen taloudellista merkitystä.

HMV:lle alettiin etsiä ostajaa, koska suuret levy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita HMV:n ostamisesta. Totta kai alusta asti oli melko selvää, että jonkinlainen ratkaisu tulee löytymään, koska HMV on niin tärkeä tekijä musiikin ja elokuvien jälleenmyynnissä, eivätkä elokuva- ja levy-yhtiöt kuitenkaan halua, että heidän tuotteidensa ostaminen Britanniassa siirtyisi täysin netin ja supermarkettien varaan. Toiminnan täytyi kuitenkin muuttua, koska nykymeno ei näytä olevan kestävä ratkaisu.

Tällä hetkellä todella näyttääkin siltä, että HMV pelastuu. Hilco-niminen yhtiö, joka osti myös Kanadan HMV:n jokunen vuosi takaperin, on nyt ostamassa HMV:n velat. Ketjun rakenne tulee kuitenkin muuttumaan rajusti, koska raporttien mukaan suljettavien liikkeiden määräksi on varmistunut nyt 66, jolloin työpaikkansa menettää vajaa 1000 työntekijää. Ennakkotiedoista poiketen suljettavien liikkeiden joukossa ei ole yhtiön lippulaivaliike Oxford Streetillä, mikä olisikin ollut vähän erikoista mielestäni. Oxford Streetin HMV oli yhtiön ensimmäinen ja se piti ovensa auki myös läpi toisen maailmansodan.

Nyt markkinoilla olisikin taas tilaa pienemmille levykaupoille. Ainakin levy-yhtiö Rough Trade on miettinyt uuden liikkeen avaamista Manchesteriin, mutta mitään varmoja suunnitelmia ei ole olemassa vielä.

Jos mietin omaa levykauppakäyttäytymistäni Englannissa asuessani täytyy myöntää, etten tainnut käydä Manchesterin HMV:ssa kertaakaan. Vaikka se oli kaupunkin pääkadulla, ja kuljin sen ohi jatkuvasti. Yksinkertaisesti jo sieltä kuuluva musiikki ja karun näköinen liike eivät houkutelleet tekemään visiittiä. Sen sijaan nautin Piccadilly Recordsin valikoimista, ja etenkin Foppista, joka oli ennen itsenäinen miniketju, mutta konkurssin uhatessa HMV itse asiassa osti sen. Onneksi Fopp säilytti identiteettinsä, koska siellä viihtyi ja palvelu pelasi. Myyjät juttelivat mukavia kassalla ja Jack Whiten Blunderbussia ostaessani mukaani lykättiin vinyylisinkku ja juliste.

Toinen hieno esimerkki ihan täydellisestä levykaupasta on Lontoon Brick Lanen Rough Trade East. Ei se valtava ole, mutta kaupassa tapahtuu koko ajan jotain. Siellä on jatkuvasti bändejä soittamassa akustisia settejä ja artisteja haastattelussa, ja joskus levynjulkaisupäivänä saa mukaansa jotain kivaa ekstraa. Pieni kahvilakin on. Se on siis paikka, missä tekee mieli hengailla tuntikausia, ja siihen nimenomaan kannustetaan. Itsenäisissä levykaupoissa on myös se pointti, että niiden henkilökunta on musiikin ammattilaisia, jotka osaavat suositella musiikkia, josta et ole itse aiemmin kuullutkaan.

Lontoon Brick Lanen Rough Trade East on levykauppa täydellisimmästä päästä.

Eli onhan se totta, että HMV:n liikkeet eivät ole kovin houkuttelevia paikkoja: kolkko ja meluisa tila, jossa musiikki on vain ikään kuin tarjolla. Ja siinä kaikki. Nykyään tarvitaan muutakin. Levykauppakeikat voisivat tosiaan olla yksi mahdollisuus (ne ovat hyviä myös bändeille), liikkeiden sisustusta tulisi muuttaa, jotta yhtiön imago nuorentuisi ja uusiutuisi.  Kerta muotibisnes pystyy jatkuvasti kehittymään ja keksimään uusia koukkuja ihmisten houkuttelemiseksi ostoksille, niin miksei musiikki- ja viihdealakin? En pitäisi tätä mahdottomana tehtävänä.

Mitä tästä episodista voidaan sitten päätellä?

Ainakin levykaupoille on vielä tarvetta. Mutta se muoto ja rakenne, millä levykaupat ja etenkin tuollaiset suuret ketjut toimivat, ei ole ajankohtainen 2010-luvulla. Ihmisten ostokäyttäytyminen on muuttunut, jolloin myös tuotteiden jälleenmyyjien pitäisi reagoida tähän muutokseen.

Toisaalta näkisin HMV:llekin edelleen markkinaraon. Independent-levykaupat nimittäin saattavat pelottaa sellaista ostajaa, joka haluaa hakea vaikkapa Ed Sheeranin tai Jessie J:n uutuudet, koska ne soivat radiossa jatkuvasti, ja monilla saattaa olla sellainen mielikuva, että independent-levykaupat ovat elitistisiä pienen piirin kokoontumispaikkoja, joihin tavalliset kuolevaiset eivät voi astua. Eihän se näin mene, mutta HMV:stä on varmasti hyvin helppoa ja turvallista käydä ostamassa näitä levyjä. HMV:llä on ainakin tähän mennessä ollut myös suhteellisen laaja valikoima, mutta hinnassa ei olla pystytty kilpailemaan. Kyllä minäkin saatan Anttilasta ostaa jonkun kunnon tarjouksessa olevan levyn, mutta parin euron hintaerot eivät hetkauta, ja asioinkin mieluummin Swampissa tai Äxässä, Joensuussa Levy-Eskoilla.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin! Toisaalta tammikuun levyalennusmyynnit ovat tuoneet yli 11 prosentin kasvun alan liikevaihdossa, ja tämän on arveltu johtuvan siitä, että ihmiset ovat todellakin sijoittaneen puntiaan independent-levykaupoissa eivätkä netissä. Tulos on paras kolmeen vuoteen. Toivotaan, että linja jatkuu tällaisena! Yksi hieno aloite levykauppojen kukoistuksen säilyttämiseksi on Record Store Day, jota vietetään tänä vuonna huhtikuun 20. päivä.

I started working in a record store just in 1972 and my life changed. I also discovered we had the ability to change our customers lives each time they came in the door. Music is the ultimate enhancer to people's lives. Turning some one on to something they had not ever heard before that hits a nerve, can make someone's day and leave a permanent impression. It's important for music fans to support their local record stores regularly, not only to help record stores stay heathy, but for their own well being.      

                                                                                     - Terry Currier / Music Millenium Record Store

Angel Olsen - Sweet Dreams

Chicagolaisen Angel Olsenin tammikuussa julkaistu Sweet Dreams -single miellytti kyllä korvaa ja silmää. Grungehtava folk-biisi, josta tuli mieleen Dolores O'Riordanin ja Sharon van Ettenin laulutyylit ja Chris Isaakin Wicked Gamen kertosäe. Hämmentävän hyvin toimiva yhdistelmä!

French Films - Latter Days

Kun on opiskellut neljä tuntia kvantitatiivisia menetelmiä (joista ei tajua yhtään mitään) ja saanut kuulla, kuinka paljon läppärin huolto tulee maksamaan, on ihan jees tulla kotiin ja huomata, että French Films on julkaissut uuden sinkun puoli tuntia sitten. Päivä pelastettu!

Kyllähän tämän vanhaksi tutuksi French Filmsiksi tunnistaa, vaikka jotain pientä muutosta on tapahtunut. Eli tyylillisesti ei olla lähdetty kovin kauaksi debyytin soundeista, ja onkin mielenkiintoista nähdä, millainen kokonaisuus yhtyeen toinen kokopitkä, 5.4. julkaistava White Orchid on.

Päivän albumi: Veronica Falls - Waiting For Something To Happen

Olisin kuvaillut Veronica Fallsin musiikkia indiepopiksi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan. Pari päivää sitten Tiketin uutiskirjeessä kuitenkin mainostettiin yhtyeen Suomen-keikkaa sanoilla "Twee-vaikutteista, lo-fi-henkistä ja C86-aikakauden innoittamaa poppia." Enpä olisi osannut ilmaista asiaa noin... hienosti.

Joka tapauksessa täydellistä kitaravetoista indiepoppia soittava Veronica Falls saapuu Helsingin Kuudennelle Linjalle 11.5.! Itse olen jo tainnut lupautua olemaan tuolloin Joensuussa M.A. Nummisen Kielletyt laulut -keikalla, mutta ostakaa kaikki muut liput jo ennakkoon!

Vuonna 2009 perustetun, nelihenkisen lontoolaisyhtyeen kakkosalbumi Waiting For Something to Happen kulkee eteenpäin tasaisella ja varmalla tempolla eikä heikkoja kohtia tai turhia hetkiä ole. Albumi on jopa niinkin tasaisen vahva, että välillä tulee mietittyä, onko tämä liian tasainen ja kenties jopa tylsähkö. Mutta ei se ole. Tuttavalliset kitararytmit ja -koukut tekevät albumista kiinnostavan, eivätkä kappaleet kuulosta vain eri versioilta yhdestä ideasta, koska tällaisessa musiikissa piilee juuri tuo vaara.

Lauluharmoniat soivat miellyttävästi läpi kaikkien kolmentoista kappaleen, ja Roxanne Cliffordin ja James Hoaren lauludialogi tuo hauskaa lisää biiseihin. Melodiat ovat parhaimmillaan ja nerokkaimmillaan kappaleissa Tell Me, Shooting Star, If You Still Want Me, My Heart Beats ja Teenage - näiden ansiosta muistin taas, miksi rakastan indiepoppia.

Waiting For Something to Happen on helppoa kuunneltavaa, ja vaikka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ajattelin tämän liikkuvan taustamusiikiksi jäämisen hienon hienolla rajalla, seuraavat kuuntelut paljastivat, ettei albumilla lipsuta kertaakaan väärälle puolelle. Säröjä, suuria draaman kaaria tai isoja yllätyksiä ei tältä albumilta kannata edes etsiä, mutta kiinnostavuus ja kuuntelijan keskittyminen säilyvät koko ajan. Kitarariffit ovat kevyitä, mutta silti koukuttavia ja niin indietä kuin voi olla. Aurinkoista ja raikasta musiikkia, juuri sitä mitä helmikuussa tarvitaankin.

Albumi soljuu eteenpäin kuin hyvä uni ilman ikäviä juonenkäänteitä, ja aamulla herää hymy huulilla.

Well they say
All I can do is dream
Well they say
My dreams could only be believed (My Heart Beats)

Koko albumin voi kuunnella täältä. 

Ruen Brothers - Aces

Eilisen musiikkielämys ei ollut Fall Out Boyn come back -uutinen ja uusi single (hyvänen aika sentään....), vaan tällainen kolmeksi minuutiksi 60-luvulle heittävä kappale.

En tiedä Ruen Brothersista mitään, ja kuulin yhtyeestä ensimmäisen kerran eilen. Lontoosta he tulevat, siinä kaikki. Aces on kuitenkin sellainen biisi, josta tiesin heti riffin alettua, että tämä on mieletön. Sellainen biisi, joka paranee koko ajan, ja joka on pakko laittaa soimaan repeatilla. Jäin niin koukkuun tuohon kitaraan, että se repeat on päällä edelleen.

Mikäli innostuit ja kiinnostuit, kannattaaa käydä täällä kuuntelemassa yhtyeen muita biisejä!

Musiikkivideo: Samuli Putro - Anna nyt

Päivän uutuus olkoon Samuli Putron tänään julkaistu musiikkivideo Anna nyt -sinkkuun. Kannattaa katsoa, koska hyvältähän se näyttää!

Yöllistä MBV-draamaa ja uutta Suedelta

Tänä aamuna facebookini news feed oli ihan täynnä kolmea sanaa: My Bloody Valentine. No niin, yhtye tosiaan ilmoitti ehkä pari viikkoa sitten, että heiltä tulee neljäs albumi. 21 vuoden jälkeen. Pari päivää sitten jollain keikalla puolestaan ilmoitettiin, että enää enintään kolme päivää julkaisuun. Ja viime yönä se sitten tapahtui: facebookin kautta tuli linkki sivultolle, jossa albumin voi kuunnella. Porukka meni sekaisin, ja kun kaikki yrittivät kuunnella albumin yhtä aikaa, parin tunnin päästä sivusto olikin jo alhaalla ruuhkan vuoksi. Hullu kaaos! Mutta mitä muuta voi odottaa, jos odotutat ihmisiä 21 vuotta, 2 kuukautta, 29 päivää ja 23 tuntia (kiitos Spin laskemisesta)?

Spin kertoo myös, että turhautuneet, kaikki muut menonsa peruuttaneet fanit alkoivat sitten purkaa luovuuttaan toisin keinoin, kun eivät päässeetkään heti käsiksi albumiin. Twitter tulvi MBV-viesteistä, yhtyeen Wikipedia-sivua muokattiin luovasti, ja kaiken lisäksi joku laittoi pystyyn adressin (White House Petition) nettisivun kuntoon saamisen puolesta.

Huh, ihan mieletöntä. Näin paljon draamaa ja tapahtumaa sillä välin, kun nukuin! Ihanaa, kun ihmiset vielä odottavat uutta musiikkia näin kiivaasti ja suhtautuvat siihen intohimoisesti. En ehkä olekaan yksin asian kanssa.

Suede ei ole ollut yhtä mysteerinen liikkeissään kuin MBV, kun he julkaisivat eilen musiikkivideon It Starts and Ends With You -singleen. Ihan silleen normaaliin tapaan laittamalla videon vain Youtubeen. Bloodsports-niminen albumi julkaistaan 18.3., ja se on Sueden ensimmäinen albumi yli vuosikymmeneen. Vanhatkin jaksavat!

Kalle Kaasinen - On the Run / Go South

Kotikaupungistani Joensuusta tuleva Kalle Kaasinen julkaisi reilu viikko sitten uuden tuplasinkun, On the Run / Go South. Olen kuunnellut ja seurannut Kaasisen musiikillista kehitystä alusta asti, ja mielestäni hän on yksi Suomen potentiaalisimmista laulaja-lauluntekijöistä.

Tunnusomaisinta Kaasisen musiikille on hänen persoonallinen äänensä, suuret ja tarttuvat melodiat ja sellainen avara soundimaailma. Sinkun jälkimmäinen kappale Go South on enemmän Kaasisen vanhaan materiaaliin kallistuvaa, ja On the Run vie musiikkia vähän uusiin suuntiin. Kannattaa käydä kuuntelemassa myös Ilme-EP täältä. (Etenkin tuo ensimmäinen biisi In Full Swing on ihan mahtava!)

En ole varma tästä uudesta julkaisusta, mutta ainakin Ilme-EP:n taustajoukoissa häärivät esimerkiksi Stellan Heikki Marttila ja monissa joensuulaisbändeissä vaikuttanut Petri Varis.

Uutta kotimaisilta: Neøv ja Neat Neat

Neøv on ehtinyt julkaista jo muutaman kiinnostusta herättäneen ja loppuunmyydyn EP:n ja kiertää Euroopassa, ja 8.2. julkaistaan debyyttialbumi Orange Morning. Enää pari päivää odotusaikaa siis! En tiedä miksi albumin nimi viehättää niin paljon - ehkä se on tämä pimeä talvi.

Juankoskelta/Kuopiosta lähtöisin olevan yhtyeen perustajajäsenet ovat veljekset Anssi ja Samuli Neuvonen. Bändin nimi oli alunperin Neufvoin, mutta kokoonpanon muuttuessa muuttui myös yhtyeen nimi. Anssi Neuvonen on pääosin vastuussa Orange Morningin kappaleista, joita hän kirjoitti kiertäessään Rubikin kanssa muun muassa Yhdysvalloissa. Levyn ovatkin tuottaneet Rubikin Artturi Taira ja Sampsa Väätäinen.



Toinen jakamisen arvoinen yhtye on nelihenkinen vaihtoehtorockia soittava Neat Neat, joka julkaisi juuri Berliinin Kaiku-studioilla äänitetyn Olympus Mons -singlen. Yhtye on aiemmin julkaissut pari EP:tä, mutta tuntuu siltä, että nyt heillä on tekemisessään uusi vaihde päällä, joten tätä bändiä kannattaa pitää silmällä!

Vinkkinä kaikille helsinkiläisille: Neat Neat toimii lämppääjänä Neøvin levynjulkkareissa 8.2. Bar Loosessa. Sinne!

Jalava - Näin muistan meidät

Hei juhlaa, tamperelaisen Jalavan debyyttialbumi Näin muistan meidät on saapunut kauppoihin! Äntligen!

Kävin äsken kuuntelemassa yhtyeen parin biisin minikeikan Levykauppa Äx:ssä, ja hyvältähän se kuulosti! Myös tuo alta katsottavissa oleva Sinä yönä esitettiin. Jes, hyvä Jalava, hyvä Tampere! (Paljon huutomerkkejä, mutta ihan syystä!)

Mikäli joku jaksaa valvoa pikkutunneille, niin klo 00.00 tänään on ihan viralliset levynjulkkarit Tampereen Ukko Nooassa.

Koko albumin voi kuunnella ja kannattaa kuunnella tästä.

Esittäisin kainon toiveen kaikille, jotka albumiin rakastuvat: ostakaa se omaksi. Olen vähentänyt levyjen ostoa ihan vain taloudellisista syistä, mutta periaatteenani on aina ostaa omaksi paikallisten ja muutenkin vähän pienempien bändien albumit, koska silloin raha menee parhaaseen mahdolliseen tarkoitukseen. On tärkeää tukea paikallista musiikkikulttuuria.

Tom Odell, Grizzly Bear ja Jake Bugg

Paras tapa aloittaa perjantai (ja viikonloppu saman tien)? Kuunnella uuden parhaan ystäväni Tom Odellin uusi single puoliunisena sängyssä ennen kuin lähtee kahvinkeittoon.



Grizzly Bear julkaisi videon ihanaan gun-shy-kappaleeseen. Video ei ehkä sovi kaikkien silmille, mutta aina voi laittaa silmät kiinni ja kuunnella.



Suosikkini Jake Bugg puolestaan soitteli kivoja livebiisejä Last FM:lle. Kannattaa kuunnella kannattaa kuunnella kannattaa kuunnella. Tai siis, tuo poika on ihan mieletön! Eli tänne siis!