Maanantaina Neil Young jakoi mielipiteitä. Valitettavasti kuuluin niihin, jotka eivät niille kymmenen minuutin kitarasooloille lämmenneet. Yksi syy oli kylläkin järjestelyissä. Olen ihan normaalipituinen ihminen, mutta näin yhtyeestä vain pari vilausta. Screenit olivat onnettoman pienet ja kiistämättä aivan liian alhaalla. Neil Young & Crazy Horsen kohdalla olisi ollut äärettömän tärkeää nähdä keikka, koska yhtyeen lavakemia on legendaarista.
Kaisaniemessä ei myöskään voinut viettää rentoa iltaa vaikka viltillä istuskellen, vaan järjestysmiehet ajoivat kuuntelijat seisomaan jo kuuden aikoihin J. Karjalaisen (jonka comeback-keikat eivät myöskään ole juuri lämmittäneet mieltäni) aloittaessa.
Aurinko paistoi aivan kammottavasti. Porukka ryyppäsi ja vessajono oli järjetön. Kun olet kuudesta asti seisonut, ei yhdeksältä enää hymyilytä. Lähdinkin pois kesken kaiken, mutta kuulemma missasin lopulta vain 20 minuuttia enkä mitään olennaista, onneksi. Edessämme seisonut humalainen pariskuntakin riitautui keikan loppuvaiheessa, vaikka koko illan he olivat olleet niin pusipusi!
Huhujen mukaan kiertue olisi ollut Youngin viimeinen Euroopan kiertue, joten vähän jäi harmittamaan, ettei kokemus ollut kovin hurmoksellinen. Mutta toisaalta: Helsingin-keikka oli lopulta koko kiertueen viimeinen, koska jonkin onnettomuuden takia kaikki sen jälkeiset keikat piti perua. Kova isku Way Out Westille, joka joutui tiedottamaan peruuntumisesta vain muutama tunti ennen oletettua soittoaikaa.
Flow'hun minulla oli kolmen päivän ranneke. Olen ollut festareilla viimeksi vuonna 2011 ja aluehan oli laajentunut, lavoja oli tullut lisää ja järjestelyt parantuneet huomattavasti! Festivaalialue on nyt ihan maksimikokoinen. Heineken O.S.S. -lavan olisin myös siirtänyt jonnekin muualle tai jättänyt kokonaan pois, koska lavan edessä oleva yleisö tukki kulkuväylän aina ihan täysin. Pääesiintyjien jälkeen ulospääsy oli myös työn ja tuskan takana, mutta vuoden 2011 kaltaisiin ruuhkiin en törmännyt! Hyvä!
Minulle oleellisimmat bändit olivat Rubik ja Nick Cave and the Bad Seeds. Rubikin keikalla soundit olivat ainakin omiin korviini vähän pielessä, kun laulusta ei meinannut saada selvää. Bändiltä oli aika rohkea veto soittaa lähes pelkästään uusia kappaleita päälavalla kello 19. Niistä kaavuista tykkäsin! Aika veikeää.
Olin kuullut suurimman osan uusista biiseistä, mutta yleisöstä kyllä huomasi, että kaksi Solarin biisiä, World Around You ja Laws of Gravity, aiheuttivat helpottuneen reaktion. Uusien biisien kuunteleminen festareilla on aina aika haastavaa. Ehkä pienempi lava tai teltta olisi ollut tällä kertaa parempi ratkaisu.
Balloon Stagella oli myös harvinaisen hyviä keikkoja. Sen lavan ongelma oli mitoitus, koska esimerkiksi suosikkikeikkoihini lukeutuneita Aino Vennaa ja maagista Woodsia olisi halunnut tulla katsomaan paljon useampi kuin istumaan mahtui.
Viime aikoina on kuulunut huolestuttavia uutisia Suvilahden kohtalosta (täällä ja täällä). Toivon todella, että Helsingin kaupunki ajattelisi kaupunkisuunnittelussaan myös kulttuuria ja mielestäni Flow on jo erinomaisesti oikeuttanut olemassaolonsa ja lunastanut paikkansa Suomen festarikentällä. Sen imago on yhtä vahvasti Suvilahteen sidottu kuin Ilosaaren imago on Laulurinteellä. Suvilahti on aivan uniikki paikka ja Flow'n tekijät luovat siitä joka vuosi jonkinlaisen musiikinrakastajan satumaan. Onhan Laulurinteellekin suunniteltu jos jonkinmoista kylpylää, mutta onneksi nämä suunnitelmat ovat kariutuneet.
Nick Cavella oli selkeät suunnitelmat lauantai-illan varalle: räjäyttää kaikkien Suvilahden ihmisten tajunta. Työkaverini totesi, ettei varmaan tule enää ikinä näkemään yhtä hyvää keikkaa.
Se intensiteetti, jonka Cave yhtyeineen onnistui säilyttämään koko keikan ajan. Se vaarallisuutta tihkuva tunnelma. Ne bassokuviot, ne kakofoniat. Se yleisökontakti! Vaikka Cave tuntui viettävän puolet keikasta eturivin ilona, se ei särkenyt tunnelmaa ollenkaan. Tässä tapauksessa screenitkin toimivat niille, jotka eivät Cavea nähneet. Olin huumaantunut joka kerta, kun näin Caven eturivin yllä, nojaten jonkun käteen, katsoen tiiviisti ja tarkoittaen jokaista laulamaansa sanaa.
Ehkä yllättävintä oli se, miten hyvin uuden Push the Sky Away -albumin biisit sulautuivat osaksi vanhempia ja aggressiivisempia kappaleita. Tunnelma säilyi rikkumattomana. Caven lavaesiintyminen on niin ainutlaatuista ja täysin hetken hurmosta kaikkine sätkymisineen, että sitä on todella vaikea kuvailla.
Nick Caven jälkeen tuntui siltä, ettei mikään enää tunnu miltään. Olin väärässä. Sunnuntai-iltana olin Ismo Alangon livelevyn äänityksissä studiolla. Kolme tuntia Ismon parhaita biisejä, 40 ihmistä yleisössä, järjetön energia ja tunnelma. Hiki. Siitä ehkä myöhemmin lisää - viimeistään lokakuussa, kun livelevy julkaistaan juhlajulkaisun yhteydessä. Siellä minäkin laulan ja taputan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti