Biisi: Jaws - Gold

Jawsin debyytti-ep, sisältöön nähden kohtalaisen osuvasti nimetty Milkshake julkaistiin huhtikuussa. Ep oli melkoisen sekalainen kokoelma erityylisiä kappaleita, mutta yleisesti yhtyeen soundia voisi verrata esimerkiksi Beach Fossilsiin. Välillä pehmeiden kitaroiden päälle jäätiin minun makuuni lepäilemään vähän liiaksi. Tällaisessa vähän unisessa ja laiskassa popissa on usein vaarana tylsyys.

Gold on yhtyeen uusin single ja esittelee jälleen kerran uuden puolen yhtyeestä. Nyt tarjotaan napakkaa ja simppeliä kitarariffiä (siellä on hei säröäkin!), mukava melodia ja enemmän volyymiä. Laulaja Connor Schofieldin aika yksisävyinen ääni pääsee tässä paremmin esille kuin ep:n hissuttelubiiseissä.

Gold toimii ja menee eteenpäin. Biisissä ei oikeastaan ole mitään turhaa eikä mitään vikaa, vaikkei se toisaalta ihan hirveän omaperäinenkään ole. Mutta suunta on oikea. Tämän biisin perusteella haluaisin ehdottomasti nähdä bändin livenä.

Englannin West Midlandsista kaikuu ylipäänsä aika hyviä soundeja tällä hetkellä. Birminghamilaisen Jawsin lisäksi Peace ja Swim Deep tulevat samoilta seuduilta.

Biisi: Laura Veirs - Sun Song

Vaikka Laura Veirs on tehnyt uransa aikana jo kahdeksan studioalbumia, kuulin hänestä ensimmäisen kerran juuri äsken. Veirs on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikillinen ura alkoi collegessa tyttöpunkbändissä -  ei uskoisi. Hänen musiikkinsa juuret ovat folkissa, mutta biiseissä on paljon vaikutteita eri puolilta musiikkikenttää eivätkä kappaleet ole pelkkää nainen ja kitara -tyylistä folkia.

Sun Song on ensimmäinen single 20.8. julkaistavalta Warp and Weft -levyltä. Rumpujen kevyt rytmi, jousisovitukset ja lauluharmoniat tekevät Sun Songista äärettömän kauniin ja haikean, toisaalta toiveikkaan. Minulle tuli samalla tavalla kylmät väreet kuin Laura Marlingia kuunnellessa: akustinen kitara, lauluääni ja jouset voivat olla yhdistelmä, johon ei ole mitään lisättävää.

Live: Tangomarkkinat 2013

Tangomarkkinoiden miesten finaalin kenraalissa katsomo oli tyhjä, mutta kokemus koskettava.

Tiedän, tiedän, ette odottaneet tätä. Kun huomasin, että minulle on merkitty töitä koko tangoviikonlopuksi, kauhistuin. Olin kuullut tarinoita Tangomarkkinoista ja niiden villistä menosta ja juuri näiden ennakko-odotusten takia yllätyin erittäin positiivisesti. Olen siis kesätöissä Seinäjoella, joten loppujen lopuksi oli aika hienoa päästä näkemään tapahtuma, jonka ansiosta Seinäjoella oli ihmisiä ruuhkaksi asti.

Päätinkin ottaa tapahtumasta kaiken irti, kun pressipassilla pääsin kaikkialle ilmaiseksi.

Tangokadun lavalla kävin katsomassa Amadeus Lundbergia, tangokuningatar Heidi Pakarista, Mattia ja Teppoa, Antti Tuiskua, tangokuningas Kyösti Mäkimattilaa ja Jari Sillanpäätä. Ensimmäinen reaktioni tangolaulajiin oli ihmetys jäykästä esiintymisestä, mutta lopulta totuin siihen ja totesin sen kuuluvan tähän musiikkityyliin. Koko jutun pointti on äänessä ja eläytymisessä, ei niinkään show'ssa ja itsensä esittelemisessä niin kuin rockissa.

Tangossa minua ehkä eniten sekä häiritsee että ihmetyttää laulajien omien kappaleiden vähyys. Klassikoihin luotetaan ja niitä esitetään, mutta omia kappaleita esitetään niukasti. Ehkä kyse on tangon konservatiivisuudesta, en ole vielä löytänyt tähän vastausta.

Viime vuosina Tangomarkkinoilla on esitetty paljon tangosovituksia popkappaleista, joista tänä vuonna esimerkkejä olivat Uniklubin Näiden tähtien alla ja Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. Näihin suhtaudutaan ristiriitaisesti tangopiireissä. Joidenkin mielestä on hienoa, että tango uudistuu. Toisten mielestä tangon pitäisi kelvata tangona ja jos nuorisoa halutaan kosiskella, poptangojen esittämisen paikka ei ole vanhemmille suunnattu Tangomarkkinat.

Antti Tuisku toi niin minun kuin The NY Timesin toimittajan mieleen Adam Lambertin.

En ollut koskaan katsonut tangofinaalia televisiosta. Viikonloppupestin takia minulle lankesi tehtäväksi kirjoittaa miesten finaalista, ja siksi katsoin parhaaksi tsekata myös naisten finaali. Oli hyvä nähdä, millainen äänestyssyteemi on, ja mikä on tuomariston rooli, kuinka kisa kulkee. Voittajaksi kruunattu Heidi Pakarinen on luonteeltaan vallan mainio tangokuningatar. Hän osallistui tangofinaaliin kolmatta kertaa ja todella hallitsi tulkinnan. Monien mielestä hän kuitenkin oli liian perinteinen. Niin tai näin, kyllä Pakarinen laulaa ja tulkita osaa. Itse toivoin Yonan voittoa, mutta finaaliyleisö kuulemma antoi Yonalle paljon vaisummat aplodit ja ilmaisi täten pienen pahennuksensa hänen erilaiselle tyylilleen.

Suomalainen tango on ilmiö. Sen oli tajunnut myös The New York Times, joka oli paikalla toimittajan ja suomalaisen kuvaajan voimin. Jutun voi lukea täältä. Monesti tällaiset ilmiöt tuntuvat itsestä naurettavilta, vaikka ulkopuolisen silmin se vaikuttaa kiehtovalta ja erilaiselta.

Lauantaina pääsin itsekin finaaliin. Saavuin kenraaliin, kun Heidi Pakarinen lauloi Uniklubin Näiden tähtien alla ja aloin melkein itkeä, kun tyhjä Seinäjoki Areena täyttyi Pakarisen laulusta niin kauniisti. Lavan valaisu muistutti siinä vaiheessa tähtitaivasta ja Yleisradion kuvauskalusto testasi liikkeitään. Kenraali oli vaikuttava elämys. Itse lähetyksen ajan keskityin lähinnä miettimään sitä, miten aion kirjoittaa jutun puolessa tunnissa, ja mikä olisi nopein ja turvallisin pyöräilyreitti toimitukselle.

Lopulta oikea mies voitti. Kyösti Mäkimattila on tanssimusiikin ammattilainen. Hän laulaa ja tulkitsee riipaisevasti ja on erittäin karismaattinen ja fiksu. Minun lyhyen tangotuntemukseni mukaan nämä ovat kaikki erittäin hyviä tangokuninkaallisen ominaisuuksia.

Matti ja Teppo!!!

Tangofinalisti Leif Lindemanin mainoksia pressihuoneessa.

Kaikilla tangokadun keikoilla oli ihanaa nähdä, että ihmiset olivat oikeasti tulleet festivaaleille tanssimaan. Neljä päivää tanssimista! Mikä sen parempaa! Toki illalla meno yltyi alkoholin vaikutuksesta vähän lujemmaksi. Ja kyllähän musadiggarin yleissivistykseen kuuluu kuulla Matin ja Tepon kamalat, pikkutuhmat välispiikit ja tangota Jari Sillanpään lattarien tahdissa. Ihan mahtava meno!

Eikö musiikin rakastamisessa ole kuitenkin kyse siitä reaktiosta, minkä se aiheuttaa itsessä. On hyvä osata arvostaa eri musiikkityylien eri ihmisille aiheuttamaa riemun tunnetta ja onnea. Vaikka en vieläkään ymmärrä monia musiikkityylejä, Tangomarkkina-kokemus opetti minut taas hieman suvaitsevammaksi. Intohimo musiikkiin on parasta mitä tiedän eikä intohimo tangoon ole yhtään vähemmän arvokasta kuin intohimo indiemusiikkiin.

Yhteenvetona voisin sanoa, että ennakkoluuloni tapahtumaa kohtaan olivat täysin turhia. Jokaiselle tekee hyvää joutua omalle epämukavuusalueelleen silloin tällöin, koska sieltähän voi löytyä jotain mainiota ja yleensä löytyykin. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita.

Tangoinstituutiossa yksi asia kuitenkin vieraannuttaa minua hieman ja se on tangon konservatiivisuus. Mielestäni kehittyminen ja uusien suuntien kokeileminen tekee aina hyvää, vaikka lopputulos olisi vain todeta, että perinteinen tapa oli parempi. Toisaalta kun seurasi tangokuninkaallisten menoa läheltä niiden päivien aikana minusta alkoi tuntua, että heille on tarvetta. Ihmisten onnittelut, nimikirjoitusten pyynnöt, halaukset osoittivat, ettei instituutio ole kuolemassa. Minä en vain ole kohderyhmässä. Se ei tee siitä yhtään vähempiarvoista.

Minulla ei ole kuukausiin ollut niin hauskaa kuin Tangomarkkinoilla! Tangon maailma avautui itselleni enemmän ja ymmärrän nyt paremmin, mikä tämä ilmiö nimeltä suomalainen tango oikein on. Sehän täyttää tänä vuonna 100 vuotta.

Joensuu-viikko, osa 5: Heko ja Hurjat Pojat

Joensuu-viikko on parasta lopettaa kuuntelemalla Hekoa ja Hurjia Poikia. Yhtyeen takana ovat Eläimestä tuttu Timo ja The Dirge Organissa soittava Heikki. Pitäähän sitä olla sivuprojektejakin, tai en tiedä voiko tätä sanoa pelkästään sivuprojektiksi, kun bändi on ollut olemassa yli 10 vuotta. Nykyään heillä on taustoja hoitavan kasettisoittimen tilalla ihan bändi, rummut ja basso. Meno on siis lähes ammattimaista.

Hekojen kappaleethan ovat varsin koukuttavia. Biiseissä on tarttuvia popmelodioita, mutta psykedeeliseksi menon vie lyriikoiden kuunteleminen: "Minne ikinä meen, kuperkeikkoja teen, kanssa pikkupossujen." Vähän aikaa kuunneltuaan huomaa, että myös sanoitukset tarttuvat päähän. Eikö juuri tämä ole soittolistamusiikin tarkoitus? No, tästä voidaan ehkä päätellä, että kaupallisella hittimusiikilla on muitakin ehtoja kuin kappaleiden tarttuvuus.

Olkaa hyvät!

Hekoja voi kuunnella lisää täällä.
Facebook-tykkäilu on mahdollista täällä.

Joensuu-viikko, osa 4: Pearly Gates

Pearly Gates on saattanut tulla tutuksi kesän festareilta, koska bändin keikkakalenterissa on tänä kesänä olleet merkinnät Provinssi, Ilosaari, Qstock. Provinssissa näin yhtyeen itsekin pitkästä aikaa livenä ja ilahduin. Esiintyminen oli huomattavasti varmempaa kuin viimeksi, vaikka yhtye onkin aina ollut hyvä livebändi. Festarien ensimmäisenä bändinä tuollaisena yleisökatovuonna esiintyminen ei ollut paras mahdollinen paikka, mutta kuuntelemaan oli saapunut ainakin kourallinen joensuulaisia.

Yhtye on perustettu vuonna 2005 eli toisin sanoen Pearly Gates on ollut olemassa lähes koko sen ajan, kun olen itse käynyt keikoilla. Bändi on ollut Joensuussa aina melko suosittu ja esiintynyt vähän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Yhtye on keikkaillut pääosin Suomessa, mutta vuonna 2012 he kävivät kiertämässä Eurooppaa Baltian kautta Italiaan asti.

Pearly Gatesin musiikki on 70-lukulaista, perinteisiin nojaavaa rockia. Kappaleet ovat pääosin vähintään viisiminuuttisia, joten mukaan mahtuu aika mukavia kitarasooloja ja soittamiselle jää tilaa.
Pearly Gatesin kunniaksi on sanottava, että he osaavat todellakin soittaa. Soundiin vaikuttaa vahvasti se, että bändissä on kolme kitaristia. Koukuttavia melodioita ja mukaansatempaavia riffejäkin jaetaan, Share the Ride, etenkin sen instrumentaaliosuus, ja Escaped Balloon ovat omia suosikkejani.

Lisää Pearly Gatesia kuulee täällä.

Joensuu-viikko, osa 3: The Dirge Organ

The Dirge Organ niitä bändejä, joista joskus vielä kirjoitetaan sanoilla "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Indierockia amerikkalaisilla vaikutteilla, hieman discoensemblemäisellä meiningillä. Soundi on hiottu, vahva ja valmiin kuuloinen, ja vaikuttaa siltä, että yhtye todella tietää, mihin tähtää. Toivottavasti he tähtäävät korkealle. Uusimmalla, kuukausi sitten julkaistulla Exiles-ep:llä voi kuulla yhtyeen menneen selkeästi vielä eteenpäin ja ilmaisun tiivistyneen. Tähän mennessä bändi on julkaissut neljä ep:tä.

The Dirge Organ perustettiin vuonna 2010. Vuonna 2011 bändi voitti Joensuussa Rokit-kilpailun, joka on jo joitain vuosia tuonut mukavaa näkyvyyttä kaupungin bändeille. Voittaja nimittäin pääsee soittamaan Ilosaarirockin Rekkalavalle ja muistaakseni palkintoon sisältyy myös studioaikaa. The Dirge Organin laulaja-kitaristi Arttu Hirvonen on soittanut aiemmin muun muassa Eläimessä. Yhtyeestä lähtö ja The Dirge Organiin keskittyminen tuntuu Exilesia kuunnellessa aika hyvältä ratkaisulta.

Lisää The Dirge Organia voi kuunnella täällä.
Tykkää Facebookissa täällä.

Joensuu-viikko, osa 2: Jolla

Kuukausi sitten viiden biisin Virginie-ep:n julkaissut Jolla on perustettu vuonna 2011, mutta nykyinen viisihenkinen kokoonpano vakiintui vuosi sitten. Jollan musiikki on pääasiassa monisävyistä, melko tummaa taiderockia, ja sanoituksissa käsitellään paljon kuolemaa ja muita yhtä iloisia aiheita.

Pidän Jollassa erityisesti Reetta Hammarbergin äänen ja vahvojen kitaroiden välisestä kontrastista, koska useammin kuin yleensä tämän kaltaisen rockbändin laulajana on mies (ja laulukieli englanti). Hulluja lintuja -biisin melodia myös lukeutuu ep:n parhaisiin hetkiin. Jollan tyyli on Virginiellä kautta linjan yhtenäinen, joten oma suunta on selkeästi löydetty. Siitä on varsin hyvä jatkaa.

Lisää Jollaa täällä.
Jolla Facebookissa täällä.

Joensuu-viikko, osa 1: Heimo

Missatun Ilosaarirockin jälkeen joensuulaista vähän harmittaa. Mutta iloitsen kyllä siitä, että Laulurinteellä riitti ihmisiä yleisöennätykseen asti! Viikonloppuni sisälsi kuitenkin annoksen musiikkia, ja niistä yllättävistä kokemuksista kerron lisää myöhemmin.

Tämän viikon aion omistaa joensuulaiselle musiikille. Pitkiä tarinoita en kirjoita, antaa kaupungin bändien musiikin puhua puolestaan.

Ensimmäisenä kuunnellaan keväällä 2012 perustettua Heimoa.

Otso Mankosen ääntä ja laulutyyliä on verrattu maakuntalehden kulttuuritoimittajan toimesta Kauko Röyhkään, ja kappaleiden sovitukset ovat ennustamattomuudessaan riemastuttavia. Kappaleet pysyvät myös nätisti kasassa, vaikka niiden rakenteissa on vähän progemaista monipuolisuutta.
Heimon musiikkia on vaikea tiivistää yhden genren alle, mutta jonkinsortin suomenkielistä rockia yhtye soittaa. Tavallaan kunnioitetaan suomirock-perinteen vaihtoehtoisempia linjoja, mutta toisaalta välillä mieleen tulee hieman suomalaisempi ja hillitympi versio Tundramatiksista.

Tanssiva kongressi on kieltämättä mainiointa kuulemaani suomenkielistä musiikkia aikoihin.

Tällä hetkellä Heimon voi nähdä livenä lähinnä Joensuussa. Kuulemma hyviä keikkoja, valitettavasti itse en ole sattunut vierailemaan kotona oikeisiin aikoihin.

Heimoa voi kuunnella lisää täällä.
Facebookissa kannattaa tykätä täällä.

Päivän albumi: Miles Kane - Don't Forget Who You Are

No nyt hävettää. Yksi suosikeistani, Britannian innokkain mies eli Miles Kane, julkaisi uuden albuminsa jo kesäkuun alussa, ja minä tajusin tämän vasta tänään. Ehdin kyllä vähän ihmetellä, että missäs se viipyy, kun sinkkuja tulee, mutta albumia ei.

Kanen toinen albumi Don't Forget Who You Are on soundillisesti tasaisempi ja yhtenäisempi kuin debyytti The Colour of the Trap, mutta se ei tee tästä albumista ensimmäistä parempaa. Tietty vaihtelu tunnelmassa loi debyyttiin kiinnostavaa tarttumapintaa ja esitteli artistista eri puolia. Don't Forget Who You Are sisältää monia tarttuvia kappaleita, mutta kokonaisvaikutelma on todella täyteen ahdettu. Yksittäisiä kappaleita tältä levyltä mielellään kuuntelee, mutta kokonaisuus on aika raskas ilman kunnon nyansseja ja variaatiota kappaletyypeissä. Tästä voi toki osoitella tuottaja Ian Broudietakin. Albumilla mennään liian suoraan mutkat suorina, vaikka välillä olisi kannattanut kurkata, mitä siellä sivupolulla on. Välillä se Milesin kuuluisa innostus myös muuttuu lähes adhd-oireita muistuttavaksi yliampumiseksi, josta kuuntelija meinaa saada päänsäryn.

Albumi kuitenkin alkaa hyvin. Muuhun albumiin verrattuna jopa rauhallinen Taking Over, letkeästi alkava Don't Forget Who You Are ja mainiolla riffillä varustettu Better Than That ovat kiekon parhaita kappaleita. Mutta sen jälkeen aletaan junnata paikallaan. Kappaleissa on aina jotain hyvää, mutta koska edellisessäkin biisissä oli rouhea kitarariffi ja Miles laulaa keuhkojensa pohjasta, ei kappaleita oikein meinaa erottaa toisistaan.

Start of Something Big on Kanen tähän mennessä punkein kappale eikä se sovi hänelle kovin hyvin.
Kuuntelija pääsee hengittämään ensimmäisen kerran Fire In My Heartin aikana, jolloin ollaan jo yli puolivälissä levyä... Tämän armahduksen takia Fire In My Heart kuulostaakin ehkä paremmalta kuin se olisi yksinään kuunneltuna. Darkness In Our Hearts yllättää kevyemmällä kertosäkeellä, mutta olisiko kappale kuulostanut paremmalta, jos se olisi vedetty kokonaan kertsin tyylisellä popimmalla otteella? Olisi luultavasti. Jännä ratkaisu on myös jättää ensimmäinen sinkku, loistava First Of My Kind, viimeiseksi. Toisaalta ehkä albumista siten jää parempi mieli.

Debyytillä esiteltiin Miles Kane, jolla on persoonallinen ääni, laaja valikoima erilaisia pukuja leopardikuvioisesta asti, ja laulunkirjoittajana hän on kekseliäs retroilija. Nyt monista kappaleista tulee vähän liikaa mielleyhtymiä toisiin bändeihin ja kappaleisiin. Ainoa erottava tekijä on Milesin ääni. Eikä sekään pääse täysin oikeuksiinsa näillä kappaleilla, koska se kuulostaa pitkälti huutamiselta.

Täysin huono Don't Forget Who You Are ei ole. Monet kappaleet ovat yksittäin kuunneltuina melkein loistavia, mutta koko albumin kuunteluun en varmasti pysty kovin montaa kertaa. 14 kappaletta näin hurjan suoraa ja yksioikoista musiikkia on aivan turhan paljon.

Alla on pari maistiaista ja koko albumin voi kuunnella täältä.

Arcade Firelta uusi albumi!

En ole koskaan ymmärtänyt Twitterin toimintalogiikkaa, mutta tänään kiitän sen olemassaoloa. Arcade Fire nimittäin paljasti juuri täysin randomfanille, että heidän uusi albuminsa julkaistaan 29.10. Kuvakaappaukset näkee täältä.

Että näin hyviä uutisia vielä perjantai-iltaan! 

Biisi: PINS - Get With Me

Toissa keväänä PINS-yhtyeestä puhuttiin pienellä mittakaavalla ainakin heidän kotikaupungissaan Manchesterissa. Vähäistä brittiehdistöhuomiotakin yhtye taisi saada, mutta ainakaan toistaiseksi mitään suurempaa kaupallista menestystä he eivät ole saavuttaneet. Kiinnostuin yhtyeestä heti ensimmäisen kappaleen kuultuani, heidän tummassa punkvaikutteisessa rockissaan oli jotain tavallista kiehtovampaa ja poikkeuksellista. Ensimmäiseksi bändivertaukseksi mieleeni nousee Warpaint.

Omaan PINS-suhteeseeni liittyy pieni tarina. Olin keväällä 2012 vapaaehtoisena Sounds from the other city -festareilla Manchesterissa. Odotin festaria kovasti, mutta homma osoittautuikin paskimmaksi diiliksi ikinä. PINS oli ainut bändi tällä hyvin, hyvin vaihtoehtoisella festivaalilla, jonka olisin halunnut nähdä. Työvuorokseni koitui kuitenkin kahdeksan tuntuia pubin ovella seisomista ja rannekkeiden tarkistamista. Missasin koko festivaalin.

PINS ei ollut kyseisen pubin ohjelmistossa. Kuuntelin siis koko illan sisältä kantautuvaa ääritaiteellista punkkia ja muuta kolistelua. Työparini ei saapunut paikalle, joten seisoin sen kahdeksan tuntia yksikseni. Että kiitti vaan, skottityttö. Jossain vaiheessa ajauduin juttelemaan jollekin tytölle, joka nyt sattui seisomaan sopivasti lähettyvilläni. Selitin, että haluaisin kovasti nähdä PINSin, mutta se ei taida nyt onnistua. Tyttö naurahti, että hän on PINSin entinen rumpali eikä halua bändille mitään hyvää ja toivoi, ettei heistä tulisi kuuluisia. Ilmeisesti yhtyeestä lähtö ei ollut ollut sopuisa.

En ollut kuullut bändistä mitään vuoteen, mutta nyt luin tiedon, että Girls Like Us -debyytti julkaistaan 30.9. Get With Me on ensimmäinen sinkku tulevalta albumilta.

PINSiä voi kuunnella lisää täältä. Etenkin Shoot You ja Eleventh Hour ovat ihan loistavia kappaleita, joiden takia olisin bändin halunnut nähdäkin siellä hemmetin festareilla. Ihan oikeasti, se oli melko kamala päivä.

Mutta jälleen kerran: kyllä Manchesterissa osataan.

Live: Patti Smith and Her Band @ Tampere-talo

Haluaisin kirjoittaa rakkauskirjeen Patricia Lee Smithille, esikuvalleni. Ennen maanantain keikkaa ajattelin hänen olevan maailman hienoin naisartisti. Nyt taidan jättää nais-etuliitteen pois.

Patti Smith ottaa taiteensa vakavasti, mutta itseensä hän suhtautuu kevyemmin. Hänen koko lavaolemuksensa kertoo tästä: hän ei vain tulkitse kappaleitaan, hän elää ne. Patti heittäytyy lauluihin aivan kuin niitä esitettäisiin viimeistä kertaa. Kappaleiden välillä hän kujeilee ja kertoo tarinoita, kutittelee kitaristi Lenny Kayea kyljistä. Pattin lavaolemus on niin vapautunut, että hänen luulisi olevan parhaiden ystäviensä edessä, ei tuhansien tuntemattomien.

Maanatain keikka alkoi Horses-albumin Redondo Beachilla. Letkeä reggaerytmi oli minunkin hermojeni kannalta hyvä aloitus. Jouduin kaivamaan nenäliinat esiin jo Pattin astellessa lavalle, joten jos ensimmäisenä olisi soitettu jokin vähänkin tunteikkaampi kappale, silmäni olisivat turvonneet ensimmäisen biisin aikana. April Fool oli luonnollista jatkumoa tunnelmaan. Kunnioitukseni vain syveni, kun tunnelma vaihtui kappaleiden mukana, mutta pysyi koko ajan todella intensiivisenä.

Frederickiä hän pohjusti tarinalla toisesta Suomen-vierailustaan: vuonna 1978 Patti etsi kuumeisesti puhelinkoppia maastamme, jotta voisi soittaa rakkaalleen, Fred Sonic Smithille. Patti on syntynyt lausumaan. Tapa, jolla hän lausui edesmenneen miehensä nimen sai minut taas hapuilemaan nenäliinoja. Keikan jälkeen olenkin kuunnellut eniten juuri Frederickiä. Instrumentaaliosiossaan maaniseksi kasvanut Beneath the Southern Cross ja vaikuttava Pissing in a River olivat itselleni keikan pieniä yllättäjiä.

Coverbiisi, Eddie Cochranin Summertime Blues oli puolestaan omistettu hauskasti "kaikille pojille". Uudelta albumilta kuultiin April Foolin lisäksi ainakin tuoreimman albumin nimikappale Banga, mahtaviin mittoihin kasvanut Fuji-san ja Amy Winehouselle omistettu This Is the Girl. Nämä kappaleet osoittivat, ettei Patti Smithin aika ole vielä ohi. Hänellä on vielä paljon annettavaa.

Illan yllättävin kohtaus oli ylistyslaulu Edward Snowdenille. Kuuntelijat eivät meinanneet ensin uskoa, että Patti todella laulaa Snowdenista, mutta vakuututtuaan asiasta kaikki alkoivat hurrata. Rakastin sitä kappaletta. "Without you the world wouldn't be the same", hän lauloi, ja olin samaa mieltä. Olen ennenkin maininnut, että rakastan musiikin ja politiikan yhdistämistä, ja siitä tämä pieni laulu oli hieno osoitus.   

Tampereella ei kuultu tavallista konserttia. Hyviä keikkoja on paljon, mutta loistavaan keikkaan tarvitaan jotain enemmän. Maanantai oli osoitus musiikin yhdistävästä voimasta, joka ylittää sukupolvet ja kansallisuudet. Maanantai oli osoitus äänen voimasta, koska Pattin ääni puhuttelee ja koskettaa edelleen. Hän pystyy laulamaan kauniita balladeja ja toisaalta aggressiivisia rock'n'roll-kappaleita - häneltä löytyy asennetta ja intohimoa. Hänen äänensä pystyy aivan uskomattomiin tekoihin ja sai ainakin minun sydämeni hakkaamaan kovempaa kuin olisi oikeastaan terveellistä. Maanantain jälkeen käsien tärinä oli toinen huolestuttava oire. 

Mahdottomiin mittoihin tunnelma nousi keikan loppuvaiheessa, kun Because the Night sai yleisön vihdoin seisomaan, Glorian jatkaessa hurmoksen kiihdyttämistä ja viimeisenä kaikki lauloivat yhdessä People Have the Power Pattin ohjaillessa ja keikkuessa lavan reunalla. Tuollaiset hetket saavat uskomaan, että tässä maailmassa on vielä paljon hyvää ja musiikki yhdistää lujemmin kuin mikään muu. Yli kansakuntien ja muiden tekosyinä käytettyjen erojen.

Ja onhan Glorian aloitus Jesus died for somebody's sins but not mine... yksi rockhistorian nerokkaimmista oivalluksista.


Patti Smith aloitti muusikon uransa 70-luvulla. Hänellä on ollut uransa aikana yksi kaupallinen hitti, Bruce Springsteenin kanssa kirjoitettu Because the Night, mutta hänen merkityksensä musiikkimaailmalle on kiistaton. Hän on raivannut tietä naismuusikoille, saanut lempinimekseen punkin kummitäti. Vasta lähes kolmikymppisenä ensimmäisen albuminsa julkaissut Smith ei ole koskaan ollut päihderiippuvainen, mikä vain lisää Smithin erityisyyttä entisestään.

Minulle Patti on jonkinlainen äitihahmo, sellainen jonka sanoja kuuntelee, koska hän on kokenut niin paljon. Toisaalta hän on ikuisesti alle kaksikymppinen, lavalla kikatteleva tyttö, joka solmii pitkät hiuksensa leteille ennen kuin saa Tampere-talon laulamaan because the night belongs to lovers... Hänellä on pilke silmäkulmassa, mutta hän pilailee älykkäästi. Bushin presidenttikaudella hänestä tuli myös poliittisesti aktiivinen. Erityinen huolenaihe hänelle on ympäristö.

Patti Smith ihailee muita, pääosin nuorena kuolleita, artisteja poikkeuksellisella voimalla: Brian Jones, Jean Genet, Arthur Rimbaud, Jim Morrison ovat vain muutamia esimerkkejä hänen palvomistaan taiteilijoista. Smith kirjoitti heille runoja ja lauluja, lähti Ranskaan pyhiinvaellusmatkalle kunnioittaakseensa ihailemiensa taitelijoiden muistoa.

Tästä intohimosta lukeminen on ollut itselleni hyvin tärkeää: pystyn samaistumaan Pattiin vahvasti. Minulla on nimittäin samanlaisia tapoja. Kiinnyn kunnioittamiini artisteihin ja bändeihin joidenkin mielestä kummallisen vahvasti, käytän kuulemma vähän liian usein rakastaa-verbiä puhuessani ihailemistani ihmisistä. Olen tehnyt musiikillisia pyhiinvaellusmatkoja etenkin Manchesterissa ja sen ympäristössä ja tulen ikuisesti muistamaan päivän, jolloin kävin Ian Curtisin haudalla Macclesfieldissa. Lukiessani Smithin haastatteluja pystyn samaistumaan häneen monessa muussakin asiassa, kuten suhtautumisessa kuolemaan. Hänkin kyselee jatkuvasti työstään, onko tämä tarpeeksi hyvä?

Patti Smith on runoilija. Henkeen ja vereen. Hän on myös taitelija. Runoilijuus tulee esille myös lavalla kappaleiden väliosissa ja lopuissa, joissa runonlausunta vie taiteilijan hurmioon. Välispiikit ovat oma lukunsa. Esimerkiksi ennen Dancing Barefootia hän lausui luultavasti melko improvisoidun säkeistön suomalaisista koivuista ja tytöstä, joka tanssi niin kauan, että muuttui koivuksi. Tällaiset välisäkeet saattaisivat jonkun toisen esittämänä tuntua huuhaalta, mutta Patti Smithin kertomana kaikessa siinä on järkeä. Totta kai tyttö muuttui koivuksi, totta kai koivujemme henki leijailee kaikkialla ympärillämme! Patti ei varsinaisesti saarnaa, vaikka hänen äänensä yltääkin välillä uskonnollisiin sävyihin - hän vetoaa ja vakuuttaa.

Patti Smithin esiintymisessä ei ollut pätkääkään kyllästymistä, vaan silkkaa innostusta ja euforiaa. Hän on eneginen kuin kaksikymppinen. Hänen olemuksessaan on silti todellista rauhaa, jonka voi saavuttaa vain olemalla sinut itsensä, historiansa ja tekemistensä kanssa. Hyväksyä asiat, joille ei voi mitään. Uurastaa loputtomasti unelmansa eteen, ottaa apua vastaan ystäviltä. Monella tapaa tuo nainen on esikuvani. Hänellä ei ole suunnitelmissa eläköityä, koska hän on elänyt yksin miehensä kuoltua ja lasten muutettua kotoa. Taiteelle jää siis paljon aikaa.

Saatan kirjoittaa Just Kids -kirjasta joskus syvemminkin, mutta sen verran sanon, että kirja on yksi suosikeistani. Smithin ja Mapplethorpen ystävyys oli ainutlaatuista, ja kun nykymaailmassa kaikki tuntuu olevan niin häilyvää ja pätkittäistä, oli aivan ihanaa lukea rakkaustarina loppumattomasta ystävyydestä. He luottivat toisiinsa niin täydellisesti, etten edes voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Kirja on myös kiehtova kuvaus New Yorkin elämästä 60- ja 70-luvuilla, erityisesti sen taidepiireistä. Se on kertomus kahdesta sattumalta tavanneesta ihmisestä, jotka muovasivat toistensa elämiä ja tukivat toisiansa vaikeimpina hetkinä loppuun asti. Just Kidsistä on suunnitteilla elokuva, jonka tekemisessä Smith on itse mukana, mutta aikataulua ei ole vielä laadittu. Kirjan suomenkielinen versio Ihan kakaroita on Adlibriksessä hyvässä tarjouksessa, joka kannattaa hyödyntää täällä! Nick Johnstonen kirjoittaman elämäkerran suosittelen unohtamaan, sillä se on joko erittäin huonosti kirjoitettu tai suomennettu. Niin huonosti, että huonompaa saa hakea.

Biisi: Gaoler's Daughter - Cordelia

Gaoler's Daughter on lontoolainen rockia ja tanssitahteja yhdistelevä kvartetti, joka suureksi hämmästyksekseni on käynyt myös Suomessa! Huhtikuussa näytti olevan keikka On The Rocksissa. No, minä en ollut silloin kuullutkaan koko yhtyeestä.

Mahtavalla ja jotenkin todella vetoavalla melodialla varustettu unelias Cordelia ennakoi 26.8. ilmestyvää, fanien ja musiikkibloggareiden rahoittamaa How to Make Time -debyyttiä. Yhtye aloitti vaatimattomissa oloissa harjoitellessaan hylätyssä wc-tehtaassa (olen itse käynyt hylätyssä jäätehtaassa). Nousu alkoi vuonna 2012 kolmen huomiota herättäneen singlen myötä, jolloin etenkin musabloggarit ja BBC:n musiikkitoimittajat alkoivat nostaa bändiä esille. Tämän vuoden puolella yhtyeelle on tullut pyyntöjä soittaa lämmittelijöinä mm. Babyshamblesille ja Graham Coxonille.

Artistiesittelyssä: Vance Joy

Vance Joyn debyytti-ep God Loves You When You're Dancing julkaistiin maaliskuussa, ja tällä hetkellä melbournelaisella laulaja-lauluntekijällä menee harvinaisen hyvin. Ep:n julkaisun jälkeen hän on soittanut loppuunmyytyjä keikkoja, ja äskettäin hän allekirjoitti viiden levyn sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa.

Ilmavaa mutta napakkaa folkia popvaikutteilla. Vance Joy -artistinimen takana on James Keogh, jonka persoonallinen ääni ja kitarointi tuovat ainakin minulle vähän mieleen Ben Howardin. Koska edellämainittu artisti on Briteissä valtavan suosittu, voisin kuvitella brittityttöjen ihastuvan Vance Joyhinkin.

Riptide on noussut Australiassa jonkin sortin hitiksi, eikä ihmekään. Tuolla äänellä ja noin näppärällä melodialla suosio on väistämätöntä. Vaikka kuuntelen paljon uutta musiikkia, jaksan harvoin kuunnella kappaleen loppuun asti. Riptiden kanssa tätä ongelmaa ei ollut.

Biisit: Kalle Kaasinen - Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen

Kalle Kaasinen julkaisi eilen kesäsinglen Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen. Viimeksi kun kirjoitin Kaasisesta hän oli juuri julkaissut englanninkielisen tuplasinkun. En tiedä, mikä on laulukielen vaihtelemisen takana, mutta laulu ja tekstit toimivat mielestäni mainiosti kummallakin kielellä. 

Erityisesti singlen ensimmäinen kappale Laitetaan maailma uusiksi sai hymyilemään jollain tapaa egotrippimäisen fiiliksensä ansiosta. Kappaletta kuunnellessa tuli samanlainen huoleton olo kuin kuunnellessani yhtyeen raitaa Tällaisena iltana. Raikas, kevyt, kesäinen. Laitetaan maailma uusiksi onkin taas yksi osoitus Kaasisen kyvystä tehdä hyvin erilaisia biisejä ja hioa ne loppuun asti. Kappaleessa vierailijoina ovat niin ikään joensuulaisen Eläimen Timo Torvinen ja Laura Kaljunen.

Tulevaisuuden jälkeen puolestaan viehättää erityisesti fraseerauksen ja jännän melodian osalta, mutta c-osa keskeyttää kappaleen etenemisen vähän hassusti. Kappale on jatkumoa Kaasisen englanninkielisten kappaleiden soundimaailmalle, ja näin monta eri "tyyliä" jo kuulleena odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, millaista materiaalia tulevaisuudessa toivottavasti ilmestyvä albumi tarjoaa.