Kanen toinen albumi Don't Forget Who You Are on soundillisesti tasaisempi ja yhtenäisempi kuin debyytti The Colour of the Trap, mutta se ei tee tästä albumista ensimmäistä parempaa. Tietty vaihtelu tunnelmassa loi debyyttiin kiinnostavaa tarttumapintaa ja esitteli artistista eri puolia. Don't Forget Who You Are sisältää monia tarttuvia kappaleita, mutta kokonaisvaikutelma on todella täyteen ahdettu. Yksittäisiä kappaleita tältä levyltä mielellään kuuntelee, mutta kokonaisuus on aika raskas ilman kunnon nyansseja ja variaatiota kappaletyypeissä. Tästä voi toki osoitella tuottaja Ian Broudietakin. Albumilla mennään liian suoraan mutkat suorina, vaikka välillä olisi kannattanut kurkata, mitä siellä sivupolulla on. Välillä se Milesin kuuluisa innostus myös muuttuu lähes adhd-oireita muistuttavaksi yliampumiseksi, josta kuuntelija meinaa saada päänsäryn.
Albumi kuitenkin alkaa hyvin. Muuhun albumiin verrattuna jopa rauhallinen Taking Over, letkeästi alkava Don't Forget Who You Are ja mainiolla riffillä varustettu Better Than That ovat kiekon parhaita kappaleita. Mutta sen jälkeen aletaan junnata paikallaan. Kappaleissa on aina jotain hyvää, mutta koska edellisessäkin biisissä oli rouhea kitarariffi ja Miles laulaa keuhkojensa pohjasta, ei kappaleita oikein meinaa erottaa toisistaan.
Start of Something Big on Kanen tähän mennessä punkein kappale eikä se sovi hänelle kovin hyvin.
Kuuntelija pääsee hengittämään ensimmäisen kerran Fire In My Heartin aikana, jolloin ollaan jo yli puolivälissä levyä... Tämän armahduksen takia Fire In My Heart kuulostaakin ehkä paremmalta kuin se olisi yksinään kuunneltuna. Darkness In Our Hearts yllättää kevyemmällä kertosäkeellä, mutta olisiko kappale kuulostanut paremmalta, jos se olisi vedetty kokonaan kertsin tyylisellä popimmalla otteella? Olisi luultavasti. Jännä ratkaisu on myös jättää ensimmäinen sinkku, loistava First Of My Kind, viimeiseksi. Toisaalta ehkä albumista siten jää parempi mieli.
Debyytillä esiteltiin Miles Kane, jolla on persoonallinen ääni, laaja valikoima erilaisia pukuja leopardikuvioisesta asti, ja laulunkirjoittajana hän on kekseliäs retroilija. Nyt monista kappaleista tulee vähän liikaa mielleyhtymiä toisiin bändeihin ja kappaleisiin. Ainoa erottava tekijä on Milesin ääni. Eikä sekään pääse täysin oikeuksiinsa näillä kappaleilla, koska se kuulostaa pitkälti huutamiselta.
Täysin huono Don't Forget Who You Are ei ole. Monet kappaleet ovat yksittäin kuunneltuina melkein loistavia, mutta koko albumin kuunteluun en varmasti pysty kovin montaa kertaa. 14 kappaletta näin hurjan suoraa ja yksioikoista musiikkia on aivan turhan paljon.
Alla on pari maistiaista ja koko albumin voi kuunnella täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti