torstai 27. joulukuuta 2012

Vuoden parhaat ulkomaiset kappaleet

Lomailu näyttää tempaisseen minutkin mukaansa, mutta sain sentään kasaan listan vuoden 2012 parhaista ulkomaisista kappaleista. Spotifyssa on taas myös soittolista, josta tosin puuttuu Johnny Marrin The Messenger, kun eihän sitä vielä spotifysta löydy. Aika mahtavia biisejä hei!

 

10. Jake Bugg - Seen It All




9. Johnny Marr - The Messenger





8. Lemolo  - Letters






7.  Django Django - Storm






6. Miles Kane - First of My Kind






5. Alfred Hall - So Bright






4. First Aid Kit - Lion's Roar






3. Jack White - Love Interruption






2. Grizzly Bear - Yet Again






1. Arctic Monkeys - R U Mine?





lauantai 22. joulukuuta 2012

Vuoden 10 parasta kotimaista kappaletta

Vuosi 2012 toi monta ihanaa uutta kotimaista kappaletta elämäämme parantamaan. En sano näistä biiseistä mitään sen kummempaa, koska en oikein osaa selittää järjestystä millään järkisyillä. Jotkut kappaleet nyt vain iskevät.

Erityisesti tällaisella ajalla, kun musiikki ostetaan suurimmaksi osaksi internetistä, yhdestä kappaleesta on tullut entistä enemmän musiikin/musiikkiteollisuuden perusyksikkö. Albumeita ei jakseta kuunnella alusta loppuun, kappalejärjestyksen luoma kokonaisuus jää vaille merkitystä.

Listaa tehdessäni yritin unohtaa albumin, koska joskus levyllä on vain se yksi ihmeitä tekevä kappale ja joskus koko levy on täynnä lauluja, joista on vaikea valita paras. Mutta toisaalta silloin kaikki valinnat ovat hyviä. Tältä listalta löytyy kappaleita kummankin tyylisiltä albumeilta.

Jos ei jaksa katsella youtube-videoita, tein top kympistä myös Spotify-listan, jonne pääsee tästä.

 

10. TV OFF - L.O.V.E.

 



9. Anna Puu - Kolme pientä sanaa

 



8. Death Hawks - Shining

 



7. Kerkko Koskinen Kollektiivi -Laura Palmer

 



6. Burning Hearts -Into the Wilderness

 



5. Antero Lindgren - Mother 



 

4. Olavi Uusivirta - Kaiken jälkeen olet kaunis




3. Samuli Putro - Olet puolisoni nyt

 



2. Jukka Ässä - Eläköön, amatöörit!




1. The Casbah - Flowers


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Satisfaction by Björk & PJ Harvey

Tänään on hyvä päivä linkittää mahtava The Rolling Stones -cover, koska sattumoisin eräs Keith Richards juhli kuudettakymmenettäyhdeksättä syntymäpäiväänsä eilen! Kaveri näytti tämän Björkin ja PJ Harveyn Satisfaction-coverin joskus vuosia sitten, ja siitä asti olen palannut siihen säännöllisesti. Ihan mieletön!

tiistai 18. joulukuuta 2012

Parasta ikinä: vuoden viisi kovinta keikkaa!

VAROITUS: teksti sisältää voimakkaita tunteita. 

Olen kuullut huhua, että sanon jokaisen keikan jälkeen "se oli parasta ikinä!" Fakta on se, että keikoilla käyminen on elämäntapani ja saatan olla onnesta sekaisin ensinnäkin pitkään ennen keikkaa ja parhaassa/pahimmassa tapauksessa vielä pitkään keikan jälkeen. Se on kummallinen tunne. Keikkojen listaaminen onkin minulle yhtä luonnollinen asia kuin vuoden levyt -listan laatiminen toisille.

Vuoden 2012 keikat olivat pääosin isojen bändien isoja keikkoja ja suurin osa niistä oli viiime keväänä Englannissa. Kesäksi muutin Tukholmaan, mutta koska en päässyt festareille, keikoilla käynti jäi aika vähäiseksi. Syksyllä otin kuitenkin pariin otteeseen omaa lomaa opiskelusta ja suuntasin tuttuihin maisemiin sekä Tukholmaan että Manchesteriin keikkojen takia. Vuoden 2012 aikana näin uskomattoman monta suosikkibändiäni, joita en uskonut koskaan pääseväni näkemään enkä ole varmaan vieläkään ihan ymmärtänyt sitä.

Päätin listata vain viisi parasta keikkaa, koska muuten tekstin määrä olisi kasvanut järjettömäksi. Vaikka melkein kaikki keikat olivatkin parasta ikinä, erottuivat jotkut silti joukosta. Tyydyn siis vain mainitsemaan, että myös Radiohead, Feist, Noah and the Whale, Laura Marling, Peter Hook & The Light, Paul Simon, The Horrors ja Kaiser Chiefs olivat aika mainioita.

1. Pulp @ Royal Albert Hall, Lontoo


En oikein tiedä mistä aloittaisin. Keikkapaikan mykistävyydestä? Jarviksen liikkeistä? Sunrisen outrosta? Ehkä aloitan vain alusta.

Olin todella innoissani tästä Teenage Cancer Trust -konserttisarjaan kuuluneesta keikasta, mutta sen suurempia ennakko-odotuksia ei sitten ollutkaan, koska en ollut siinä vaiheessa mikään Pulp-asiantuntija. Tosin olin aivan varma, että keikka olisi loistava. 31.3.2012 bändistä tuli yksi suosikeistani, ja suhteemme syvenee päivä päivältä.

Kyseessä oli itse asiassa myös Pulpin ensimmäinen keikka Royal Albert Hallissa. Itse olin kävellyt rakennuksen ohi ja nähnyt sieltä kuvattuja keikkoja, mutta todellisuus veti kyllä sanattomaksi. Voin suositella kaikille tuolla käymistä.

Lämppäribändinä oli outo Cat's Eyes, jossa laulaa The Horrorsistakin tuttu Faris Badwan. Keikkojen välillä lavalla käväisi myös The Whon Roger Daltrey!

Keikka alkoi tietenkin Do You Remember the First Timella, jota edelsi valotaulun hyödyntäminen yleisön huudattamiseksi. Valitettavasti en kuollaksenikaan muista, mitä tekstejä siinä pyöri, mutta luultavasti jotain are you ready to disco -tyylistä kiusoittelua. Heti ensimmäisestä sekunnista lähtien tiesin, että tästä tulee yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä.

Settilista koostui pääosin Pulpin tunnetuimmista kappaleista, mikä sopi minulle varsin hyvin. Mukana oli myös jotain spesiaalia. Encoren ensimmäinen kappale My Lighthouse on Pulpin debyyttisingle vuodelta 1983, eikä sitä ilmeisesti ollut soitettu noin kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuota iltaa Royal Albert Hallissa. Aikamoista. Kappaleessa vierailevana solistina oli Jarviksen sisko Saskia Cocker.

Illan kohokohta minulle oli Sunrisen outro, jossa Richard Hawleyn slide-kitarasoolo tyhjensi mielen kaikesta muusta. Täydellinen onnellisuuden tunne, jossa oli tilaa vain niille sävelille ja sen aiheuttamille reaktioille. Jälkeenpäin mietin, oliko se edes todellista. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun ylipäänsä kuulin koko kappaleen. En voi väittää etteivätkö Disco 2000 ja oikeutetusti viimeisenä esitetty Common People olisi olleet parhaita koskaan kuulemiani ja näkemiäni live-vetoja, koska ne olivat, todellakin. Oli mieletöntä katsoa kuinka yleisö hyppi hullun lailla niin arvokkaassa keikkasalissa ja Jarvis heidän edessään.

Jarvis Cocker on ehkä maailman paras bändin keulahahmo. Hänellä on yhteys  yleisöön, hän vitsailee, kertoo tarinoita, on niin täysillä mukana kaikessa, että sitä läsnäoloa vain ihmettelee.

Jarviksen liikkeet muodostavatkin sitten ihan oman lukunsa. That was hardcore, suoraan sanottuna. Hurjimmat lanteen pyöritykset tulivat nimenomaan This Is Hardcoren aikana, ja koneeltani löytyy hyvin mielenkiintoinen video tähän liittyen... Tuijotimme ystäväni kanssa vuoroin toisiamme, vuoroin Jarvista silmät pyöreinä, suu auki ihmetyksestä. Viisikymppiseltä aikamoinen saavutus hyppiä ja pomppia ja vääntelehtiä tuohon malliin (luin jostain lehdestä, että Jarvis on alkanut käydä kuntosalilla Pulpin comebackin jälkeen).

Hengästyttävä keikka, vaikka istuinkin Royal Albert Hallin yläriveillä. Sellainen ilta, jolloin kaikki oli kohdallaan ja lopputulos oli enemmän kuin osastensa summa. Helposti yksi elämäni parhaista kokemuksista. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, riemukas, puhtaasti iloinen ja onnellinen, aika kului aivan liian nopeasti, lensi ohi suorastaan, ja fiilis keikan jälkeen oli mahdottoman onnellinen, mutta samalla niin tyhjä.

2. Rubikin mysteerikeikka @ Helsinki

 

"hei kaikki,

järjestämme perjantaina 23.11. helsingin alueella jotain kenties jännittävää. erityiskonsertti, yhteisöllinen eksperimentti, spessukeikka - kaikkea tätä, ehkä muutakin. uusia ja vanhoja lauluja, uusia kulmia niiden esittämiseen. kokeillaan yhdessä. test drive drive test.

jos haluat tulla mukaan, lähetä meille kuva, jonka keskellä on jonkinlainen ympyrämuoto. ympyrä voi olla abstrakti, oikea pallo, appelsiini, pää, kärrynpyörä, oma näkemyksesi universumista tai vastaava. kolmekymmentä (30) ensimmäistä lähettäjää saa kutsun (muotoa +1). lähetä kuva facebook-viestin liitteenä.

kokeillaan. yhdessä.
"


Olin nopea. Nyt on siis virallisesti todistettu, että myös kirjastossa opiskellessa kannattaa pitää facebook auki, etteivät tällaiset viestit vain menisi ohi! Lähtökohdat olivat siis loistavat ja jännityksen määrä uskomaton. Suosikkibändi! Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee yksi vuoden parhaista jutuista.

En ollut väärässä, koska keikka taisteli pitkään Pulpin kanssa ykköspaikasta. Mutta mikä tämä tapahtuma oli? Vaikea sanoa. Spesiaali keikka, kyllä. Vanhoja ja uusia kappaleita tuli, kyllä. Uusia versioita, kyllä. Visuaalisesti äärettömän kaunista ja kirosin monta kertaa nenäliinojen unohtamista. Etenkin City and the Streets herkisti, kun valkokankaalle vielä heijastettiin kappaleen sympaattinen musiikkivideo. Tampereen Lost in Music -festareilla bändi nimittäin kertoi, että tämä taitaa nyt olla viimeinen kerta, kun tämä kappale esitetään. Olin niin onnellinen, kun sain kuulla sen vielä kerran. Rubikilla on draamantajua.

Tämä oli niitä iltoja, joita ei oikein osaa pukea sanoiksi, koska siinä oli niin paljon tunnetta. Ja aivan niin kuin Pulpin tapauksessa, istumapaikasta huolimatta olin hengästynyt tapahtuman päättyessä. Kaikki oli sanoinkuvaamattoman täydellistä, ja olen niin onnellinen saatuani olla mukana. 

3. Coldplay @ Stadion, Tukholma

 

Joskus minullakin käy tuuri, ja tämän keikan kanssa todellakin kävi. Satuin huomaamaan joskus heinäkuussa, että Coldplayn Tukholman-konserttiin tulee lisälippuja myyntiin seuraavana päivänä. Ajankohta oli kaikin puolin täydellinen, koska olin lähdössä takaisin Ruotsista Suomeen juuri noihin aikoihin. Hieno päätös muuten aika kamalalle kesälle.

Odotukset keikan suhteen olivat luonnollisesti hyvin korkealla. Chris Martin totesi keikan alussa, että he meinaavat soittaa meille elämämme parhaan keikan, ja varmaan 90 % yleisölle se sitä olikin. Martin ei todellakaan aliarvioinut yhtyeensä kykyjä, koska olihan se ihan uskomaton show. Sisääntullessa kaikille jaettiin rannekkeet ja screeneillä näkyi tekstejä, joissa kehotettiin laittamaan ne keikan ajaksi käteen, koska ne ovat osa show'ta. Ja nerokas osa olikin! Niitä ei pystynyt itse kontrolloimaan, mutta aina tietyissä biiseissä ne alkoivat vilkkua eri väreissä ja loivat ihan mielettömän efektin.

Keikka alkoi konfettisateella ja ilotulituksilla, Mylo Xylotolla ja Hurts Like Heavenilla. Intensiivisintä ikinä. Konsertti oli rakennettu hienosti, ja ainoa tylsähkö kohta oli Princess of China, joka ei ole millään tasolla hyvä kappale eikä se toiminut livenäkään. Onneksi tunnelma nousi heti sen jälkeen takaisin entisiin mittoihin.

Olin niin tyytyväinen, kun Coldplay soitti Amsterdamin! Olin niin onnellinen, kun entinen inhokkini Viva La Vida villitsi yleisön täysin. Speed of Sound esitettiin akustisesti keskelle yleisömerta nousseella lavalla. God Put a Smile Upon Your Facesta tuli se mieletön versio, jonka olin löytänyt youtubesta kesällä.

Paradise soitettiin kahdesti! Martin selitti ensimmäisen kerran jälkeen, että he tekevät nyt jotain tosi outoa: soittavat Paradisen uudestaan. Tarkoituksena oli nauhoittaa se jotain syöpäaiheista hyväntekeväisyysohjelmaa varten. Martin spiikkasi, kirosi, spiikkasi uudestaan ja sitten lauloimme kaikki mukana vielä kerran. Jälkeenpäin sain kuitenkin selville, että siinä lähetyksessä oli lopulta käytetty Pariisissa nauhoitettua Paradisea, mutta olihan se silti aika hauskaa!

Kaikki lavarekvisiitasta alkaen oli suunniteltu niin tarkasti ja teeman mukaisesti, että pakkohan sitä oli ihailla. 

Keikasta on vaikea sanoa mitään kovin syvällistä, koska se oli
a) täydellinen
b) mutta hyvin tarkkaan harkittu ja treenattu
c) yksi parhaista ikinä
d) herätti uskomatonta riemua ja iloa.

Coldplay on niin hyvänmielen musiikkia, että tunsin leijuvani kokemuksen jälkeen. Nyt olen kuullut Yellow'n  livenä. Elämäni tavoitteita on toteutunut aika mukavasti tämän vuoden aikana.

Chris Martin, annan sinulle anteeksi kaikki ärsyttävyytesi!

4. Noel Gallagher's High Flying Birds @ Motorpoint Arena, Sheffield

Unohtumaton kokemus: 10 000 brittiä laulaa Don't Look Back in Angeria keikan viimeisenä kappaleena. Haluaisin kuitenkin unohtaa sen eturivin tytön, joka jostain syystä päätti riisua kaiken ylävartaloaan peittävän... Pisteet Noelin kommenteille.

Manchesterin kotikaupunkikeikka oli loppuunmyyty, mutta Sheffieldiin sattui saamaan vielä seisomapaikkoja, joten ajattelin, että mikäs siinä, samalla tulee nähtyä Pulpin ja Arctic Monkeysin kotikaupunki. Sheffieldissä levykaupasta lähtikin oikeaoppisesti mukaan Who the Fuck Are Arctic Monkeys? -ep ja illan artistin uusin tuotos eli Noel Gallagher's High Flying Birdsin samanniminen debyytti.

Areenalle sisäänpääsy oli työn ja tuskan takana, kun sain kokea englantilaisten rakastamat health and safety rulesit ja byrokratian omakohtaisesti. Turhauttavaa. Brittikeikat ovat pääosin paljon parempia kuin Suomessa, koska yleisö on niin mukana, mutta ihan oikeasti, mitä se täysien oluttuoppien heittely on? Mitä hauskaa siinä on? Toinen asia on, että edes noilla valtavilla areenoilla ei ole narikkaa, joten jos olet seisomapaikalla ja olet halunnut suojautua helmikuun kylmyydeltä ja mahdolliselta englantilaiselta sateelta, saattaa sinulla olla keikalla pieniä ongelmia. Vähintäänkin kuuma.

Mutta tähän loppuu valitus elämän pienistä vääryyksistä. Lämppäribändi oli sheffieldiläinen Reverend and the Makers, mikä oli ihan ok, mutta lähinnä olin vain iloinen sen lopetettua soittamisen.



Mutta Noel! Oi Noel! Keikkasi oli mahtava! Yhdistelmä High Flying Birdsin tuotantoa ja vanhoja kunnon Oasis-kappaleita. Olin itse toivonut erityisesti Half the World Awayta ja Whateveria ja sain ne molemmat. Olen toki lukenut kaikenlaista Gallagherin veljeksistä, mutta Noelhan vaikutti varsin mukavalta tyypiltä eikä yhtään huonotuuliselta niin kuin pelkäsin. Ehkä vanheneminen sopii hänelle. Liam puolestaan taitaa olla täysin toivoton tapaus.

Keikasta vuoden neljänneksi parhaan tekivät loistavat kappaleet, ihana brittiyleisö ja vielä kerran se musiikki. Jokainen kappale oli yhteislaulu. Muutamassa kappaleessa (ainakin Whatever ja Everybody's on the Run) lavalla oli kuoro laulamassa taustoja. Noelin bändi on mahtava. Noel on mahtava. Tämän vuoden keikoilla mielessäni on ollut niin usein kysymykset: onko tämä totta? Miten voin olla niin onnekas, että pääsen näkemään tämän livenä? Ja loppuyhteenvetona on vakuuttuneisuus siitä, että musiikki on tärkeintä.

Briteillä on kaksijakoinen suhde Oasikseen ja Gallaghereihin, koska toisaalta heidän musiikkiaan rakastetaan, mutta toisaalta monien mielestä biiseissä on kierrätetty liikaa vaikutteita muilta bändeiltä. Itse en ihan ymmärrä tätä syytä, koska eikö popmusiikissa ole kyse juuri tästä? Täysin uutta ja vaikutteista vapaata ei ole helppoa luoda, kun musiikkia on tehty jo vuosikymmeniä. Mutta sen ymmärrän, jos joku on päättänyt boikotoida Oasista veljeskaksikon huonon käytöksen takia. Itselleni musiikki tulee tässä tapauksessa ensin ja voin antaa melkein kaiken muun anteeksi.


5. Jack White @ Hovet, Tukholma

 

Kuva: Jo McCaughey
Parhaisiin keikkoihin liittyy yleensä matka ja tarina, sarja hauskoja sattumuksia ja yllätyksiä. Jack Whiten kohdalla vaatimus todellakin toteutuu.

Tämä keikkamatka oli taas yksi niistä järkevimmistä. Olin ollut Ruotsi-kesän jälkeen Suomessa reilun viikon ja lähdin sitten Tukholmaan yhdeksi yöksi ihan vain koska Jack White on yksi musiikillisista sankareistani eikä hän viitsinyt monien muiden tapaan tulla yhtään Tukholmaa idemmäksi. Onneksi laivat olivat syyskuussa halpoja ja reissu oli kaiken kaikkiaan mainio.

Olin suunnitellut meneväni neljän aikoihin jonottamaan Hovetin eteen, koska toivoin pääseväni mahdollisimman eteen katsomaan keikkaa. Tulinhan sentään lahden takaa. No, paikan päällä oli tietenkin jo joidenkin kymmenien ihmisten jono, joten luovuin eturivihaaveistani, kunnes: ovien olisi pitänyt jo avautua, mutta seisoimme yhä ulkona. Aamulla laivalla näkemäni mies tuli luokseni jonoon toisen miehen kanssa, ja he alkoivat kertoa suomeksi, miten he olivat voittaneet early entry -liput ja tarvitsisivat yhden avecin lisää. Olivat ottaneet jonosta jo espanjalaisen pojan, jolle tämä oli muistaakseni seitsemäs tai kahdeksas Blunderbuss-kiertueen keikka... (Ja sanovat minua hulluksi.) Myöhemmin huomasin, että pojalla oli ranteeseen tatuoituna Jack Whiten logo eli kolme mustaa pylvästä.

Suomalaisuuteni ansiosta pääsin aveciksi, ja menimme sisälle vartti ennen muita. Eturivissähän oli tuolloin tilaa vaikka millä mitalla. Jack White on tunnetusti ehkä jopa neuroottisen tarkka yksityiskohdista ja sen huomasi: lavarekvisiitta toisti albumin teemavärejä sinistä ja mustaa ja jopa lampuissa oli Whiten logon kolme palkkia ikään kuin sapluunana. Kaikki oli niin jännittävää!

Lämppäribändi Peggy Sue oli mielenkiintoinen siinä tilanteessa, mutta jälkikäteen levyltä kuunneltuna biisit eivät olekaan mitenkään erityisempiä. Viimeisenä kuultu Hit the Road Jack -cover oli kuitenkin todella vaikuttava!

Kuva: Jo McCaughey
Tukholmassa Jack Whiten bändinä oli naisista koostuva The Peacocks, aivan niin kuin olin toivonutkin. Kun White asteli lavalle en vain voinut uskoa sitä todeksi. Yksinkertaisesti yksi suurimmista haaveistani toteutui silloin. Jack White on käsittämättömän karismaattinen henkilö, uskomattoman luova ja rakastan oikeastaan kaikkea, mitä hän on tehnyt. Ja nyt se sitten seisoi siinä kolmen metrin päässä kauniiden kitaroidensa kanssa.

Setti oli rakennettu nerokkaasti: kaikki alkoi Ball and Biscuitin introlla, mutta kappaletta ei soitettu loppuun. Melkein jokaisen biisin jälkeen yhtye palasi introon ja kappale soitettiin kokonaisuudessaan vasta varsinaisen setin viimeisenä kappaleena. Kyselin espanjalaiselta pojalta, onko tuo jokaisen keikan punainen lanka, mutta se oli hänellekin täysin uusi juttu.

Kuva: Jo McCaughe
Jack White esittää soolokeikoillaan kappaleita koko tuotannostaan: The White Stripesia, The Raconteursia, Danger Mousen kanssa tehdyn Two Against Onen ja The Dead Weatheria. Jokaisella keikalla ollaan yleensä myös kuultu vanhempia ja harvinaisempia The White Stripes -biisejä, Tukholmassa yksi niistä oli debyyttialbumin You're Pretty Good Looking (For a Girl). 

Dead Leaves and the Dirty Ground jäi yllättäen puuttumaan setistä, mutta Two Against One, I'm Slowly Turning Into You ja We're Going to be Friends korvasivat menetykset 110 prosenttisesti. Jack Whiten esiintymistä on hienoa katsoa, koska hän on niin virtuoosi kitaransa kanssa, ja etenkin naisbändin kanssa lavalla oli tiettyä jännitystä. 

Keikka loppui tietenkin Seven Nation Armyyn, ja oloni eturivissä ei ollut parhaasta päästä ihmisten hyppiessä päälleni. Mutta ihan mieletöntä silti. Se energia! Se tunne! Jälkeenpäin juttelin muutamien muiden suomalaisten kanssa, ja kuulemma ruotsalaisyleisö oli ollut tosi vaisua (itsehän en eturivistä paljon päässyt katselemaan taaksepäin). Tietenkin Briteissä olisi ollut paljon parempi meno, mutta minulle keikka todellakin kelpasi.

Suurin mielessäni keikan aikana pyörinyt kysymys oli kuitenkin, onko Jack White tuossa, ihan oikeasti. 

 

 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Uutiskooste: Ravi Shankar, The National, Jack White ja The Decemberists

George Harrisonin kanssa yhteistyötä tehnyt, muun muassa The Beatlesin musiikkiin vaikuttanut ja juuri Grammy-ehdokkaaksi nimitetty sitar-mestari Ravi Shankar on kuollut 92-vuotiaana, kertoo Pitchfork.



The National esitti uuden, mahdollisesti Lola-nimisen kappaleen pari päivää sitten All Tomorrow's Parties -tapahtumassa Englannissa.

Jack White soitti I'm Shakin' -kappaleensa ensimmäistä kertaa livenä Conan O'Brienin show'ssa. Hyvä!



Ja loppukevennyksenä: Spin informoi, että The Decemberists on päässyt Simpsoneihin!


tiistai 11. joulukuuta 2012

Get Behind Me, Santa! (ja muut vaihtoehtoiset joululaulut)

Kävimme tänään kaveriporukalla vanhainkodissa laulamassa joululauluja, joten Varpunen jouluaamuna -kiintiöni on täynnä.

Tässä siis muutama hyväksi havaittu vaihtoehtoinen joululaulu.












maanantai 10. joulukuuta 2012

Artistiesittelyssä Miles Kane

Miles Kane osaa kirjoittaa täydellisiä lauluja. Se on todistettu jo monta kertaa. 26-vuotiaaksi hän on ehtinyt tehdä keskimääräistä enemmän, ja on onneksi saanut siitä myös arvoisensa huomion. Suomessa Kane on vielä melko tuntematon, mutta toivottavasti sekin tulee vielä muuttumaan.

Miles Kane (s. 1986) on kotoisin Wirralista, Liverpoolin lähistöltä. Vuonna 2004 perustettu ensimmäinen kunnon bändi The Little Flames sai jonkin verran positiivista huomiota ja pääsi soittamaan sellaistenkin bändien kanssa kuin Arctic Monkeys ja The Coral. Bändi kuitenkin hajosi osan jäsenistöstä lähdettyä, ja Kane muodosti jäljelle jääneiden jäsenien, Joe Edwardsin ja Greg Mighallin, kanssa The Rascalsin.

Ensimmäinen EP julkaistiin pian bändin perustamisen jälkeen syksyllä 2007, ja debyyttialbumi Rascalize kesällä 2008. Rascalsin musiikki on samantyylistä indierockia kuin edeltäjänsä, mutta suuri muutos on tietenkin se, että nyt vokaaliosuutta hoitaa Miles Kane eikä Eva Petersen.



Kanen kannalta asiat muuttuivat, kun The Rascals pääsi lämppäämään Britannian sen hetken suosituinta yhtyettä Arctic Monkeysia vuonna 2007. Jo aiemmin ystävystyneet Kane ja Arctic Monkeysin laulaja Alex Turner alkoivat kirjoittaa takahuoneessa lauluja, ja tuloksena oli The Last Shadow Puppets ja erinomainen The Age of the Understatement -albumi, joka julkaistiin vuonna 2008 jo ennen The Rascalsin debyyttiä. Albumi meni suoraan Britannian listan kärkeen, oli ehdolla Mercury Prizen saajaksi ja sai osakseen lähes pelkästään ylistystä. Levy on paljon orkestraalisempi ja 60-lukulaisempi kuin kummankaan aiemmat tai myöhemmät tuotannot, ja sitä tehdessä ei varmaankaan ole juuri tarvinnut miettiä live-toteutusta eli mitään kompromisseja sovitusten suhteen tuskin tehtiin.

The Age of the Understatement on mielestäni yksi 2000-luvun kohokohtia innovatiivisuudessaan ja uuden ja vanhan yhdistämisessä, minkä ansiosta sitä on todella vaikea lokeroida minkään genren alle. Kanen ja Turnerin äänet sopivat yhteen vielä niin täydellisesti. Albumilla on myös kappale, jonka nimi on ehkä hienoin ikinä: My Mistakes Were Made For You. 



The Rascalsin tarina jäi varsin lyhyeksi Kanen ilmoittaessa vuonna 2009 jättävänsä bändin keskittyäkseen soolouraansa. Debyyttialbumi The Colour of the Trap julkaistiin toukokuussa 2011 ja se oli sekä kriitikoiden että yleisön mieleen. Kanen musiikki ei ole niin säröistä kuin The Rascalsin, vaan kappaleet ovat riffivetoisia ja melodisempia. The Rascalsin indierockista on menty eteenpäin ja soundi on hienostuneempaa. Kuulostaa siltä, että Miles Kane todellakin tietää, mitä on tekemässä.

Omaan korvaani albumilla ei ole heikkoja hetkiä, vaan se toimii alusta loppuun. Sinkkujen lisäksi suosikkeihini lukeutuvat jännittävällä bassoriffillä alkava Telepathy (toisessa säkeistössä lauletaan muuten, että I can see you making little flames) ja näyttelijä Clémence Poésyn kanssa laulettu duetto Happenstance.

Puolet albumin kappaleista on kirjoitettu Alex Turnerin kanssa eli yhteistyö on jatkunut The Last Shadow Puppetsin jälkeenkin. Toivottavasti lähivuosina heiltä tulisi lisää yhteismateriaalia, koska heissä on kieltämättä jotain Lennon-McCartneymaista neroutta... Ja itse asiassa toiveeni luultavasti myös toteutuu. NME:n haastattelussa viime tammikuulta Kane on vakuuttunut, että toinen albumi tehdään, kunhan aika on vain sopiva. Hienoja uutisia!






Miles Kane on niitä tapauksia, jonka keikalle tahtoisin ehdottomasti päästä. Tähän mennessä olen joutunut tyytymään youtube-videoihin, mutta voisin kuvailla hänen keikkojaan sanoilla innokas, intensiivinen ja itsevarma, ja jos jo videoiden kautta välittyy niin paljon energiaa ja hyvää mieltä, millaista olisikaan olla paikan päällä. Vielä joku päivä!

Keväällä Kane julkaisi uuden sinkun, First of My Kind. Rakastan kappaleen torvisovituksia ja sitä, miten suureksi viimeinen kertosäe kasvaa. Tulevaisuus kuulostaa erittäin hyvältä Milesin tykkääjien ja tietenkin hänen itsensä kannalta.



Tarpeettomana huomiona sanon, että Miles Kanea ajatellessani näen hänet aina leopardikuvioinen puku päällä. (Siis oikeasti sillä on semmoinen puku, tämä ei ole mielikuvitukseni tuotetta.) Ja siltikin uskottavuus säilyy, ihme mies.

Miles Kane Spotifyssa
The Last Shadow Puppets Spotifyssa

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Why Music Matters

Törmäsin yhtenä päivänä Why Music Matters -kampanjaan ja sen hauskoihin animaatio-videoihin, jotka kertovat parissa minuutissa yhden musiikintekijän tarinan yleensä videontekijän omasta näkökulmasta.

Kampanjan tarkoituksena on saada kuuntelijat ymmärtämään ja arvostamaan ihmisiä kappaleiden takana. Prosessiin mahtuu monenlaisia ihmisiä: sanoittajia, säveltäjiä, tuottajia, sovittajia. Mitä musiikki itselle oikeasti merkitsee, kuinka paljon sitä todella arvostaa? Kampanjan tavoitteena on myös edistää musiikin eettistä ostamista.

Why Music Matters -kampanjan näkyvin osa on lyhytfilmit, jotka käsittelevät tekijöidensä mielestä erityisen inspiroivia artisteja, joita ei missään tapauksessa voi sivuuttaa. Oma suosikkini on tuo alla oleva Beatles-video, koska itsellenikin musiikki ja bändit ovat rinnastettavissa ystäviin, jotka ovat mukana läpi elämän. Musiikki ei koskaan jätä pulaan, se on tullut todistettua.

Kampanjasta saa lisätietoa heidän nettisivuiltaan.



lauantai 8. joulukuuta 2012

Toinen sinkku Johnny Marrilta

Rumba uutisoi juuri, että Johnny Marr on julkaissut jo toisen biisin tulevalta albumiltaan. Jo valmiiksi ihan kiva lauantaini parani juuri sadalla asteella! Ensimmäinen sinkku, The Messenger, on ehkä enemmän mieleeni, mutta The Right Thing Right lisää entisestään odotuksia levyn suhteen. Helmikuu, tule jo!

Päivän historia: 8. joulukuuta

8. joulukuuta on ollut kiireinen päivä musiikin historiassa. Suomessa liputamme Jean Sibeliuksen syntymän (1865) kunniaksi, eikä Jim Morrisonin syntymäpäiväkään (1943) ole mikään huono syy juhlistaa joulukuun kahdeksatta.

Mutta tämä on ollut myös yksi historian surullisimmista päivistä, koska John Lennon murhattiin 8.12.1980.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Perjantain inspiroija: Live Forever -dokkari

80 minuuttia ylimääräistä aikaa? Katso tämä.

Live Forever - The Rise and Fall of Brit Pop ei kerro pelkästään itse musiikista, vaan kaikista brittipopppiin vaikuttaneista tekijöistä aina thatcherismista ja Yhdysvaltojen kulttuurisen hegemonian vastustamisesta Tony Blairiin, huumeisiin ja yhteiskuntaluokkaan. Erittäin informatiivinen, monipuolinen, kattava ja hienosti tehty kaiken kaikkiaan. Vaarallisen inspiroiva! 

Dokkari liittyy tähän perjantaihin ja ylipäänsä elämääni kaikin tavoin. Olen tehnyt monia suuria päätöksiä brittimusiikin perusteella ja myötävaikutuksella, ja politiikan tutkimuksen opiskelijana olen tietysti aina innoissani musiikin ja politiikan suhteen ruotimisesta näinkin hienolla tavalla.

Mutta älkää säikähtäkö politiikka-sanaa, pääosassa on tietenkin musiikki. Paras mahdollinen sellainen.

torstai 6. joulukuuta 2012

Nationaldagen med First Aid Kit



Grattis Finland! Men förlåt Sauli, jag kan inte titta på din första nationaldagsmottagning ikväll eftersom jag har andra planer...

Jostain syystä tämä syksy on ollut yksi elämäni hiljaisimmista keikkasyksyistä. Tampereen tarjonta on ollut vähän heikkoa eikä Helsingissäkään ihan jatkuvasti viitsi/ole varaa/aikaa ravata. Mutta tänään suuntaan kohti Circusta, jossa Mirel Wagnerin jälkeen lavalle astelee ihana ihana ihana First Aid Kit!

Kaveri kysyi jo kesällä, haluanko tulla keikalle eikä tarvinnut kahta kertaa kysyä. Kävin katsomassa ruotsalaisduoa helmikuussa Manchesterissa, ruotsalaisessa seurassa vieläpä. Hyvä ilta. Muistaakseni juhlistimme hyvää keikkaa jälkeen päin vielä kahden punnan coktaileilla, voiko parempaa ollakaan.



First Aid Kitin tammikuussa julkaistu Lion's Roar -albumi on helposti yksi vuoden parhaista, top vitosessani. Ylistystä on tullut lähes kaikilta mahdollisilta musiikkimedioilta, ja viimeksi tänä aamuna huomasin, että Rolling Stones valitsi Emmyloun vuoden kymmenenneksi parhaaksi kappaleeksi!

Olin sattumoisin koko kesän töissä Ruotsissa ja voi sitä ärsytyksen määrää, kun Ilosaarirock päätti tuoda kaksi hyvää ruotsalaista, First Aid Kitin ja The Hivesin, kotikaupunkiini juuri silloin, kun en itse päässyt paikalle... Paikkasin tilannetta liikakuuntelemalla Lion's Roaria ajellessani työpäivien aikana autolla. Hassuinta oli se, että sitä ei voinut lopettaa. Aina levyn päätyttyä oli aloitettava alusta. Jos tahtoi pitää taukoa levystä, oli yksinkertaisesti jätettävä se kotiin.

Mutta jottei mene liian ruotsalaiseksi mainittakoon, että ehdin todennäköisesti viideksi television ääreen katsomaan Tuntematonta sotilasta.  




keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ismo Alangon uusimmat kuviot

Mieli täyttyi taas kerran huutomerkeistä, kun luin Rumban uutisen: Ismo Alanko on koonnut uuden bändin ja julkaissut ensimmäisen sinkun talvella ilmestyvältä albumilta. Ja keväällä kiertue! Koko jutun ja Harmaa on hyvä väri -kappaleen pääsee kuuntelemaan Rumban nettisivuilta.

Aika ismomainen biisi. Lupaa hyvää.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Päivän albumi: Jake Bugg - Jake Bugg


Chances, people tell you not to take chances
When they tell you that there aren't any answers
And I was starting to agree
But I awoke suddenly in the path of a lightning bolt
NME:llä on paha tapa vetää uusien artistien hehkutus vähän överiksi. Itselläni on mielessä etenkin vanha kunnon new rave -episodi, johon kaikilla meni hermot, ja The Horrors taisi päästä lehden kanteen ennen ensimmäisenkään ep:n julkaisua.

Mutta Jake Buggin hehkutuksen hyväksyn minäkin! Kaikkeahan pitää ilmeisesti verrata johonkin vanhaan, ja poika onkin saanut jo uuden Bob Dylanin tittelin kannettavakseen. Etenkin Simple As This on hyvinkin dylanmainen.

Jake Buggin Jake Bugg -debyytti ilmestyi reilu kuukausi sitten lokakuussa. Levyllä on 14 kappaletta, mutta yhtään niistä ei voi sanoa heikoksi tai marista, että tuon olisi voinut kyllä jättää pois ja että tekisi mieli hypätä seuraavaan kappaleeseen. Albumi on jännä sekoitus amerikkalaista folkia ja toisaalta selvästi brittiläisestä singer-songwriter-perinteestä ammentavaa soundia. Bugg todistaa, että osaa kirjoittaa sekä Lightning Boltin kaltaisia rouheita hittejä että Someone Told Men ja Brokenin tyylisiä akustisia balladeja. Tyylillisesti variaatiota on, mutta Buggin tunnistettava ja hieman nariseva ääni ja tulkinta pitää levyn täydellisesti kasassa.




Ja sitten ne lyriikat. Bugg on kirjoittanut lähinnä tarinoita tytöistä ja ihmissuhteiden vaikeudesta sekä Pohjois-Englannissa asumisesta, ei mitään turhanpäiväistä löpinää, vaan yllättävänkin oivaltavia tekstejä (tyyppi on edelleen 18!). Oma suosikkini on Seen It All, joka on tarina bileistä, joissa kaikilla on veitsi mukana ja loppuillasta joku puukotetaan.
I've seen it all
I've seen it all now
I swear to god I've seen it all
Nothing shocks me anymore after tonight 
Kokemukseni mukaan tämä voisi aivan hyvin olla tositarina.  Bugg on kotoisin Nottinghamista, jota joskus Shottinghamiksikin kutsutaan.



Jake Buggissa on harvinaisen paljon potentiaalia. Pohjoisenglantilaisuus kuuluu musiikissa ja siitähän minä pidän. Odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, osoittautuuko Jake Bugg Alex Turnerin kaltaiseksi todelliseksi musiikkineroksi. Buggin ura lähti raketin lailla nousuun viimeistään, kun pojan idoli Noel Gallagher päätti ottaa hänet mukaansa kiertueelleen. Bugg pääsi ensimmäistä kertaa ulkomaille ja soittamaan 8000 ihmisen edessä Euroopassa, ja nyt kiertue on vienyt Yhdysvaltoihin, jolloin mukaan liittyy myös Snow Patrol.

Täältä voi muuten ladata ilmaiseksi kiertueen promo-ep:n!

Jake Buggin debyytti menee itselläni vuoden kymmenen parhaan levyn joukkoon, mistä tulikin mieleen, että levykauppavisiitti olisi paikallaan. Myönnän, olen fani! Ja kuka sanoi, että nykynuorista ei ole mihinkään? Alan tuntea itseni vanhaksi, kun näitä 18-vuotiaita lahjakkuuksia löytyy...

 

maanantai 3. joulukuuta 2012

Esimakua uudesta Nick Cave and the Bad Seedsistä

Helmikuun 13. päivä 2013 Nick Cave and the Bad Seeds julkaisee viidennentoista studioalbuminsa, Push the Sky Away. Tässä pieni traileri albumin teosta:



Rolling Stonesin nettisivuilla pystyy myös kuuntelemaan We No Who U R -kappaleen ennakkoon, mutta jostain syystä minun koneellani se ei onnistu (tartteisinkohan uusia päivityksiä?). Toivottavasti muilla on parempi onni!

Ja mikäli kaikenmoiset deluxe-versiot ja erikoispainokset kiinnostaa, täältä niitä saa tilattua hyvissä ajoin etukäteen.

It Might Get Loudin parhaat sekunnit

It Might Get Loud on loistava ja inspiroiva dokumentti, yksi ehdottomista suosikeistani (Jack White ei ole ainoa syy). Tämä pätkä puolestaan on dokumentin paras syystä että: Jack Whiten ja Edgen ilmeet, kun Jimmy Page alkaa soittaa. Priceless.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Minä ja Johnny Marrin The Messenger

Kun Johnny Marr julkaisi ensimmäisen soolosinkkunsa The Messengerin pari kolme viikkoa sitten, olin hyvin innoissani. Kaikki Manchesteriin liittyvä kiinnostaa. Ensin hihkuin pelkästään biisin vuoksi, koska mielestäni se on hyvä ja koukuttava ja asettaa odotukset albumin suhteen korkealle. Mutta sitten katsoin tarkemmin videota ja huomasin, että sehän näyttää tutulta. Kappas, Formby Beach ja sitä ympäröivä metsä, jonne eksyin toukokuussa!


Oli sunnuntai. Bussit ja junat eivät kulkeneet Salfordista Manchesteriin vielä aamulla seitsemältä, joten lähdin kuudelta kävelemään kohti juna-asemaa. Laitoin Suomeen viestin ja sain vastauksen: kuudelta! etkö sie ikinä väsy?! Juna Liverpooliin oli ikivanha ja pysähtyi jokaisella pienellä asemalla. Oli harmaata ja sumuista, niin kuin Englannissa usein tuppaa olemaan. Vieressä metelöi joukko nuoria poikia mahdottomalla scouse-aksentillaan. En ymmärtänyt.

Liverpoolissa mikään ei ollut auki. Kaupunki oli täysin hiljainen. Löysin kuitenkin kahvilan, tilasin flat whiten ja sain vielä mukaan pari pientä palaa eilisen kakuista. Otin kuvia Albert Dockista ja peilityynestä vedestä, pyörähdin Tate Liverpoolissa ja näin sen kuuluisan Fountainin. En ymmärtänyt.

Matkani tarkoitus oli Magical Mystery Tour. Aurinko paistoi ja ihmiset pakkautuivat taikabussiin, onneksi ehdin ikkunapaikalle. Kiersimme pari tuntia ympäri Liverpoolia, pääosin omakotitaloalueilla (voi sitä kontrastia verrattuna Manchesteriin). Näin kaikkien beatlejen kodit, rockin historian hienoimman päivän tapahtumapaikan eli where John met Paul, Strawberry Fieldsin, Penny Lanen.

Olin niin lumoissani kaiken tuon jälkeen! Päätin kuitenkin hypätä vielä junaan ja ajaa puoli tuntia keskelle ei-mitään, Formby Beachille. Kävelin rannalle, josta näin sekä Blackpoolin että Liverpoolin, kuuntelin The Nationalia ja nautin tyhjyydestä ja puhtaasta ilmasta. Paikka oli aika mieletön niin kuin Marrin videosta voi nähdä. Mutta juna-asemalle päin kävellessäni onnistuin eksymään metsään pahasti, koska no, suuntavaistoni on tunnetusti olematon. Lopulta vastaan käveli mies, joka osasi neuvoa minut takaisin oikealle reitille ja tajusin, että olin todellakin kävelemässä juuri päinvastaiseen suuntaan.

Sellainen tarina. No niin, pitihän se arvata: nyt iski kauhea ikävä.

Tässä vielä muutama todistuskuva!



lauantai 1. joulukuuta 2012

Päivän albumi: Richard Hawley - Standing at the Sky's Edge


Richard Hawley on viime aikoina keikkaillut onnistuneen comebackin tehneen Pulpin kanssa, mutta sen lomassa hän ehti nauhoittaa seitsemännen sooloalbuminsa. Standing at the Sky's Edge julkaistiin toukokuussa ja oli ehdolla Mercury Awardseissa.

Edellisen kerran Hawleyn albumi, Coles Corner, oli ehdolla palkinnon saajaksi vuonna 2006. Tuolloin voiton vei kuitenkin myös Sheffieldistä kotoisin oleva Arctic Monkeys, ja Alex Turner aloitti palkintopuheensa naureskelemalla: "Somebody call 999, Richard Hawley's been robbed." 

Standing at the Sky's Edge alkaa mahtipontisella ja pitkällä She Brings the Sunlightilla, joka antaa suuntaviivat levyn kokonaissaundille: hieman uhkaava, hieman mystinen, kaikuva, runsas ja avara. Bassokuviot ovat vahvoja, kitaroissa on säröä ja kaikua.  Parhaiten levy toimii alkupuoliskollaan, jossa yllämainitut elementit toteutuvatkin. Yksi levyn kohokohdista on Seek It, jonka osana on olla siltana albumin alun ja lopun välillä.


Albumin turhin kappale on ehdottomasti sekä lyriikoiltaan että sävellykseltään tylsähkö Don't Stare at the Sun. Muutenkin levyn ensimmäisen puolikkaan lyriikat ovat hitusen mielenkiintoisempia kuin Seek It -kappaleen jälkeen. Huokaisinkin helpotuksesta, kun alun tunnelmiin palaava Leave Your Body Behind alkoi soida, koska slovareista muodostuu levyn heikkous. Sanoitusten suhteen albumi on synkkä ja kuolema-aiheisia tekstejä on paljon. Suosikkipätkäni löytyy kuitenkin Leave Your Body Behindista:
Kindness should be a way of life,
Not something you have to think about twice.
All you will be remembered for,
Is what folks say when you walk out the door.

                                

Kriittisistä kriittisin Pitchfork antoi albumille arvosanaksi vain 5.1/10, mutta Guardianin Alexis Petridis puolestaan mieltyi albumiin viiden tähden vahvuudella. En aio itse antaa arvosanoja, mutta kyseessä on joka tapauksessa yksi vuoden parhaista levyistä. 

Albumin nimi viittaa muuten Hawleylle tyypilliseen tapaan kotikaupunki-Sheffieldiin. Rakastan kotikaupunkiviittauksia, aina ja ikuisesti. 

Jos pari Youtube-näytettä ei riittänyt, voit kuunnella Standing at the Sky's Edgen kokonaisuudessaan Spotifyssa.