Kaksi tajunnanräjäyttäjää ja yksi pieni pettymys eli Neil Young, Flow ja Ismo

Yhdellä sanalla ilmaistuna viime viikko oli musiikillisesti käsittämätön. Viikko oli täynnä huikeita (ja vähemmän huikeita) musiikkielämyksiä enkä tiedä, miten olen pystynyt jatkamaan elämääni.

Maanantaina Neil Young jakoi mielipiteitä. Valitettavasti kuuluin niihin, jotka eivät niille kymmenen minuutin kitarasooloille lämmenneet. Yksi syy oli kylläkin järjestelyissä. Olen ihan normaalipituinen ihminen, mutta näin yhtyeestä vain pari vilausta. Screenit olivat onnettoman pienet ja kiistämättä aivan liian alhaalla. Neil Young & Crazy Horsen kohdalla olisi ollut äärettömän tärkeää nähdä keikka, koska yhtyeen lavakemia on legendaarista.

Kaisaniemessä ei myöskään voinut viettää rentoa iltaa vaikka viltillä istuskellen, vaan järjestysmiehet ajoivat kuuntelijat seisomaan jo kuuden aikoihin J. Karjalaisen (jonka comeback-keikat eivät myöskään ole juuri lämmittäneet mieltäni) aloittaessa.

Aurinko paistoi aivan kammottavasti. Porukka ryyppäsi ja vessajono oli järjetön. Kun olet kuudesta asti seisonut, ei yhdeksältä enää hymyilytä. Lähdinkin pois kesken kaiken, mutta kuulemma missasin lopulta vain 20 minuuttia enkä mitään olennaista, onneksi. Edessämme seisonut humalainen pariskuntakin riitautui keikan loppuvaiheessa, vaikka koko illan he olivat olleet niin pusipusi!

Huhujen mukaan kiertue olisi ollut Youngin viimeinen Euroopan kiertue, joten vähän jäi harmittamaan, ettei kokemus ollut kovin hurmoksellinen. Mutta toisaalta: Helsingin-keikka oli lopulta koko kiertueen viimeinen, koska jonkin onnettomuuden takia kaikki sen jälkeiset keikat piti perua. Kova isku Way Out Westille, joka joutui tiedottamaan peruuntumisesta vain muutama tunti ennen oletettua soittoaikaa.

Flow'hun minulla oli kolmen päivän ranneke. Olen ollut festareilla viimeksi vuonna 2011 ja aluehan oli laajentunut, lavoja oli tullut lisää ja järjestelyt parantuneet huomattavasti! Festivaalialue on nyt ihan maksimikokoinen. Heineken O.S.S. -lavan olisin myös siirtänyt jonnekin muualle tai jättänyt kokonaan pois, koska lavan edessä oleva yleisö tukki kulkuväylän aina ihan täysin. Pääesiintyjien jälkeen ulospääsy oli myös työn ja tuskan takana, mutta vuoden 2011 kaltaisiin ruuhkiin en törmännyt! Hyvä!

Minulle oleellisimmat bändit olivat Rubik ja Nick Cave and the Bad Seeds. Rubikin keikalla soundit olivat ainakin omiin korviini vähän pielessä, kun laulusta ei meinannut saada selvää. Bändiltä oli aika rohkea veto soittaa lähes pelkästään uusia kappaleita päälavalla kello 19. Niistä kaavuista tykkäsin! Aika veikeää.

Olin kuullut suurimman osan uusista biiseistä, mutta yleisöstä kyllä huomasi, että kaksi Solarin biisiä, World Around You ja Laws of Gravity, aiheuttivat helpottuneen reaktion. Uusien biisien kuunteleminen festareilla on aina aika haastavaa. Ehkä pienempi lava tai teltta olisi ollut tällä kertaa parempi ratkaisu.

Balloon Stagella oli myös harvinaisen hyviä keikkoja. Sen lavan ongelma oli mitoitus, koska esimerkiksi suosikkikeikkoihini lukeutuneita Aino Vennaa ja maagista Woodsia olisi halunnut tulla katsomaan paljon useampi kuin istumaan mahtui.

Viime aikoina on kuulunut huolestuttavia uutisia Suvilahden kohtalosta (täällä ja täällä). Toivon todella, että Helsingin kaupunki ajattelisi kaupunkisuunnittelussaan myös kulttuuria ja mielestäni Flow on jo erinomaisesti oikeuttanut olemassaolonsa ja lunastanut paikkansa Suomen festarikentällä. Sen imago on yhtä vahvasti Suvilahteen sidottu kuin Ilosaaren imago on Laulurinteellä. Suvilahti on aivan uniikki paikka ja Flow'n tekijät luovat siitä joka vuosi jonkinlaisen musiikinrakastajan satumaan. Onhan Laulurinteellekin suunniteltu jos jonkinmoista kylpylää, mutta onneksi nämä suunnitelmat ovat kariutuneet.

Nick Cavella oli selkeät suunnitelmat lauantai-illan varalle: räjäyttää kaikkien Suvilahden ihmisten tajunta. Työkaverini totesi, ettei varmaan tule enää ikinä näkemään yhtä hyvää keikkaa.

Se intensiteetti, jonka Cave yhtyeineen onnistui säilyttämään koko keikan ajan. Se vaarallisuutta tihkuva tunnelma. Ne bassokuviot, ne kakofoniat. Se yleisökontakti! Vaikka Cave tuntui viettävän puolet keikasta eturivin ilona, se ei särkenyt tunnelmaa ollenkaan. Tässä tapauksessa screenitkin toimivat niille, jotka eivät Cavea nähneet. Olin huumaantunut joka kerta, kun näin Caven eturivin yllä, nojaten jonkun käteen, katsoen tiiviisti ja tarkoittaen jokaista laulamaansa sanaa.

Ehkä yllättävintä oli se, miten hyvin uuden Push the Sky Away -albumin biisit sulautuivat osaksi vanhempia ja aggressiivisempia kappaleita. Tunnelma säilyi rikkumattomana. Caven lavaesiintyminen on niin ainutlaatuista ja täysin hetken hurmosta kaikkine sätkymisineen, että sitä on todella vaikea kuvailla.

Nick Caven jälkeen tuntui siltä, ettei mikään enää tunnu miltään. Olin väärässä. Sunnuntai-iltana olin Ismo Alangon livelevyn äänityksissä studiolla. Kolme tuntia Ismon parhaita biisejä, 40 ihmistä yleisössä, järjetön energia ja tunnelma. Hiki. Siitä ehkä myöhemmin lisää - viimeistään lokakuussa, kun livelevy julkaistaan juhlajulkaisun yhteydessä. Siellä minäkin laulan ja taputan.

Live: The Killers @ Hartwall Areena

Eilinen The Killersin keikka Hartwall Areenalla alkoi omituisesti. Kaikki valot ovat yhä päällä, kun yhtye yhtäkkiä vain marssii lavalle ja aloittaa Mr. Brightsiden. Tämä kikka on kuulemma kopioitu U2:lta, mutta kontrasti oli kyllä suuri, kun seuraavan kappaleen aikana valotehosteet laitettiin päälle ja konsertti alkoi kunnolla.

Olin istumapaikalla eikä kukaan vierustovereistani ollut innostunut tanssimaan tai osoittamaan fyysisesti muutenkaan pitävänsä keikasta (ja he lähtivät itse asiassa ennen encorea), joten tanssin sitten yksin ja hauskaa oli niinkin! Keikka oli teeskentelemätön, konstailematon, jotenkin suora, ilman mitään turhuuksia esimerkiksi tehosteiden tai lavasteiden puolesta (muutamat pommit ja paperisilput toki sallitaan). Kunnon show ilman liikaa mahtailua. Killersin esiintymisiä pitää koossa tietenkin Brandon Flowers, jonka lavakarisma on mieletön - ja se ääni! Rumpali Ronnie Vannuccin innokasta paukuttamista katselisi mielellään lähempääkin, mutta kaksikko Dave Keuning ja Mark Stoermer ovat lavalla aika flegmaattisia, joten Flowersin riemua todellakin tarvitaan.

Setti oli toimiva kokonaisuus uutta ja vanhaa, ja omasta mielestäni ainoat heikohkot kohdat olivat vähän takkuillen edennyt Flesh and Bones ja viimeisenä soitettu tylsähkö Battle Born. Yksi parhaista asioista keikalla oli kuitenkin yleisö, joka oli ensimmäisestä tahdista lähtien niin mukana ja innoissaan. Olen ollut monilla isoilla stadion-/hallikeikoilla, joilla yleisö lämpenee vasta lähes keikan puolivälissä, mutta eilen suomalaisyleisökin osoitti rakkautensa bändiä kohtaan aivan alusta alkaen.

Vaikka keikka ei ollut elämää suurempi elämys, päällimmäiseksi tunteeksi jäi ilo ja hurjan hyvä mieli, joten voin todellakin sanoa The Killersin tarjonneen yleisölleen kaiken, mitä se toivoi.

Nationaldagen med First Aid Kit

Grattis Finland! Men förlåt Sauli, jag kan inte titta på din första nationaldagsmottagning ikväll eftersom jag har andra planer...

Jostain syystä tämä syksy on ollut yksi elämäni hiljaisimmista keikkasyksyistä. Tampereen tarjonta on ollut vähän heikkoa eikä Helsingissäkään ihan jatkuvasti viitsi/ole varaa/aikaa ravata. Mutta tänään suuntaan kohti Circusta, jossa Mirel Wagnerin jälkeen lavalle astelee ihana ihana ihana First Aid Kit!

Kaveri kysyi jo kesällä, haluanko tulla keikalle eikä tarvinnut kahta kertaa kysyä. Kävin katsomassa ruotsalaisduoa helmikuussa Manchesterissa, ruotsalaisessa seurassa vieläpä. Hyvä ilta. Muistaakseni juhlistimme hyvää keikkaa jälkeen päin vielä kahden punnan coktaileilla, voiko parempaa ollakaan.



First Aid Kitin tammikuussa julkaistu Lion's Roar -albumi on helposti yksi vuoden parhaista, top vitosessani. Ylistystä on tullut lähes kaikilta mahdollisilta musiikkimedioilta, ja viimeksi tänä aamuna huomasin, että Rolling Stones valitsi Emmyloun vuoden kymmenenneksi parhaaksi kappaleeksi!

Olin sattumoisin koko kesän töissä Ruotsissa ja voi sitä ärsytyksen määrää, kun Ilosaarirock päätti tuoda kaksi hyvää ruotsalaista, First Aid Kitin ja The Hivesin, kotikaupunkiini juuri silloin, kun en itse päässyt paikalle... Paikkasin tilannetta liikakuuntelemalla Lion's Roaria ajellessani työpäivien aikana autolla. Hassuinta oli se, että sitä ei voinut lopettaa. Aina levyn päätyttyä oli aloitettava alusta. Jos tahtoi pitää taukoa levystä, oli yksinkertaisesti jätettävä se kotiin.

Mutta jottei mene liian ruotsalaiseksi mainittakoon, että ehdin todennäköisesti viideksi television ääreen katsomaan Tuntematonta sotilasta.