Biisi: Laura Marling - Master Hunter

Ihana Laura Marling laittoi uuden sinkkunsa kuultavaksi, ja odotukset 27.5. julkaistavan Once I Was An Eagle -albumin suhteen nousevat ja nousevat. Suhteellisen aggressiivinen kitara ja Marlingin vahva ja vivahteikas alttoääni onnistuvat taas kerran rakentamaan täydellisen kappaleen. Master Hunterissa ei ole yhtään ylimääräistä nuottia, ei yhtään ylimääräistä toistoa.

Marling on 23-vuotias laulaja-lauluntekijä Etelä-Englannista, ja Once I Was An Eagle on hänen neljäs albuminsa. Hän on ollut ehdolla Mercury Prizen saajaksi kahdesti. Marling on ollut yksi brittisuosikeistani jo muutaman vuoden ja viime keväänä Manchesterissa näkemääni keikkaa pystyy kuvailemaan vain pari tuntia kestäneeksi kylmäksi väreeksi. Aina kun ajattelin, ettei tämä enää hienommaksi voi mennä, Laura pisti paremmaksi.

Uudelta albumilta jo aiemmin julkaistun Where Can I Go?:n voit kuunnella täältä.

Neljä kotimaisia uutuutta

Nyt on tullut sen verran kaikkea uutta ja mielenkiintoista musiikkirintamalla ja toisaalta vuorokausistani loppuu aika kesken, joten meinaan käyttää sellaista taktiikkaa kuin tiivistäminen. Se on hieno taito osata ihan yleensäkin. Tässäpä siis neljä uutta biisiä/videota/yhtyettä Suomesta!

Turkulaisen Sans Paraden helmikuussa julkaistulta albumilta on lohkaistu toinen video. Sigur Rósiin ja Mewiin verratun yhtyeen tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu muun muassa Keski-Euroopan kiertue alkusyksystä. In a Coastal Townin kuvitus näyttää tältä:



Turusta ja Markus Perttulasta (Sans Paraden laulaja) puheenollen, Perttulakin laittoi kuultavaksi uuden kappaleen tulevalta sooloalbumiltaan.



All Will Be Quiet valmistelee toista albumiaan, joka on suunniteltu julkaistavan vuoden päästä. Samalla yhtye etsii uutta julkaisijaa edellisen levy-yhtiön lopetettua toimintansa. Toivottavasti nappaa pian! Kaiken tämän välissä on saatu aikaiseksi uusi sinkku ja videokin.



Kuusihenkinen country-poppoo Skip Zone julkaisi uuden Black Country -nimeä kantavan studiolive-ep:n maaliskuun alussa. Kaunista, rauhallista ja perusasioita kunnioittavaa folkrockia soittavalta helsinkiläisyhtyeeltä ilmeistyi debyyttiminialbumi viime vuonna. Jos ep:n soundit miellyttivät, lisää voi kuunnella täällä.

Video: NONONO - Pumpin Blood

Uusin ehdokas kesän 2013 tanssibiisiksi on tässä! Ruotsalaisen NONONO-elektropopkvartetin iloa pursuava ja vihellyksiä sisältävä Pumpin Blood on juuri saanut myös kesää huutavan musiikkivideon. Pojalla on villapaita päällä, mutta videon iltahämäräiset rantamaisemat saavat ainakin minut parahtamaan tuskasta, kun katselen täällä Tampereella ikkunasta ulos. Onneksi kesä on tullut aina ennenkin, niin varmasti myös tänä vuonna. Sillä välin täytyy virittää mieli jo valmiiksi kesätunnelmaan esimerkiksi NONONOn avulla.

Bändiesittelyssä: Phenomenal Creature

Kuva: Hemmo Rättyä

Helsinkiläinen Phenomenal Creature on sykähdyttävintä kuulemaani uutta suomalaista musiikkia hetkeen. Vaihtoehtofolkia soittava, viisi vuotta kasassa ollut yhtye luottaa akustisten instrumenttien voimaan ja kokoonpanossa onkin kitaran lisäksi muun muassa poikkihuilu, viulu ja sello. Joona Mäkelän tumma ja vahva ääni yhdistettynä Rosita Mannisen, Ilari Launosen, Seidi Guzejevin ja Saara Viikan laulamiin harmonioihin toimii aivan uskomattoman hyvin ja korostaa melodioiden kauneutta.

Phenomenal Creaturen folk ei ole folkia tavallisimmasta päästä. Kappaleiden tahtiin tahtoisi tanssia jo ihan senkin takia, että yhtye soittaa yhteen niin ytimekkäästi ja vaikka tunnelma onkin välillä haikeahko, tempo ei laahaa ja melodiat ovat tarttuvia. Yhtyeen instrumenttivalikoima lisää etenkin sovituksiin hauskoja yksityiskohtia. Phenomenal Creaturen musiikki on yksinkertaisesti uskomattoman mukaansatempaavaa.

Songbird tuo hieman mieleen Noah and the Whalen kakkosalbumin folkahtavan indien, ja Quiet Flower Bed puolestaan vie kuulijan lähes Nick Cave and the Bad Seeds -tunnelmiin. Caven tummahko ja ennalta-arvaamaton rock on ylipäänsä hyvä vertaus, koska Mäkelän laulussa ja yhtyeen heittäytyvässä soitossa on aistittavissa samanlaista asennetta ihan jo levyn perusteella, ja äänimaisemassa on samankaltaista monimuotoisuutta. Toivottavasti pääsen näkemään tämän bändin joskus livenäkin. 

Phenomenal Creaturen samanniminen debyyttialbumi julkaistiin 11.4. ja alla on kuunneltavissa levyltä julkaistut singlet. Albumin voi kuunnella ja ostaa vaikka Bandcampin kautta.Vuonna 2009 ilmestynyt EP puolestaan löytyy esimerkiksi Soundcloudista.

Live: Tuomari Nurmio & Spuget @ Vastavirta

Eilinen Tuomari Nurmion keikka olisi voinut olla nautittava, jos olosuhteet olisivat sen sallineet. En haluaisi mitenkään stereotypisoida, mutta toki Vastavirralla yleisö nyt tuppaa olemaan vähän erilaista kuin esim. Klubilla perus lauantai-iltana. Eikä siinä ole mitään vikaa! Tavallaan tunnen oloni siellä oikein kotoisaksi ja olisin aivan yhtä kettuuntunut missä paikassa tahansa, jos ihmiset käyttäytyisivät tuolla tavalla. Eli eivät käyttäytyisi ollenkaan. Vastavirralle oli eilen sattunut sellainen kunnon keskittymä häiritseviä ihmisiä. Tässäpä muutama syy, toivottavasti kukaan ei ota tätä liian tosissaan.

1. Jos sinulla on metrin pituiset rastat, älä tanssi ja hypi ja pompi niin, että rastasi ovat kirjaimellisesti toisten suussa. Koko ajan.

2. Ketään ei tietenkään olisi voinut edes pyytää olemaan vähän rauhallisemmin, koska käyttäytymisen takana ei tainnut olla pelkkä alkoholi.

3. On todella hienoa, että keikkapaikka on esteetön ja sinne pääsee myös pyörätuolilla. Silloin paikkasi on tietenkin eturivissä. Mutta kieltämättä se vähän häiritsee, jos koko ajan ramppaa eturivistä pois ja takaisin ajaen samalla ihmisten varpaiden päältä. Sen lisäksi huoltajasi on aivan liian humalassa ja käyttää sähköpyörätuolin ohjausta niin äkkipikaisesti, että eturivissä meinaa sattua ihmisiin. Huoltaja ei pyydä anteeksi, vaan alkaa haastaa riitaa.

4. Jostain syystä on aina aika hurjaa nähdä vanhempieni ikäisiä ihmisiä aivan sekaisin, silmät lautasen kokoisina. Nuoriin olen toki tottunut. 

5. Jos rikot lasin lattialle niin, että se saattaa aiheuttaa ikäviä vaaratilanteita, ole hyvä ja vie lasi vaikka baaritiskille.

6. Jos tulet keikalle, keskity siihen. Kuulumiset ja rakkaudentunnustukset ehtii vaihtaa keikan jälkeen.

7. Rastanainen tanssii edelleen ja piiskaa rastoillaan.

8. Rastanainen ja pari muuta alkavat vetää paritanssia ja tarvitsisivat koko lattian itselleen. Kun se ei ole mahdollista, tyydytään törmäilemään toisiin oikein urakalla, muista välittämättä.

Pointtini on vain se, että niin kuin elämässä yleensäkin myös keikoilla on hyvä ottaa toiset huomioon. Hauskaa pitää pitää, mutta sen voi tehdä vähemmän häiritsevälläkin tavalla.

Musiikin myynti muutoksessa jo 40 vuotta

Satuin löytämään tällaisen hauskan ja selkeän infografiikan musiikin myynnin muuttumisesta neljänkymmenen vuoden aikana. Myynti ei siis ole ollut muutoksessa vain viime vuosien lataamisen ja muiden sähköisten vaihtoehtojen vuoksi, vaan musiikin myynti on ollut muutoksessa koko historiansa ajan. Uusi teknologia on aina laittanut vanhan ahtaalle, ja joskus vanha on kadonnut lähes täysin. Kasetteja ei kauheasti enää näy levykaupoissa, mutta onneksi vinyyli on tullut takaisin ja sitä halutaan tukea esimerkiksi Record Store Day -tempauksella. Tässä gifissä on mielestäni erittäin hauskaa huomata se, miten hurjasti musiikin jakelukanavat ovat monipuolistuneet.

Lähde: Spin

Päivän puheenaiheena The National

Nyt on hommattu permantopaikka The Nationalin lokakuiselle Suomen-keikalle! Olisiko päivä voinut paremmin alkaa! Lippujen ostossa oli perinteisesti ongelmia, koska Lippupalvelun kautta en olevinaan olisi voinut ostaa kuin alakatsomolippuja, vaikka sivusto antoi ymmärtää, että kaikkia lipputyyppejä olisi pitänyt voida ostaa sitä kautta. Oliko muilla samanlaisia ongelmia? Tiketti puolestaan pelitti kerrankin kunnolla, ja kaveri sai ostettua liput sitä kautta.

Tänään myös julkaistiin uusi single Trouble Will Find Me -albumilta, joka julkaistaan toukokuun 20. päivä. Don't Swallow the Cap on omaan korvaani aika mitäänsanomaton, ja kaipaisin kappaleeseen edes jonkinlaisia nyansseja tai selkeämpää melodiaa. Biisi etenee yhtä monotonisesti kuin Matt Berningerin laulu. Ensisingle Demonsin kuuntelukerrat ovat puolestaan kasvaneet hälyttävää vauhtia ja kappale muuttuu kerta kerralta hienommaksi, mikäli se on enää edes mahdollista.

Live @ Berliini: Jake Bugg & Foals

Matkaraportit jatkuvat hitaasti, mutta varmasti. Musiikillisen eurotrippini ensimmäiset sävelet lauloi tosiaan David Hasselhoff, mutta ihan kunnon keikalle pääsin 18.3. Berliinissä, kun suuri suosikkini Jake Bugg esiintyi Postbahnhofilla. Seuraavana päivänä uusi rakkauteni Foals villitsi berliiniläiset ja minut Kulturhus Astrassa. Molemmat keikat olivat loppuunmyytyjä ja niitä luonnehti keikkapaikan löytämisen vaikeus. Postbanhof oli kartasta katsottuna vähän hassussa kohdassa ja Astra Kulturhusissa ei puolestaan missään lukenut, että kyseessä on Astra. No, tein pienen kävelykierroksen ja sitten tajusin, että niin, yhden rakennuksen edessähän oli jono.




Jake Buggia oli tullut katsomaan hyvin sekalainen porukka. Oli nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, suomalaista, saksalaista, amerikkalaista. Törmäsin matkalla keikalle kahteen jenkkityttöön (voi hyvä tavaton sitä aksenttia), ja he pitivät Buggista hänen dylanmaisen soundinsa vuoksi. Eipä siinä mitään, uudeksi Dylaniksihan Buggia ja hänen folkrockiaan on nimitetty.

Itseäni hämää Buggin keikkatallenteissa, ja tietysti ihan livenäkin, Buggin ilmeettömyys hänen esiintyessään. Vaikka ilme on lähes tympääntynyt,  hänen äänestään kuulee silti innostuksen ja rakkauden musiikin esittämiseen. Bugg soitti mielestäni koko albumin, ja settiin oli lisätty myös muutama cover-biisi, joita en näin jälkeenpäin kykene enää muistamaan enkä löydä netistä settilistaakaan. Yksi uusi kappalekin kuultiin, sellainen aika nopeatempoinen rockbiisi, jossa oli muistaakseni hyvä riffi. Yleisö ei riehaantunut mitenkään hulluna maanantai-iltana, mutta tunnelma oli silti lämmin ja iloinen. Tuoppeja ei onneksi lennellyt niin kuin Englannissa. Tosin siihen saattoi vaikuttaa euron pantti, jonka sai takaisin palauttaessaan tuopin.

Seuraavana päivänä oli vuorossa Foals. Odotin keikkaa kovasti, koska olen umpirakastunut Holy Fire -albumiin ja keikkapaikka kiinnosti kovasti. Astra sijaitsee Raw Tempel -nimisellä alueella, joka näyttää karulta graffitteineen ja hylätyn näköisine rakennuksineen, mutta ilmeisesti siellä on hyvin rikas ja aktiivinen kulttuurielämä.

FOALS!!!

Jagwar Ma ja letkeät tanssiliikkeet

Lämppäribändi Jagwar Ma yllätti erittäin positiivisesti, koska en ole kauheasti innostunut heidän musiikistaan levytettynä. Livenä se kuitenkin toimi ihan älyttömän hyvin! Kun siihen vielä lisätään heidän tanssiliikkeensä, jotka innostivat myös yleisön tanssimaan heti alusta asti, yhtälö oli aika täydellinen. Viimeisenä esitetty The Throw -single oli ainakin livenä ehdottomasti huonoin biisi koko setissä.

Foals aloitti luonnollisesti uuden albumin Preludella, mutta se ei jatkunutkaan Inhaleriin, vaan debyyttialbumin Olympic Airwaysiin. Yleisö rakasti Foalsia heti ensimmäisestä nuotista alkaen. En ole ollut kovin montaa kertaa keikalla, jolla yleisö lämpeää noin nopeasti ja bändin energia olisi välittynyt yleisölle niin suoraan. Mutta ehkä Jagwar Mallakin oli osuutta asiaan.

Neljäntenä soitettu My Number oli ratkaiseva hetki. Yleisö sekosi täysin. Alkoi hullu tanssiminen ja hyppiminen, ja koska tunnelma oli melkein liian tiivis, jokaisen oli pakko olla mukana ellei halunnut tehdä oloaan entistä tukalammaksi. Ehkä juuri sen fyysisyyden ja tanssimisen takia keikasta jäikin ihan mieletön fiilis ja todella onnellinen olo. Ei pystynyt ajattelemaan mitään ylimääräistä eikä sille ollut tarvettakaan. 

Settilista oli aika mukava sekoitus kaikkia kolmea albumia, joskin paino oli luonnollisesti uudella Holy Firella. Oma suosikkini Holy Firelta on Late Night, joka totta kai oli sisällytetty settiin, mutta debyyttisingle Cassiusta ei soitettu kaikista huutaen esitetyistä toiveista huolimatta. Eiväthän bändit mitään jukeboxeja ole. Viimeisenä esitetyn Two Steps, Twicen aikana Jagwar Man tyypit tulivat lavalle ihan vain tanssimaan ja pomppimaan, huikea meno!

Berliinin keikkakokemuksista jäi lisäksi mieleen se, miten narikkapoika asetteli kaikki vaatekerrokseni ja pipon, kaulahuivin ja lapaset henkariin. Ettei mitään vain katoaisi. Toinen juttu oli soittoajat. Molemmat keikat olivat ohi ennen yhtätoista, mutta silti tunnelma oli aivan mahtava, vaikka keikkapäivät olivat maanantai ja tiistai. Yleisö oli mukana, mutta siihen ei tarvittu överikännejä.

Tässä vielä henkeäsalpaava versio Late Nightista. Kaikki yli 40 000 katselukertaa ovat varmaan minun katseluitani.

Biisi: Wolf Alice - Bros

Lontoosta ponnistavan Wolf Alice -kvartetin musiikki kuulostaa enemmän kalifornialaiselta kuin brittiläiseltä. Laulaja Ellie Roswellin äänikin sattuu muistuttamaan tauolla olevan kalifornialaisbändi The Liken laulajan Z Bergin ääntä. Wolf Alicen musiikki on duurivoittoista ja hyvällä asenteella varustettua indierockia toimivilla lauluharmonioilla ja ilmavilla, popahtavilla kitarariffeillä.

Bros on yhtyeen toinen single ja selkeästi tähän mennessä kekseliäin ja samalla kypsin kappale, joka onnistuu yllättämään kuulijansa aina osan vaihtuessa. Vaikka palaset ovat erilaisia, kokonaisuus toimii mainiosti. Yhtye julkaisi viime vuonna Wolf Alice -nimisen ep:n, ja alkuaikoijen folkahtavasta popista ollaan tultu selkeästi indierockin suuntaan, joten ehkäpä yhtyeen musiikillinen tyyli alkaa pikkuhiljaa selkiytyä.

Kuuntele Wolf Alicea lisää täällä.

Biisi: Soft Bullets - Posterity

Kahden mantereen välillä sukkuloiva Soft Bullets on Christopher Wallin (UK) ja Dan Capaldin (USA) muodostama duo, jonka tavoitteena on rakentaa DJ:n ja bändin välimaastoon asettuvia biisejä. Erikoiseen yhdistelmään kuuluu elementtejä elektronisesta musiikista, indiestä, hiphopista ja vaihtoehtorockista, ja lopputulos on melodista ja aika koukuttavaa, mistä yhtyeen uusin kappale Posterity on loistava esimerkki. 

Soft Bullets on ehtinyt julkaista Hyperreality-nimisen ep:n, jonka voi kuunnella läpi täällä.

Biisi: Shine 2009 - Eurozone

Elektropopduo Shine 2009:n syksyllä julkaistavan toisen albumin ensimmäisen single on nyt kuultavissa. Politiikan tutkimuksen opiskelijana minulla tietenkin lähtee erilaiset ajatukset liikkeelle, kun kappaleen nimi on Eurozone ja albumikin on nimetty mukavasti Our Nation. Kommentointia Euroopan poliittisesta tilanteesta ja rahan vallasta. Just hyvä. EU onkin suosikkiaiheeni.   

It's easy when you know how to do it
let's make a profit

Kappale alkaa yllättävästi kirkonkello- ja oopperalaulusämpläyksellä, joka kaikuu ajoittain kappaleen taustalla alun jälkeenkin, mikä tuo sovitukseen mielenkiintoisen lisän. Musiikillisesti Eurozone on vanhan tutun Shine 2009:n kuuloinen eikä kirkonkellojen lisäksi tarjoa mitään suuria yllätyksiä, mutta kuuntelen tätä nyt kymmenettä kertaa putkeen, joten kyllä tämä korvaa miellyttää! Vahva ja tarttuva bassolinja, siellä täällä hauskasti laskeutuva kitarariffi ja rento, mutta tanssittava rytmi on selkeästikin hyvä resepti.

En ole mikään suuri elektronisen musiikin ystävä, mutta Shine 2009 kuulosti todella hyvältä jo silloin, kun kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäisen kerran Lost In Musicissa vuonna 2010. Doris oli täynnä musiikkiväkeä, ja Shine 2009 hurmasi minut tarttuvalla ja rauhallisen letkeällä soundillaan. Sami Suovan ja Mikko Pykärin duo sai paljon ansaittua huomiota vuonna 2011 julkaistulla Realism-debyytillään, ja vaikkei ensimmäisen maistiainen mitään pyörän uutta keksimistä ennustakaan, odotan kyllä jatkoa innolla!

Pakko myös rakastaa singlen kannessa olevaa laavalamppua. 

Biisi: The National - Demons

Kuva: Deirdre O'Callaghan

The National julkaisi tänään ensimmäisen singlen 20.5. levitykseen lähtevältä Trouble Will Find Me -albumiltaan. Kaihoisaa ja kaikuvaa, ajoittain valtaviin mittasuhteisiin kasvavaa poppia soittava newyorkilaisyhtye jatkaa tutulla linjalla, mutta Demons ei siltikään kuulosta hetkeäkään tylsältä eikä siitä tule sellainen fiilis, että plaah, tämähän on kuultu jo. Päinvastoin. Tätä haluaa kuulla lisää.

Bändi esitti vastikään Berliinissä muutamia uusia kappaleita, ja joku tietenkin onnistui taltioimaan ne. Biisit voi kuunnella täällä joskaan laatu ei ole aivan priimaa.

The National saapuu keikalle Helsingin jäähalliin 31.10. Olin onnekas saadessani nähdä bändin Kulttuuritalolla keväällä 2010, joten olen satavarmasti metsästämässä lippua perjantaiaamuna. Kulttuuritalon kokemus oli vain niin hieno ja ehdottomasti yksi syvimmin vaikuttaneista keikoista elämässäni. Tämän bändin soundissa, lyriikoissa ja olemuksessa on sitä jotain, mikä tekee siitä vähän elämää suurempaa.

(Huomasin muuten kummallisen jutun yhtyeen kiertuelistassa: Helsinki ja Kööpenhamina ovat ohjelmassa, mutta Tukholma ei. Kerrankin meitä onnisti.)

Biisi: Beady Eye - Flick of the Finger

Liam Gallagherin, eli sen rääväsuisemman oasiksen, bändin Beady Eyen uusin single Flick of the Finger sai ensiesityksensä viime viikolla. Debyyttialbumi Different Gear, Still Speeding ilmestyi helmikuussa 2011, ja kakkosalbumi julkaistaan tänä vuonna, mutta tarkemmasta päivämäärästä ei ole vielä kerrottu.

En koskaan innostunut debyytistä kovin paljon, ja itse asiassa Liam on haastatteluissa jälkeenpäin myöntänyt, että debyytti oli "fucking stupid". Flick of the Finger onneksi kuulostaa erittäin hyvältä ja todella suurelta torvisovituksineen ja voisin hyvin kuvitella itseni kuuntelemassa tätä livenä jossain päin Manchesteria... Liamin ääni on hassulla tavalla soundiltaan lähes samanlainen kuin kappaleen sähkökitara. Biisi menee eteenpäin, on rakenteeltaan selkeä eikä suvantokohtia tai tylsiä hengäshdyshetkiä edes tarvita, joten tästä on hyvä jatkaa.

Eihän Liam (tai Noelkaan) kovin kauaksi Oasiksesta tule musiikillisesti pääsemään, mutta toisaalta miksi pitäisikään. Liamin ääni on sitä paitsi niin persoonallinen, ettei se välttämättä edes sopisi kovin monentyyliseen musiikkiin.

 

Live: Ismo Alanko @ Tavastia

Ismo Alanko teki sen taas: onnistui täydellisesti. Hän rakensi itselleen ominaisista aineksista uudenlaisen ja järjettömän hyvin toimivan kokonaisuuden, albumin nimeltä Maailmanlopun sushibaari. Kuten monet ovat jo kirjoittaneet, levy on soundiensa puolesta jonkinsortin läpileikkaus Alangon urasta: siitä on erotettavasti Hassisen konetta, Sielun Veljiä ja Alangon soolomateriaalia soitettuna sulassa sovussa.

Olen sen verran nuori, etten voinut olla Siekkari-fani silloin, kun he olivat oikeasti kasassa Hassisen koneesta puhumattakaan. Jossain vaiheessa elämääni kuitenkin tajusin, että sivistyksessäni on Ismo Alangon kuuloinen aukko ja aloin paikata sitä. Sitten hurahdin. Toki asiaan vaikutti meidän molempien joensuulaisuus, mikä lisää aina musiikin kiehtovuutta. Tällä hetkellä Ismo Alanko on kestosuosikkini, jonka uskomattoman laajasta tuotannosta löytyy kappaleita jokaiseen mielentilaan.

Eilen matkasinkin Helsinkiin ja Tavastialle kuuntelemaan, miltä Sushibaari kuulostaa livenä.

Tavastia oli loppuunmyyty ja tunsin oloni kovin nuoreksi. Missä olivat kaikki muut alle kaksvitoset? Jäitte paljosta paitsi! Keikka alkoi minun makuuni täydellisesti, koska kolme ensimmäistä kappaletta, Tukahdutettu tango, Missä se on ja Vanha nuori ovat kaikki suosikkejani uudelta albumilta. Tajusin heti ensimmäisen kappaleen aikana, että tästä tulee uskomatonta – tunnelma oli niin välitön ja riehakas alusta asti. Ismo Alangon lavaesiintymisessä on edelleen tallella se mieletön karisma, joka saa ihmiset huumaantumaan ja tanssimaan hullun lailla. Ei ole väliä, onko kappale maaninen Säkenöivä voima vai Maailmanlopun sushibaari, koska tulos on sama: kaiken muun unohtaminen ja musiikin vietäväksi antautuminen.

Alanko on onnistunut jälleen kerran löytämään itselleen loistavan bändin. Jussi Jaakonahon, Mikko Mäkelän, Juho Viljasen ja Niko Votkinin muodostama taustakvartetti oli timanttinen ja toi lavalle vielä lisää energiaa, minkä en uskonut olevan mahdollista Ismon esiintyessä niin intensiivisesti. Erityisesti Viljasen pasuuna toi moniin kappaleisiin hauskan sovituksellisen lisän.


Sushibaarilta kuultiin mielestäni kaikki muut biisit paitsi Kuusilmä ja Ennakkoluuloja ja vainoharhoja. Niiden lisäksi parituntiseen settiin oli lisätty kappaleita pääosin Ismon vanhemmasta soolomateriaalista. Rakkaus on ruma sana, Kriisistä kriisiin, Pornografiaa ja Rakas, rämä elämä saivat Alankoa rakastavan yleisön villiintymään entisestään. Mukava lisä oli myös Piste, jota en ollut varmaan koskaan ennen kuullut livenä. "Teen tämän nyt selväksi: Rakastan teitä kaikkia. Piste.", lauloi Ismo. 

Ja jos hiki ei vielä virrannut keikan lähestyessä loppuaan, tarjosi Alanko tähänkin korjauksen nimeltä Peltirumpu. Mieleni valtasi kirkas onni Votkinin aloittaessa hyvää enteilevän rumpukompin. Encoren ensimmäinen biisi oli mahtavista mahtavin Vittu kun vituttaa, mutta sen jälkeen jouduin kirjaimellisesti juoksemaan viimeiseen junaan, joten keikan huipennus jäi valitettavasti kuulematta. Draaman kaari oli hienosti rakennettu ja suurimman hengähdystauon tarjonnut Alangon yksin laulaen esittämä Naapurin saunareissu vangitsi kuuntelijan aivan samalla lailla kuin vaikka Ekstaasiin. 

Ismo Alangolla on ilmiömäinen kyky ottaa yleisö hallintaansa, ja kaikki Idols-kokelaat pitäisi pistää katsomaan Ismo Alangon keikkaa oppiakseen, mitä se länsäolo oikeasti tarkoittaa. Oli ihanaa katsella sekä esiintyjien että yleisön ilmeitä, koska kaikilla oli kasvoillaan leveä hymy. Vaikka Ismo Alangon vanhempaa materiaalia rakastetaan intohimoisesti, on hän kuitenkin onnistunut luomaan koko ajan sellaisia kappaleita, jotka kuuntelijat ottavat yhtä omikseen kuin vanhemmatkin hitit.

Olin parin viikkoa sitten katsomassa Johnny Marria, ja niin hieno kuin reaktio The Smiths -biisien alkaessa soimaan onkin, oli minulla välillä sellainen olo, että suurin osa porukasta oli tullut kuuntelemaan nimenomaan niitä kappaleita, ei Johnny Marrin uutta sooloalbumia. Ismo Alangolla ei ole tätä ongelmaa, koska yleisö selvästikin rakasti Sushibaarin biisejä yhtä paljon kuin kaikkia vanhoja hittejäkin.

Olen ehtinyt käydä todella monella Ismon keikalla ja nähdä hänet eri kokoonpanoissa Sielun Veljistä Teho-osastoon, ja Siekkareiden Pakkahuoneen keikan lisäksi eilinen Tavastia-kokemus oli paras tähän mennessä. Mikään ei ole niin mieltä nostattavaa ja rentouttavaa kuin tanssia ja hyppiä hyvän musiikin viedessä ja keskittyä vain siihen hetkeen. Alangon heittäytyminen ja antautuminen musiikkinsa vietäväksi saa yleisössäkin aikaan samanlaisen reaktion, eikä keikoista puhuttaessa mikään ole sen hienompaa.

PS. Jos jollakulla sattuu olemaan ylimääräinen lippu Ismo Alangon Tampereen-keikalle, niin saa mielellään heittää sähköpostia! Olen kiinnostunut.

Vampire Weekendin albumimaistiaiset

Vampire Weekend ja Steve Buscemi (megafonin kanssa) liittyivät viime viikolla New Yorkin pääsiäiskulkueeseen ja heittelivät suklaamunia yleisöön samalla kun Buscemi lauloi Diane Young -kappaletta megafonin kautta.

Vampire Weekend julkaisi 14.5. ilmestyvältä Modern Vampires of the City -albumiltaan pari biisiä jo kaksi viikkoa sitten, mutta olin silloin reissussa ja koko homma meni täysin ohi. Onneksi tajusin nyt! Step ja Diane Young kuulostavat molemmat todella hyviltä ja askeleen verran kypsemmältä Vampire Weekendiltä. Olen rakastanut Ezra Koenigin hieman lapsenomaista ääntä aina, ja etenkin Stepillä se pääsee todella oikeuksiinsa.

Itse asiassa Step on jo nyt yksi Vampire Weekend -suosikeistani! Pidän sen melodiasta aivan valtavasti.



Lähes toista äärilaitaa puolestaan edustaa Diane Young. Tavallaan tässä on perinteisempi Vampire Weekend -meno temponsa puolesta, mutta afrikkalaisvaikutteet ovat tipotiessään, joten he ovat onnistuneet uudistamaan soundinsa jälleen kerran.

Live: Husky Rescue @ Telakka

Husky Rescuen levynjulkaisukiertue alkoi eilen Tampereen Telakalta. Paikka oli täydellinen huskyjen uudistuneelle soundille, mutta se soundi on sellainen, joka kuulostaa ja vaikuttaa kuulijaan varmasti täysin erilailla paikasta riippuen. Olisikin mielenkiintoista olla tänään Tavastialla kuuntelemassa, mutta menen Helsinkiin vasta huomenna katsomaan Ismo Alankoa.

Husky Rescuen kokoonpano on nykyään kolmihenkinen. Johanna Kalénin, Marko Nybergin ja Antony Bentleyn välistä instrumenttijakoa on mahdotonta kertoa, koska soittimet vaihtuivat samankin biisin aikana välillä monta kertaa. Minulla ei myöskään ole mitään käsitystä, että mitä kaikilla lavalla olleilla välineillä pystyy tekemään, mutta lattia oli pelottavasti johtojen peitossa. Nyberg esiintyi syntikoiden ja muiden vastaavien välineiden muodostamalla saarekkeella, ja lavalla oli tosiaan jokaiselle oma osansa rumpusetistä. Pisteet ukulelelle! Välillä Kalén lauloi yhtä aikaa kahteen mikrofoniin, joista toisen ääni oli raskaasti efektoitu.

Husky Rescue vaikutti eilen uraansa aloittelevalta ja ensimmäisiä keikkojaan vetävältä yhtyeeltä. Alussa vähän haparoitiin, mutta loppua kohden silminnäkyvä into ja rakkaus musiikin esittämiseen vei voiton, ja esiintyminen sai varmuutta. Haparointi ei millään lailla edes haitannut, vaan oli pelkästään sympaattista ja toi keikkaan spesiaalin fiiliksen ja lisäsi keikan muutenkin jännittävää tunnelmaa. Kalén ei tuntunut uskaltavan vielä heittäytyä täysillä musiikin vietäväksi, tai ehkä hänen hieman pidättyvä, mutta uskomattoman iloinen ja valoisa esiintymisensä on vain hänen tyylinsä. Välispiikit hän lausui ruotsiksi.

Setti koostui pääosin uusista kappaleista, joista en osaa vielä sanoa oikein mitään, mutta mieleen jäivät kuitenkin albumin nimibiisi The Long Lost Friend ja tietenkin ihana Tree House -sinkku. Ennen keikkaa Nyberg veti 5–6 biisin mittaisen levyraadin albumin biiseistä, jolloin sain vähän tuntumaa uuden albumin tunnelmaan, joka on kyllä huomattavasti elektronisempi ja haastavampi kuin aiemmat Husky Rescue -albumit. Deep Forest Green -ep:ltä kuultiin myös muutama biisi, ja ostinkin sen jälkeenpäin ja totesin sen kotona yöllä kuunnellessani aivan loistavaksi.
 
Vanhoista Husky Rescue -kappaleista kuultiin City Lights, Sound Of Love, New Light Of Tomorrow ja They Are Coming, kaikki uusina sovituksina. Parin biisin kohdalla kesti hetken edes tajuta, että hei, tämän olen kuullut ennenkin! Mutta uudelleen sovittaminen tuo biiseihin uutta näkökulmaa ja siksi pidinkin niistä. Erityinen kohokohta taisi olla Sound Of Love, jossa Kalén soitti bassoa, Nyberg teki jotain omalla syntikkasaarekkeellaan ja taisi ajoittain tarttua myös johonkin kilkuttimeen ja Bentley soitti vaihtelevasti paria ksylofonin palaa ja kellopeliä ja kitaraa. Kuulosti muuten hullun hyvältä.

Husky Rescuen musiikki on aina vaatinut keskittymistä ja rauhallista ympäristöä, mutta nyt se vaatii sitä vielä enemmän, ja siinä mielessä Telakka oli täydellinen ja tunnelmallinen keikkapaikka. Toisaalta nämä biisit saisivat ihmiset varmasti tanssimaan jossain erilaisessa tilassa. En ole ehkä koskaan mennyt varta vasten kuuntelemaan noin elektronista musiikkia, mutta tästä minä pidin. Tiedän, että monet saattavat kaivata Husky Rescuen entistä unipoppia, mutta kehottaisin antamaan tälle uudelle suunnalle mahdollisuuden, koska se saattaa koukuttaa aivan yllättäen. Uudet biisit yhditettynä sympaattiseen lavaesiintymiseen tekivät keikasta erittäin kiehtovan ja mielenkiintoisen kokemuksen.

The Long Lost Friend on kaupoissa 12.4., ja kiertuetta on jäljellä vielä tämän verran:

05.04. Helsinki, Tavastia-klubi
11.04. Copenhagen, Beta (DK)
12.04. Stockholm, Debaser Slussen (SWE)
17.04. St Petersburg, Zal Ojidanija Club (RUS)
18.04. Moscow, 16 Tons Club (RUS)
20.04. Turku, Klubi

Antero Lindgren - Last Summer

Kuva: Juho Kolehmainen

Yhdeksi Suomen lupaavimmista ja parhaista uusista tulokkaista debyyttialbumillaan Mother noussut Antero Lindgren tekee paluun. Tahti on ollut nopea: Mother julkaistiin helmikuussa 2012, ja kakkosalbumi Talking With the Dead ilmestyy 3.5. ja ensimmäinen sinkku Last Summer on kuultavissa nyt. Lindgrenin musiikissa suurimpina elementteinä ovat hänen uskomaton äänensä ja vahva tunnelma, mitkä ovat uudessa sinkussakin läsnä. Tämä lupaa hyvää.

Live @ Berliini: David Hasselhoff

Tämän postauksen aihe on se päivä, kun kuulin David Hasselhoffin laulavan. 

Musiikillinen eurotrippini alkoi kolmisen viikkoa sitten Münchenista. Reissun suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen joulua, kun en voinut vastustaa kiusausta ostaa muutamia keikkalippuja Britteihin. Kohta huomasin, että reittini on vähän paisunut ja keikkalippuja ilmestynyt vielä pari lisää. Münchenin jälkeen vierailin vielä kaverin luona Prahassa ennen Saksaan palaamista.

Kolmas kohteeni oli Berliini, jonka olen jo pitkään arvellut olevan unelmakaupunkini. Sitä se olikin monelta osin, koska itselleni kaupungeissa on tärkeintä sen tunnelma ja henki, ei niinkään kauniit ja virheettömät yhtä aikakautta edustavat rakennukset. Berliinihän tuhoutui lähes täydellisesti toisessa maailmansodassa, ja olikohan se Churchill, joka oli vakuuttunut, ettei kukaan halua enää asua siinä kaupungissa. Toisin kävi.

Toisena Berliini-päivänäni menin kolmituntiselle vaihtoehtokulttuurikävelykierrokselle, joka päättyi Berliinin muurille, East Side Galleryyn. Paikalla oli järjetön määrä ihmisiä ja sana kulki suusta toiseen: David Hasselhoff on tulossa tänne 15 minuutin kuluttua. Ymmärsin jo siinä vaiheessa, että hän aikoo sanoa sanansa muurin säilyttämisen puolesta, mutta kaikki muu selvisi minulle vasta tapahtuman jälkeen.

Berliinin kaupunki ei omista tonttia, jolla East Side Gallery sijaitsee. Sen omistava yksityinen yritys tai yksityishenkilö (en ole aivan varma) haluaa rakentaa muurin läheisyyteen luksusasuntoja ja haluaa siirtää palan muuria muualle kävelysillan takia. On uskomatonta, miten yksittäisillä ihmisillä, jotka eivät ole edes poliitikkoja, on näin paljon valtaa. Mielestäni tässä on kyse periaatteista ja historiasta: Berliinin muuri on yksi historian tärkeimmistä muistomerkeistä ja siihen liittyy niin paljon epätoivoa ja toisaalta myös toivoa, että en yksinkertaisesti vain ymmärrä, miten kenellekään voi edes tulla mieleen ajatus muurin siirtämisestä. Sama asia, jos joku ehdottaisi Auschwitzin purkamista.

Päätin siis jäädä katsomaan, mitä tapahtuu. 15 minuuttia muuttui puoleksi tunniksi, mutta sitten Hasselhoff tuli, ihan oikeasti. Vaikka olen ollut aika monella keikalla ja välillä joutunut vähän tukaliinkin paikkoihin ihmisten yrittäessä tunkea eturiviin ohitseni, en ole ikinä ollut moisessa ihmispuristuksessa ja vaarassa kaatua ja tallautua jalkoihin. Minulla kävi kaiken lisäksi sellainen tuuri, että satuin seisomaan juuri sen auton vieressä, mihin Hasselhoff tuli julistamaan asiaansa ja laulamaan, joten olin ajoittain vain parin metrin päässä hänestä.

Mitä sitten tapahtui? Hasselhoff alkoi laulaa. Kappale oli hänen omansa, Looking For Freedom, jonka hän oli laulanut muurin päällä jo vuonna 1989. Silloin hän toivoi muurin murtumista, tällä kertaa sen säilyttämistä. Tunnelma oli todella hieno, koska paikalle oli saapunut tuhansia ihmisiä ja kaikki lauloivat mukana ja saksalaiset toki tiesivät minua paremmin kappaleen merkityksen. Kappaleesta oli nimittäin silloin vuonna 1989 tullut jonkinlainen anthem itäsaksalaisille, ja se oli ollut nostattamassa mielialaa Saksojen yhdistymisen ja muurin murtumisen puolesta. Hasselhoff sanoi haastatteluissa, ettei pystyisi varmastikaan ostamaan tonttia, jolla muuri sijaitsee, mutta voisi ehkä organisoida jonkinlaisen supertähtien konsertin, jolla kerättäisiin rahaa oikeustoimia varten.

Kaikenlaisiin tapahtumiin sitä päätyykin. Odottamatonta ja ainutlaatuista. Toivottavasti muurikiistaan saadaan ainoa oikea ratkaisu: muuriin ei koskettaisi enää yhtään enempää.

Huomaatteko, kirjoitin juuri vakavan ja melkein ihailevan tekstin David Hasselhoffista. Ihmeiden aika ei ole ohi. 

Matkalta on tulossa vielä juttuja Jake Buggin, Foalsin, Johnny Marrin keikoista ja Damon Albarn & Graham Coxon & Noel Gallagher -illasta.

Dokumentti: Laulu koti-ikävästä / Ingen riktig finne

Kävin kuukausi sitten katsomassa aivan loistavan musiikkidokumentin, Searching For Sugar Man (suosittelen!). Yksi ennen leffaa näytetyistä trailereista sai minut kuitenkin pysähtymään. Se oli Mika Ronkaisen ohjaaman Laulu koti-ikävästä / Ingen riktig finne musikaalisen dokumenttielokuvan traileri. Kirosin, etten millään jaksa odottaa huhtikuun alkuun päästäkseni näkemään dokkarin, mutta kohtalo selvästikin puuttui peliin, koska leffa esitettiin myös Tampereen filmifestareilla, missä se voitti peräti kolmessa sarjassa: yleisön suosikki, yli 30-minuuttisten elokuvien pääpalkinto ja jaettu Risto Jarva -palkinto!

Oikeutan dokumentista kirjoittamisen musiikkiblogiin sillä, että kyseessä tosiaan on musikaalinen dokumenttielokuva.



Laulu koti-ikävästä -dokumentin päähenkilö on Aknestikissa soittanut Kai Latvalehto, joka lapsensa syntymän jälkeen huomasi, että hänellä oli selvittämättömiä asioita oman lapsuutensa suhteen. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, Göteborgissa 60–70-luvuilla vietetty lapsuus tuntui jättäneen häneen jonkinlaisen tyhjän kohdan. Tuntui siltä, että jotain puuttuu edelleen.

Dokumentin ohjaaja Mika Ronkainen ja Latvalehto ovat tunteneet toisensa jo parikymmentä vuotta, joten Ronkainen oli tietoinen ystävänsä menneisyydestä Ruotsissa. Ajatus dokumentista syntyi pitkän keskustelun jälkeen, jolloin Latvalehto kertoi muistoistaan Ronkaiselle ensimmäistä kertaa. Dokumentista tulikin Latvalehdolle hänen oman käsittelyprosessinsa alkupiste. Toinen sykäys dokumentille oli havainto siitä, että Ruotsissa on viime vuosina noussut toisen polven ruotsinsuomalaisten muusikoiden ryhmä koko kansan suosikeiksi, joista Anna Järvinen, Frida Hyvönen, Markoolio ovat vain muutamia esimerkkejä. Ruotsinsuomalaisten siirtolaisten kokemuksia ei ole kovin paljon käsitelty tutkimuksissa ja julkisuudessa, joten tässäkin mielessä dokumentti on erittäin hieno avaus aiheesta.

Dokumentin ruotsin- ja englanninkieliset nimet avaavat ehkä paremmin elokuvan identiteettipuolta, kun taas suomenkielinen nimi on mielestäni muilta osin todella kaunis ja osuva ja korostaa dokumentin musiikkiaspektia. Ingen riktig finne ja Finnish Blood, Swedish Heart viittaavat nimenomaan siihen rajaan, mikä kulttuurien välillä menee, jonka toiselle puolelle yleensä automaattisesti asetutaan, kasvetaan, sosiaalistutaan. Tässä dokumentissa kuitenkin tavataan ihmisiä, jotka ovat juuri tällä rajalla eivätkä tiedä, kuinka siltä pääsisi toiselle puolelle. Ja jos sinne pääsee, mitä tehdä rajan taakse jäävälle kulttuurille, joka on kuitenkin osa minuutta. 

Laulu koti-ikävästä kertoo siis oman identiteetin etsimisestä. Vaikka olisi asunut koko elämänsä Suomessa eikä ole joutunut/päässyt kohtaamaan kulttuurishokkeja, auttaa tämä elokuva kuitenkin näkemään sen, miltä tällainen saattaa tuntua. Latvalehto ei koskaan tuntenut kuuluvansa täysin Ruotsiin ja sen kulttuuriin, mutta tullessaan takaisin Suomeen ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Juurilla on merkitystä - etenkin sillä, onko niitä vai ei. Kulttuurisen identiteettinsä huomaa vasta silloin, kun ei olekaan sen ympäröimänä. Mutta entä sitten, jos on puoliksi toisaalta, pysyvästi?



Käsittelytavaksi valikoitui roadtrip Oulusta Göteborgiin, jossa perhe asui ja mihin ei oltu enää sen jälkeen palattu. Roadtripin aikana isä ja poika Latvalehto käyvät läpi asioita menneisyydestä, joita ei ole koskaan aiemmin kysytty ja käsitelty. Miksi Ruotsiin lähdettiin? Kuinka monta työpaikkaa isällä oli? Miksi päätettiin lähteä takaisin? Muistaatko isä, miten poika reagoi tähän muutokseen? He tapaavat myös ruotsinsuomalaisia, jotka kertovat tarinoita alkoholismista ja ulkopuolisuuden tunteesta. Kaikki ei kuitenkaan ole vain surua ja ahdistusta, koska dokumentin edetessä katsoja huomaa, kuinka asiat alkavat selvitä. Salillinen ihmisiä myös nauroi sydämensä kyllyydestä käsikirjoittamattoman dialogin tarjoamille kommenteille ja sattumuksille, ja dokumentista jäi kaiken kaikkiaan erittäin hyvä mieli.

Elokuva voisi auttaa ymmärtämään myös Suomeen nykyisin saapuvia maahanmuuttajia. Suomalaiset lähtivät Ruotsiin paremman elintason perässä ja tekivät töitä, joita ruotsalaiset eivät tahtoneet tehdä. Puhuttiin Slussenin sisseistä, usein suomalaistaustaisista laitanpuolenkulkijoista, alkoholisteista ja pikkurikollisista. Kuulostaako tutulta? Eikös se sitä ole tänäkin päivänä, vaikkakin syyt maahanmuutolle ovat moninaistuneet. Mutta aivan samalla tavalla heillä on kaipuu kotiin, ja ristiriita oman ja uuden kulttuurin välillä on voimakas.

Roadtripin välissä pidetään taukoja 70-luvun siirtolaismusiikkia kuunnellen - tästä tulee nimitys musikaalinen dokumenttielokuva. Musiikista vastaa ruotsinsuomalaisista muusikoista koostuva Månskensorkestern, joka kuvailee itseään aika houkuttelevasti sanoilla

I sorglig fyrtakt har de fått grånande krigsveteraner att gråta, skitnödiga hipsters att dansa pardans och dumglada svennar att vandra hemåt med krossade hjärtan.

Orkesterin solistina toimii Darya Pakarinen, mutta elokuvassa solisteja on useampikin, kuten Anna Järvinen ja Markus Fagervall. Nämä musiikkihetket tuovat dokumenttiin persoonallisen lisän, ja kappaleiden sanoitukset avaavat ruotsinsuomalaisten kokemuksia entisestään.  

Bändi lähtee Darya solistinaan kiertueelle pääsiäisen jälkeen. Kiertue kestää 31.3.–5.4. ja dokumentti näytetään aina ennen keikkaa. Tampereen Niagara & Telakka ovat vuorossa tänään 1.4.! Tiistaina 2.4. on muuten elokuvan lehdistönäytös Niagarassa klo 9.00, ja sinne on vapaa pääsy.

Laulu koti-ikävästä / Ingen riktig finne tulee elokuvateattereihin Suomessa 5.4.2013

Huhtikuun keikkakalenteri: Tampere

2.3.

Månskensorkestern & Darya / TELAKKA

4.4.

Husky Rescue / TELAKKA

5.4.

Tiiu Helinä + DJ Aino / TELAKKA
Nicole Willis & The Soul Investigators + Anni /KLUBI

6.4.

M.A. Numminen & Pedro Hietainen ja Kielletyt laulut + Käppi & Nyrhinen Duo /VASTAVIRTA

12.4.

Pimeys + Getawaycab / TELAKKA

13.4.

Tuomari Nurmio: Dumari & Spuget (Huom. klo 20 alkaen!) / VASTAVIRTA

19.4.

Samae Koskinen + Jukka Ässä -duo / YO-TALO
French Films + Razika (NOR) / KLUBI

26.4.

Matti Johannes Koivu + Sami Kukka /YO-TALO
Aino Venna / TELAKKA
Pää Kii + Maakuntaradio + The Achtungs / KLUBI

28.4.

Ismo Alanko /YO-TALO

30.4.

Dave Lindholm B. Intentive + Joe Vestich + Atom Brain plays Roky Erickson / VASTAVIRTA