Olen kuullut huhua, että sanon jokaisen keikan jälkeen "se oli parasta ikinä!" Fakta on se, että keikoilla käyminen on elämäntapani ja saatan olla onnesta sekaisin ensinnäkin pitkään ennen keikkaa ja parhaassa/pahimmassa tapauksessa vielä pitkään keikan jälkeen. Se on kummallinen tunne. Keikkojen listaaminen onkin minulle yhtä luonnollinen asia kuin vuoden levyt -listan laatiminen toisille.
Vuoden 2012 keikat olivat pääosin isojen bändien isoja keikkoja ja suurin osa niistä oli viiime keväänä Englannissa. Kesäksi muutin Tukholmaan, mutta koska en päässyt festareille, keikoilla käynti jäi aika vähäiseksi. Syksyllä otin kuitenkin pariin otteeseen omaa lomaa opiskelusta ja suuntasin tuttuihin maisemiin sekä Tukholmaan että Manchesteriin keikkojen takia. Vuoden 2012 aikana näin uskomattoman monta suosikkibändiäni, joita en uskonut koskaan pääseväni näkemään enkä ole varmaan vieläkään ihan ymmärtänyt sitä.
Päätin listata vain viisi parasta keikkaa, koska muuten tekstin määrä olisi kasvanut järjettömäksi. Vaikka melkein kaikki keikat olivatkin parasta ikinä, erottuivat jotkut silti joukosta. Tyydyn siis vain mainitsemaan, että myös Radiohead, Feist, Noah and the Whale, Laura Marling, Peter Hook & The Light, Paul Simon, The Horrors ja Kaiser Chiefs olivat aika mainioita.
Päätin listata vain viisi parasta keikkaa, koska muuten tekstin määrä olisi kasvanut järjettömäksi. Vaikka melkein kaikki keikat olivatkin parasta ikinä, erottuivat jotkut silti joukosta. Tyydyn siis vain mainitsemaan, että myös Radiohead, Feist, Noah and the Whale, Laura Marling, Peter Hook & The Light, Paul Simon, The Horrors ja Kaiser Chiefs olivat aika mainioita.
1. Pulp @ Royal Albert Hall, Lontoo
En oikein tiedä mistä aloittaisin. Keikkapaikan mykistävyydestä? Jarviksen liikkeistä? Sunrisen outrosta? Ehkä aloitan vain alusta.
Olin todella innoissani tästä Teenage Cancer Trust -konserttisarjaan
kuuluneesta keikasta, mutta sen suurempia ennakko-odotuksia ei sitten
ollutkaan, koska en ollut siinä vaiheessa mikään Pulp-asiantuntija. Tosin olin aivan varma, että keikka olisi loistava. 31.3.2012 bändistä tuli yksi suosikeistani, ja suhteemme syvenee päivä päivältä.Kyseessä oli itse asiassa myös Pulpin ensimmäinen keikka Royal Albert Hallissa. Itse olin kävellyt rakennuksen ohi ja nähnyt sieltä kuvattuja keikkoja, mutta todellisuus veti kyllä sanattomaksi. Voin suositella kaikille tuolla käymistä.
Lämppäribändinä oli outo Cat's
Eyes, jossa laulaa The Horrorsistakin tuttu Faris Badwan. Keikkojen välillä
lavalla käväisi myös The Whon Roger Daltrey!
Keikka alkoi tietenkin Do You Remember the First Timella, jota edelsi valotaulun hyödyntäminen yleisön huudattamiseksi. Valitettavasti en kuollaksenikaan muista, mitä tekstejä siinä pyöri, mutta luultavasti jotain are you ready to disco -tyylistä kiusoittelua. Heti ensimmäisestä sekunnista lähtien tiesin, että tästä tulee yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä.
Settilista koostui pääosin Pulpin tunnetuimmista kappaleista, mikä sopi minulle varsin hyvin. Mukana oli myös jotain spesiaalia. Encoren ensimmäinen kappale My Lighthouse on Pulpin debyyttisingle vuodelta 1983, eikä sitä ilmeisesti ollut soitettu noin kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuota iltaa Royal Albert Hallissa. Aikamoista. Kappaleessa vierailevana solistina oli Jarviksen sisko Saskia Cocker.
Illan kohokohta minulle oli Sunrisen outro, jossa Richard Hawleyn slide-kitarasoolo tyhjensi mielen kaikesta muusta. Täydellinen onnellisuuden tunne, jossa oli tilaa vain niille sävelille ja sen aiheuttamille reaktioille. Jälkeenpäin mietin, oliko se edes todellista. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun ylipäänsä kuulin koko kappaleen. En voi väittää etteivätkö Disco 2000 ja oikeutetusti viimeisenä esitetty Common People olisi olleet parhaita koskaan kuulemiani ja näkemiäni live-vetoja, koska ne olivat, todellakin. Oli mieletöntä katsoa kuinka yleisö hyppi hullun lailla niin arvokkaassa keikkasalissa ja Jarvis heidän edessään.
Jarvis Cocker on ehkä maailman paras bändin keulahahmo. Hänellä on yhteys yleisöön, hän vitsailee, kertoo tarinoita, on niin täysillä mukana kaikessa, että sitä läsnäoloa vain ihmettelee.
Jarviksen liikkeet muodostavatkin sitten ihan oman lukunsa. That was hardcore, suoraan sanottuna. Hurjimmat lanteen pyöritykset tulivat nimenomaan This Is Hardcoren aikana, ja koneeltani löytyy hyvin mielenkiintoinen video tähän liittyen... Tuijotimme ystäväni kanssa vuoroin toisiamme, vuoroin Jarvista silmät pyöreinä, suu auki ihmetyksestä. Viisikymppiseltä aikamoinen saavutus hyppiä ja pomppia ja vääntelehtiä tuohon malliin (luin jostain lehdestä, että Jarvis on alkanut käydä kuntosalilla Pulpin comebackin jälkeen).
Hengästyttävä keikka, vaikka istuinkin Royal Albert Hallin yläriveillä. Sellainen ilta, jolloin kaikki oli kohdallaan ja lopputulos oli enemmän kuin osastensa summa. Helposti yksi elämäni parhaista kokemuksista. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, riemukas, puhtaasti iloinen ja onnellinen, aika kului aivan liian nopeasti, lensi ohi suorastaan, ja fiilis keikan jälkeen oli mahdottoman onnellinen, mutta samalla niin tyhjä.
Settilista koostui pääosin Pulpin tunnetuimmista kappaleista, mikä sopi minulle varsin hyvin. Mukana oli myös jotain spesiaalia. Encoren ensimmäinen kappale My Lighthouse on Pulpin debyyttisingle vuodelta 1983, eikä sitä ilmeisesti ollut soitettu noin kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuota iltaa Royal Albert Hallissa. Aikamoista. Kappaleessa vierailevana solistina oli Jarviksen sisko Saskia Cocker.
Illan kohokohta minulle oli Sunrisen outro, jossa Richard Hawleyn slide-kitarasoolo tyhjensi mielen kaikesta muusta. Täydellinen onnellisuuden tunne, jossa oli tilaa vain niille sävelille ja sen aiheuttamille reaktioille. Jälkeenpäin mietin, oliko se edes todellista. Se taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun ylipäänsä kuulin koko kappaleen. En voi väittää etteivätkö Disco 2000 ja oikeutetusti viimeisenä esitetty Common People olisi olleet parhaita koskaan kuulemiani ja näkemiäni live-vetoja, koska ne olivat, todellakin. Oli mieletöntä katsoa kuinka yleisö hyppi hullun lailla niin arvokkaassa keikkasalissa ja Jarvis heidän edessään.
Jarvis Cocker on ehkä maailman paras bändin keulahahmo. Hänellä on yhteys yleisöön, hän vitsailee, kertoo tarinoita, on niin täysillä mukana kaikessa, että sitä läsnäoloa vain ihmettelee. Jarviksen liikkeet muodostavatkin sitten ihan oman lukunsa. That was hardcore, suoraan sanottuna. Hurjimmat lanteen pyöritykset tulivat nimenomaan This Is Hardcoren aikana, ja koneeltani löytyy hyvin mielenkiintoinen video tähän liittyen... Tuijotimme ystäväni kanssa vuoroin toisiamme, vuoroin Jarvista silmät pyöreinä, suu auki ihmetyksestä. Viisikymppiseltä aikamoinen saavutus hyppiä ja pomppia ja vääntelehtiä tuohon malliin (luin jostain lehdestä, että Jarvis on alkanut käydä kuntosalilla Pulpin comebackin jälkeen).
Hengästyttävä keikka, vaikka istuinkin Royal Albert Hallin yläriveillä. Sellainen ilta, jolloin kaikki oli kohdallaan ja lopputulos oli enemmän kuin osastensa summa. Helposti yksi elämäni parhaista kokemuksista. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, riemukas, puhtaasti iloinen ja onnellinen, aika kului aivan liian nopeasti, lensi ohi suorastaan, ja fiilis keikan jälkeen oli mahdottoman onnellinen, mutta samalla niin tyhjä.
2. Rubikin mysteerikeikka @ Helsinki
"hei kaikki,
järjestämme perjantaina 23.11. helsingin alueella jotain kenties jännittävää. erityiskonsertti, yhteisöllinen eksperimentti, spessukeikka - kaikkea tätä, ehkä muutakin. uusia ja vanhoja lauluja, uusia kulmia niiden esittämiseen. kokeillaan yhdessä. test drive drive test.
jos haluat tulla mukaan, lähetä meille kuva, jonka keskellä on jonkinlainen ympyrämuoto. ympyrä voi olla abstrakti, oikea pallo, appelsiini, pää, kärrynpyörä, oma näkemyksesi universumista tai vastaava. kolmekymmentä (30) ensimmäistä lähettäjää saa kutsun (muotoa +1). lähetä kuva facebook-viestin liitteenä.
kokeillaan. yhdessä."
Olin nopea. Nyt on siis virallisesti todistettu, että myös kirjastossa opiskellessa kannattaa pitää facebook auki, etteivät tällaiset viestit vain menisi ohi! Lähtökohdat olivat siis loistavat ja jännityksen määrä uskomaton. Suosikkibändi! Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee yksi vuoden parhaista jutuista.
En ollut väärässä, koska keikka taisteli pitkään Pulpin kanssa ykköspaikasta. Mutta mikä tämä tapahtuma oli? Vaikea sanoa. Spesiaali keikka, kyllä. Vanhoja ja uusia kappaleita tuli, kyllä. Uusia versioita, kyllä. Visuaalisesti äärettömän kaunista ja kirosin monta kertaa nenäliinojen unohtamista. Etenkin City and the Streets herkisti, kun valkokankaalle vielä heijastettiin kappaleen sympaattinen musiikkivideo. Tampereen Lost in Music -festareilla bändi nimittäin kertoi, että tämä taitaa nyt olla viimeinen kerta, kun tämä kappale esitetään. Olin niin onnellinen, kun sain kuulla sen vielä kerran. Rubikilla on draamantajua.
Tämä oli niitä iltoja, joita ei oikein osaa pukea sanoiksi, koska siinä oli niin paljon tunnetta. Ja aivan niin kuin Pulpin tapauksessa, istumapaikasta huolimatta olin hengästynyt tapahtuman päättyessä. Kaikki oli sanoinkuvaamattoman täydellistä, ja olen niin onnellinen saatuani olla mukana.
järjestämme perjantaina 23.11. helsingin alueella jotain kenties jännittävää. erityiskonsertti, yhteisöllinen eksperimentti, spessukeikka - kaikkea tätä, ehkä muutakin. uusia ja vanhoja lauluja, uusia kulmia niiden esittämiseen. kokeillaan yhdessä. test drive drive test.
jos haluat tulla mukaan, lähetä meille kuva, jonka keskellä on jonkinlainen ympyrämuoto. ympyrä voi olla abstrakti, oikea pallo, appelsiini, pää, kärrynpyörä, oma näkemyksesi universumista tai vastaava. kolmekymmentä (30) ensimmäistä lähettäjää saa kutsun (muotoa +1). lähetä kuva facebook-viestin liitteenä.
kokeillaan. yhdessä."
Olin nopea. Nyt on siis virallisesti todistettu, että myös kirjastossa opiskellessa kannattaa pitää facebook auki, etteivät tällaiset viestit vain menisi ohi! Lähtökohdat olivat siis loistavat ja jännityksen määrä uskomaton. Suosikkibändi! Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee yksi vuoden parhaista jutuista.
En ollut väärässä, koska keikka taisteli pitkään Pulpin kanssa ykköspaikasta. Mutta mikä tämä tapahtuma oli? Vaikea sanoa. Spesiaali keikka, kyllä. Vanhoja ja uusia kappaleita tuli, kyllä. Uusia versioita, kyllä. Visuaalisesti äärettömän kaunista ja kirosin monta kertaa nenäliinojen unohtamista. Etenkin City and the Streets herkisti, kun valkokankaalle vielä heijastettiin kappaleen sympaattinen musiikkivideo. Tampereen Lost in Music -festareilla bändi nimittäin kertoi, että tämä taitaa nyt olla viimeinen kerta, kun tämä kappale esitetään. Olin niin onnellinen, kun sain kuulla sen vielä kerran. Rubikilla on draamantajua.
Tämä oli niitä iltoja, joita ei oikein osaa pukea sanoiksi, koska siinä oli niin paljon tunnetta. Ja aivan niin kuin Pulpin tapauksessa, istumapaikasta huolimatta olin hengästynyt tapahtuman päättyessä. Kaikki oli sanoinkuvaamattoman täydellistä, ja olen niin onnellinen saatuani olla mukana.
3. Coldplay @ Stadion, Tukholma
Joskus minullakin käy tuuri, ja tämän keikan kanssa todellakin kävi. Satuin huomaamaan joskus heinäkuussa, että Coldplayn Tukholman-konserttiin tulee lisälippuja myyntiin seuraavana päivänä. Ajankohta oli kaikin puolin täydellinen, koska olin lähdössä takaisin Ruotsista Suomeen juuri noihin aikoihin. Hieno päätös muuten aika kamalalle kesälle. Odotukset keikan suhteen olivat luonnollisesti hyvin korkealla. Chris Martin totesi keikan alussa, että he meinaavat soittaa meille elämämme parhaan keikan, ja varmaan 90 % yleisölle se sitä olikin. Martin ei todellakaan aliarvioinut yhtyeensä kykyjä, koska olihan se ihan uskomaton show. Sisääntullessa kaikille jaettiin rannekkeet ja screeneillä näkyi tekstejä, joissa kehotettiin laittamaan ne keikan ajaksi käteen, koska ne ovat osa show'ta. Ja nerokas osa olikin! Niitä ei pystynyt itse kontrolloimaan, mutta aina tietyissä biiseissä ne alkoivat vilkkua eri väreissä ja loivat ihan mielettömän efektin.
Keikka alkoi konfettisateella ja ilotulituksilla, Mylo Xylotolla ja Hurts Like Heavenilla. Intensiivisintä ikinä. Konsertti oli rakennettu hienosti, ja ainoa tylsähkö kohta oli Princess of China, joka ei ole millään tasolla hyvä kappale eikä se toiminut livenäkään. Onneksi tunnelma nousi heti sen jälkeen takaisin entisiin mittoihin.
Paradise soitettiin kahdesti! Martin selitti ensimmäisen kerran jälkeen, että he tekevät nyt jotain tosi outoa: soittavat Paradisen uudestaan. Tarkoituksena oli nauhoittaa se jotain syöpäaiheista hyväntekeväisyysohjelmaa varten. Martin spiikkasi, kirosi, spiikkasi uudestaan ja sitten lauloimme kaikki mukana vielä kerran. Jälkeenpäin sain kuitenkin selville, että siinä lähetyksessä oli lopulta käytetty Pariisissa nauhoitettua Paradisea, mutta olihan se silti aika hauskaa!
Kaikki lavarekvisiitasta alkaen oli suunniteltu niin tarkasti ja teeman mukaisesti, että pakkohan sitä oli ihailla.
Keikasta on vaikea sanoa mitään kovin syvällistä, koska se oli
a) täydellinen
b) mutta hyvin tarkkaan harkittu ja treenattu
c) yksi parhaista ikinä
d) herätti uskomatonta riemua ja iloa.
Coldplay on niin hyvänmielen musiikkia, että tunsin leijuvani kokemuksen jälkeen. Nyt olen kuullut Yellow'n livenä. Elämäni tavoitteita on toteutunut aika mukavasti tämän vuoden aikana.
Chris Martin, annan sinulle anteeksi kaikki ärsyttävyytesi!
b) mutta hyvin tarkkaan harkittu ja treenattu
c) yksi parhaista ikinä
d) herätti uskomatonta riemua ja iloa.
Coldplay on niin hyvänmielen musiikkia, että tunsin leijuvani kokemuksen jälkeen. Nyt olen kuullut Yellow'n livenä. Elämäni tavoitteita on toteutunut aika mukavasti tämän vuoden aikana.
Chris Martin, annan sinulle anteeksi kaikki ärsyttävyytesi!
4. Noel Gallagher's High Flying Birds @ Motorpoint Arena, Sheffield
Unohtumaton kokemus: 10 000 brittiä laulaa Don't Look Back in Angeria keikan viimeisenä kappaleena. Haluaisin kuitenkin unohtaa sen eturivin tytön, joka jostain syystä päätti riisua kaiken ylävartaloaan peittävän... Pisteet Noelin kommenteille.
Manchesterin kotikaupunkikeikka oli loppuunmyyty, mutta Sheffieldiin sattui saamaan vielä seisomapaikkoja, joten ajattelin, että mikäs siinä, samalla tulee nähtyä Pulpin ja Arctic Monkeysin kotikaupunki. Sheffieldissä levykaupasta lähtikin oikeaoppisesti mukaan Who the Fuck Are Arctic Monkeys? -ep ja illan artistin uusin tuotos eli Noel Gallagher's High Flying Birdsin samanniminen debyytti.
Areenalle sisäänpääsy oli työn ja tuskan takana, kun sain kokea englantilaisten rakastamat health and safety rulesit ja byrokratian omakohtaisesti. Turhauttavaa. Brittikeikat ovat pääosin paljon parempia kuin Suomessa, koska yleisö on niin mukana, mutta ihan oikeasti, mitä se täysien oluttuoppien heittely on? Mitä hauskaa siinä on? Toinen asia on, että edes noilla valtavilla areenoilla ei ole narikkaa, joten jos olet seisomapaikalla ja olet halunnut suojautua helmikuun kylmyydeltä ja mahdolliselta englantilaiselta sateelta, saattaa sinulla olla keikalla pieniä ongelmia. Vähintäänkin kuuma.
Mutta tähän loppuu valitus elämän pienistä vääryyksistä. Lämppäribändi oli sheffieldiläinen Reverend and the Makers, mikä oli ihan ok, mutta lähinnä olin vain iloinen sen lopetettua soittamisen.
Mutta Noel! Oi Noel! Keikkasi oli mahtava! Yhdistelmä High Flying Birdsin tuotantoa ja vanhoja kunnon Oasis-kappaleita. Olin itse toivonut erityisesti Half the World Awayta ja Whateveria ja sain ne molemmat. Olen toki lukenut kaikenlaista Gallagherin veljeksistä, mutta Noelhan vaikutti varsin mukavalta tyypiltä eikä yhtään huonotuuliselta niin kuin pelkäsin. Ehkä vanheneminen sopii hänelle. Liam puolestaan taitaa olla täysin toivoton tapaus.
Keikasta vuoden neljänneksi parhaan tekivät loistavat kappaleet, ihana brittiyleisö ja vielä kerran se musiikki. Jokainen kappale oli yhteislaulu. Muutamassa kappaleessa (ainakin Whatever ja Everybody's on the Run) lavalla oli kuoro laulamassa taustoja. Noelin bändi on mahtava. Noel on mahtava. Tämän vuoden keikoilla mielessäni on ollut niin usein kysymykset: onko tämä totta? Miten voin olla niin onnekas, että pääsen näkemään tämän livenä? Ja loppuyhteenvetona on vakuuttuneisuus siitä, että musiikki on tärkeintä.
Briteillä on kaksijakoinen suhde Oasikseen ja Gallaghereihin, koska toisaalta heidän musiikkiaan rakastetaan, mutta toisaalta monien mielestä biiseissä on kierrätetty liikaa vaikutteita muilta bändeiltä. Itse en ihan ymmärrä tätä syytä, koska eikö popmusiikissa ole kyse juuri tästä? Täysin uutta ja vaikutteista vapaata ei ole helppoa luoda, kun musiikkia on tehty jo vuosikymmeniä. Mutta sen ymmärrän, jos joku on päättänyt boikotoida Oasista veljeskaksikon huonon käytöksen takia. Itselleni musiikki tulee tässä tapauksessa ensin ja voin antaa melkein kaiken muun anteeksi.
5. Jack White @ Hovet, Tukholma
 |
| Kuva: Jo McCaughey |
Tämä keikkamatka oli taas yksi niistä järkevimmistä. Olin ollut Ruotsi-kesän jälkeen Suomessa reilun viikon ja lähdin sitten Tukholmaan yhdeksi yöksi ihan vain koska Jack White on yksi musiikillisista sankareistani eikä hän viitsinyt monien muiden tapaan tulla yhtään Tukholmaa idemmäksi. Onneksi laivat olivat syyskuussa halpoja ja reissu oli kaiken kaikkiaan mainio.
Olin suunnitellut meneväni neljän aikoihin jonottamaan Hovetin eteen, koska toivoin pääseväni mahdollisimman eteen katsomaan keikkaa. Tulinhan sentään lahden takaa. No, paikan päällä oli tietenkin jo joidenkin kymmenien ihmisten jono, joten luovuin eturivihaaveistani, kunnes: ovien olisi pitänyt jo avautua, mutta seisoimme yhä ulkona. Aamulla laivalla näkemäni mies tuli luokseni jonoon toisen miehen kanssa, ja he alkoivat kertoa suomeksi, miten he olivat voittaneet early entry -liput ja tarvitsisivat yhden avecin lisää. Olivat ottaneet jonosta jo espanjalaisen pojan, jolle tämä oli muistaakseni seitsemäs tai kahdeksas Blunderbuss-kiertueen keikka... (Ja sanovat minua hulluksi.) Myöhemmin huomasin, että pojalla oli ranteeseen tatuoituna Jack Whiten logo eli kolme mustaa pylvästä.
Suomalaisuuteni ansiosta pääsin aveciksi, ja menimme sisälle vartti ennen muita. Eturivissähän oli tuolloin tilaa vaikka millä mitalla. Jack White on tunnetusti ehkä jopa neuroottisen tarkka yksityiskohdista ja sen huomasi: lavarekvisiitta toisti albumin teemavärejä sinistä ja mustaa ja jopa lampuissa oli Whiten logon kolme palkkia ikään kuin sapluunana. Kaikki oli niin jännittävää!
Lämppäribändi Peggy Sue oli mielenkiintoinen siinä tilanteessa, mutta jälkikäteen levyltä kuunneltuna biisit eivät olekaan mitenkään erityisempiä. Viimeisenä kuultu Hit the Road Jack -cover oli kuitenkin todella vaikuttava!
 |
| Kuva: Jo McCaughey |
Setti oli rakennettu nerokkaasti: kaikki alkoi Ball and Biscuitin introlla, mutta kappaletta ei soitettu loppuun. Melkein jokaisen biisin jälkeen yhtye palasi introon ja kappale soitettiin kokonaisuudessaan vasta varsinaisen setin viimeisenä kappaleena. Kyselin espanjalaiselta pojalta, onko tuo jokaisen keikan punainen lanka, mutta se oli hänellekin täysin uusi juttu.
 |
| Kuva: Jo McCaughe |
Dead Leaves and the Dirty Ground jäi yllättäen puuttumaan setistä, mutta Two Against One, I'm Slowly Turning Into You ja We're Going to be Friends korvasivat menetykset 110 prosenttisesti. Jack Whiten esiintymistä on hienoa katsoa, koska hän on niin virtuoosi kitaransa kanssa, ja etenkin naisbändin kanssa lavalla oli tiettyä jännitystä.
Keikka loppui tietenkin Seven Nation Armyyn, ja oloni eturivissä ei ollut parhaasta päästä ihmisten hyppiessä päälleni. Mutta ihan mieletöntä silti. Se energia! Se tunne! Jälkeenpäin juttelin muutamien muiden suomalaisten kanssa, ja kuulemma ruotsalaisyleisö oli ollut tosi vaisua (itsehän en eturivistä paljon päässyt katselemaan taaksepäin). Tietenkin Briteissä olisi ollut paljon parempi meno, mutta minulle keikka todellakin kelpasi.
Suurin mielessäni keikan aikana pyörinyt kysymys oli kuitenkin, onko Jack White tuossa, ihan oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti