Patti Smith ottaa taiteensa vakavasti, mutta itseensä hän suhtautuu kevyemmin. Hänen koko lavaolemuksensa kertoo tästä: hän ei vain tulkitse kappaleitaan, hän elää ne. Patti heittäytyy lauluihin aivan kuin niitä esitettäisiin viimeistä kertaa. Kappaleiden välillä hän kujeilee ja kertoo tarinoita, kutittelee kitaristi Lenny Kayea kyljistä. Pattin lavaolemus on niin vapautunut, että hänen luulisi olevan parhaiden ystäviensä edessä, ei tuhansien tuntemattomien.
Maanatain keikka alkoi Horses-albumin Redondo Beachilla. Letkeä reggaerytmi oli minunkin hermojeni kannalta hyvä aloitus. Jouduin kaivamaan nenäliinat esiin jo Pattin astellessa lavalle, joten jos ensimmäisenä olisi soitettu jokin vähänkin tunteikkaampi kappale, silmäni olisivat turvonneet ensimmäisen biisin aikana. April Fool oli luonnollista jatkumoa tunnelmaan. Kunnioitukseni vain syveni, kun tunnelma vaihtui kappaleiden mukana, mutta pysyi koko ajan todella intensiivisenä.
Frederickiä hän pohjusti tarinalla toisesta Suomen-vierailustaan: vuonna 1978 Patti etsi kuumeisesti puhelinkoppia maastamme, jotta voisi soittaa rakkaalleen, Fred Sonic Smithille. Patti on syntynyt lausumaan. Tapa, jolla hän lausui edesmenneen miehensä nimen sai minut taas hapuilemaan nenäliinoja. Keikan jälkeen olenkin kuunnellut eniten juuri Frederickiä. Instrumentaaliosiossaan maaniseksi kasvanut Beneath the Southern Cross ja vaikuttava Pissing in a River olivat itselleni keikan pieniä yllättäjiä.
Coverbiisi, Eddie Cochranin Summertime Blues oli puolestaan omistettu hauskasti "kaikille pojille". Uudelta albumilta kuultiin April Foolin lisäksi ainakin tuoreimman albumin nimikappale Banga, mahtaviin mittoihin kasvanut Fuji-san ja Amy Winehouselle omistettu This Is the Girl. Nämä kappaleet osoittivat, ettei Patti Smithin aika ole vielä ohi. Hänellä on vielä paljon annettavaa.
Illan yllättävin kohtaus oli ylistyslaulu Edward Snowdenille. Kuuntelijat eivät meinanneet ensin uskoa, että Patti todella laulaa Snowdenista, mutta vakuututtuaan asiasta kaikki alkoivat hurrata. Rakastin sitä kappaletta. "Without you the world wouldn't be the same", hän lauloi, ja olin samaa mieltä. Olen ennenkin maininnut, että rakastan musiikin ja politiikan yhdistämistä, ja siitä tämä pieni laulu oli hieno osoitus.
Tampereella ei kuultu tavallista konserttia. Hyviä keikkoja on paljon, mutta loistavaan keikkaan tarvitaan jotain enemmän. Maanantai oli osoitus musiikin yhdistävästä voimasta, joka ylittää sukupolvet ja kansallisuudet. Maanantai oli osoitus äänen voimasta, koska Pattin ääni puhuttelee ja koskettaa edelleen. Hän pystyy laulamaan kauniita balladeja ja toisaalta aggressiivisia rock'n'roll-kappaleita - häneltä löytyy asennetta ja intohimoa. Hänen äänensä pystyy aivan uskomattomiin tekoihin ja sai ainakin minun sydämeni hakkaamaan kovempaa kuin olisi oikeastaan terveellistä. Maanantain jälkeen käsien tärinä oli toinen huolestuttava oire.
Mahdottomiin mittoihin tunnelma nousi keikan loppuvaiheessa, kun Because the Night sai yleisön vihdoin seisomaan, Glorian jatkaessa hurmoksen kiihdyttämistä ja viimeisenä kaikki lauloivat yhdessä People Have the Power Pattin ohjaillessa ja keikkuessa lavan reunalla. Tuollaiset hetket saavat uskomaan, että tässä maailmassa on vielä paljon hyvää ja musiikki yhdistää lujemmin kuin mikään muu. Yli kansakuntien ja muiden tekosyinä käytettyjen erojen.
Ja onhan Glorian aloitus Jesus died for somebody's sins but not mine... yksi rockhistorian nerokkaimmista oivalluksista.
Patti Smith aloitti muusikon uransa 70-luvulla. Hänellä on ollut uransa aikana yksi kaupallinen hitti, Bruce Springsteenin kanssa kirjoitettu Because the Night, mutta hänen merkityksensä musiikkimaailmalle on kiistaton. Hän on raivannut tietä naismuusikoille, saanut lempinimekseen punkin kummitäti. Vasta lähes kolmikymppisenä ensimmäisen albuminsa julkaissut Smith ei ole koskaan ollut päihderiippuvainen, mikä vain lisää Smithin erityisyyttä entisestään.
Minulle Patti on jonkinlainen äitihahmo, sellainen jonka sanoja kuuntelee, koska hän on kokenut niin paljon. Toisaalta hän on ikuisesti alle kaksikymppinen, lavalla kikatteleva tyttö, joka solmii pitkät hiuksensa leteille ennen kuin saa Tampere-talon laulamaan because the night belongs to lovers... Hänellä on pilke silmäkulmassa, mutta hän pilailee älykkäästi. Bushin presidenttikaudella hänestä tuli myös poliittisesti aktiivinen. Erityinen huolenaihe hänelle on ympäristö.
Patti Smith ihailee muita, pääosin nuorena kuolleita, artisteja poikkeuksellisella voimalla: Brian Jones, Jean Genet, Arthur Rimbaud, Jim Morrison ovat vain muutamia esimerkkejä hänen palvomistaan taiteilijoista. Smith kirjoitti heille runoja ja lauluja, lähti Ranskaan pyhiinvaellusmatkalle kunnioittaakseensa ihailemiensa taitelijoiden muistoa.
Tästä intohimosta lukeminen on ollut itselleni hyvin tärkeää: pystyn samaistumaan Pattiin vahvasti. Minulla on nimittäin samanlaisia tapoja. Kiinnyn kunnioittamiini artisteihin ja bändeihin joidenkin mielestä kummallisen vahvasti, käytän kuulemma vähän liian usein rakastaa-verbiä puhuessani ihailemistani ihmisistä. Olen tehnyt musiikillisia pyhiinvaellusmatkoja etenkin Manchesterissa ja sen ympäristössä ja tulen ikuisesti muistamaan päivän, jolloin kävin Ian Curtisin haudalla Macclesfieldissa. Lukiessani Smithin haastatteluja pystyn samaistumaan häneen monessa muussakin asiassa, kuten suhtautumisessa kuolemaan. Hänkin kyselee jatkuvasti työstään, onko tämä tarpeeksi hyvä?
Patti Smith on runoilija. Henkeen ja vereen. Hän on myös taitelija. Runoilijuus tulee esille myös lavalla kappaleiden väliosissa ja lopuissa, joissa runonlausunta vie taiteilijan hurmioon. Välispiikit ovat oma lukunsa. Esimerkiksi ennen Dancing Barefootia hän lausui luultavasti melko improvisoidun säkeistön suomalaisista koivuista ja tytöstä, joka tanssi niin kauan, että muuttui koivuksi. Tällaiset välisäkeet saattaisivat jonkun toisen esittämänä tuntua huuhaalta, mutta Patti Smithin kertomana kaikessa siinä on järkeä. Totta kai tyttö muuttui koivuksi, totta kai koivujemme henki leijailee kaikkialla ympärillämme! Patti ei varsinaisesti saarnaa, vaikka hänen äänensä yltääkin välillä uskonnollisiin sävyihin - hän vetoaa ja vakuuttaa.
Patti Smithin esiintymisessä ei ollut pätkääkään kyllästymistä, vaan silkkaa innostusta ja euforiaa. Hän on eneginen kuin kaksikymppinen. Hänen olemuksessaan on silti todellista rauhaa, jonka voi saavuttaa vain olemalla sinut itsensä, historiansa ja tekemistensä kanssa. Hyväksyä asiat, joille ei voi mitään. Uurastaa loputtomasti unelmansa eteen, ottaa apua vastaan ystäviltä. Monella tapaa tuo nainen on esikuvani. Hänellä ei ole suunnitelmissa eläköityä, koska hän on elänyt yksin miehensä kuoltua ja lasten muutettua kotoa. Taiteelle jää siis paljon aikaa.
Saatan kirjoittaa Just Kids -kirjasta joskus syvemminkin, mutta sen verran sanon, että kirja on yksi suosikeistani. Smithin ja Mapplethorpen ystävyys oli ainutlaatuista, ja kun nykymaailmassa kaikki tuntuu olevan niin häilyvää ja pätkittäistä, oli aivan ihanaa lukea rakkaustarina loppumattomasta ystävyydestä. He luottivat toisiinsa niin täydellisesti, etten edes voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Kirja on myös kiehtova kuvaus New Yorkin elämästä 60- ja 70-luvuilla, erityisesti sen taidepiireistä. Se on kertomus kahdesta sattumalta tavanneesta ihmisestä, jotka muovasivat toistensa elämiä ja tukivat toisiansa vaikeimpina hetkinä loppuun asti. Just Kidsistä on suunnitteilla elokuva, jonka tekemisessä Smith on itse mukana, mutta aikataulua ei ole vielä laadittu. Kirjan suomenkielinen versio Ihan kakaroita on Adlibriksessä hyvässä tarjouksessa, joka kannattaa hyödyntää täällä! Nick Johnstonen kirjoittaman elämäkerran suosittelen unohtamaan, sillä se on joko erittäin huonosti kirjoitettu tai suomennettu. Niin huonosti, että huonompaa saa hakea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti