Kävin kuukausi sitten katsomassa aivan loistavan musiikkidokumentin, Searching For Sugar Man (suosittelen!). Yksi ennen leffaa näytetyistä trailereista sai minut kuitenkin pysähtymään. Se oli Mika Ronkaisen ohjaaman Laulu koti-ikävästä / Ingen riktig finne musikaalisen dokumenttielokuvan traileri. Kirosin, etten millään jaksa odottaa huhtikuun alkuun päästäkseni näkemään dokkarin, mutta kohtalo selvästikin puuttui peliin, koska leffa esitettiin myös Tampereen filmifestareilla, missä se voitti peräti kolmessa sarjassa: yleisön suosikki, yli 30-minuuttisten elokuvien pääpalkinto ja jaettu Risto Jarva -palkinto!
Oikeutan dokumentista kirjoittamisen musiikkiblogiin sillä, että kyseessä tosiaan on musikaalinen dokumenttielokuva.
Laulu koti-ikävästä -dokumentin päähenkilö on Aknestikissa soittanut Kai Latvalehto, joka lapsensa syntymän jälkeen huomasi, että hänellä oli selvittämättömiä asioita oman lapsuutensa suhteen. Vaikka kaikki oli periaatteessa hyvin, Göteborgissa 60–70-luvuilla vietetty lapsuus tuntui jättäneen häneen jonkinlaisen tyhjän kohdan. Tuntui siltä, että jotain puuttuu edelleen.
Dokumentin ohjaaja Mika Ronkainen ja Latvalehto ovat tunteneet toisensa jo parikymmentä vuotta, joten Ronkainen oli tietoinen ystävänsä menneisyydestä Ruotsissa. Ajatus dokumentista syntyi pitkän keskustelun jälkeen, jolloin Latvalehto kertoi muistoistaan Ronkaiselle ensimmäistä kertaa. Dokumentista tulikin Latvalehdolle hänen oman käsittelyprosessinsa alkupiste. Toinen sykäys dokumentille oli havainto siitä, että Ruotsissa on viime vuosina noussut toisen polven ruotsinsuomalaisten muusikoiden ryhmä koko kansan suosikeiksi, joista Anna Järvinen, Frida Hyvönen, Markoolio ovat vain muutamia esimerkkejä. Ruotsinsuomalaisten siirtolaisten kokemuksia ei ole kovin paljon
käsitelty tutkimuksissa ja julkisuudessa, joten tässäkin mielessä dokumentti on erittäin hieno avaus
aiheesta.
Dokumentin ruotsin- ja englanninkieliset nimet avaavat ehkä paremmin elokuvan identiteettipuolta, kun taas suomenkielinen nimi on mielestäni muilta osin todella kaunis ja osuva ja korostaa dokumentin musiikkiaspektia. Ingen riktig finne ja Finnish Blood, Swedish Heart viittaavat nimenomaan siihen rajaan, mikä kulttuurien välillä menee, jonka toiselle puolelle yleensä automaattisesti asetutaan, kasvetaan, sosiaalistutaan. Tässä dokumentissa kuitenkin tavataan ihmisiä, jotka ovat juuri tällä rajalla eivätkä tiedä, kuinka siltä pääsisi toiselle puolelle. Ja jos sinne pääsee, mitä tehdä rajan taakse jäävälle kulttuurille, joka on kuitenkin osa minuutta.
Laulu koti-ikävästä kertoo siis oman identiteetin etsimisestä. Vaikka olisi asunut koko elämänsä Suomessa eikä ole joutunut/päässyt kohtaamaan kulttuurishokkeja, auttaa tämä elokuva kuitenkin näkemään sen, miltä tällainen saattaa tuntua. Latvalehto ei koskaan tuntenut kuuluvansa täysin Ruotsiin ja sen kulttuuriin, mutta tullessaan takaisin Suomeen ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Juurilla on merkitystä - etenkin sillä, onko niitä vai ei. Kulttuurisen identiteettinsä huomaa vasta silloin, kun ei olekaan sen ympäröimänä. Mutta entä sitten, jos on puoliksi toisaalta, pysyvästi?
Käsittelytavaksi valikoitui roadtrip Oulusta Göteborgiin, jossa perhe asui ja mihin ei oltu enää sen jälkeen palattu. Roadtripin aikana isä ja poika Latvalehto käyvät läpi asioita menneisyydestä, joita ei ole koskaan aiemmin kysytty ja käsitelty. Miksi Ruotsiin lähdettiin? Kuinka monta työpaikkaa isällä oli? Miksi päätettiin lähteä takaisin? Muistaatko isä, miten poika reagoi tähän muutokseen? He tapaavat myös ruotsinsuomalaisia, jotka kertovat tarinoita alkoholismista ja ulkopuolisuuden tunteesta. Kaikki ei kuitenkaan ole vain surua ja ahdistusta, koska dokumentin edetessä katsoja huomaa, kuinka asiat alkavat selvitä. Salillinen ihmisiä myös nauroi sydämensä kyllyydestä käsikirjoittamattoman dialogin tarjoamille kommenteille ja sattumuksille, ja dokumentista jäi kaiken kaikkiaan erittäin hyvä mieli.
Elokuva voisi auttaa ymmärtämään myös Suomeen nykyisin saapuvia maahanmuuttajia. Suomalaiset lähtivät Ruotsiin paremman elintason perässä ja tekivät töitä, joita ruotsalaiset eivät tahtoneet tehdä. Puhuttiin Slussenin sisseistä, usein suomalaistaustaisista laitanpuolenkulkijoista, alkoholisteista ja pikkurikollisista. Kuulostaako tutulta? Eikös se sitä ole tänäkin päivänä, vaikkakin syyt maahanmuutolle ovat moninaistuneet. Mutta aivan samalla tavalla heillä on kaipuu kotiin, ja ristiriita oman ja uuden kulttuurin välillä on voimakas.
Roadtripin välissä pidetään taukoja 70-luvun siirtolaismusiikkia kuunnellen - tästä tulee nimitys musikaalinen dokumenttielokuva. Musiikista vastaa ruotsinsuomalaisista muusikoista koostuva Månskensorkestern, joka kuvailee itseään aika houkuttelevasti sanoilla
I sorglig fyrtakt har de fått grånande krigsveteraner att gråta, skitnödiga hipsters att dansa pardans och dumglada svennar att vandra hemåt med krossade hjärtan.
Orkesterin solistina toimii Darya Pakarinen, mutta elokuvassa solisteja on useampikin, kuten Anna Järvinen ja Markus Fagervall. Nämä musiikkihetket tuovat dokumenttiin persoonallisen lisän, ja kappaleiden sanoitukset avaavat ruotsinsuomalaisten kokemuksia entisestään.
Bändi lähtee Darya solistinaan kiertueelle pääsiäisen jälkeen. Kiertue kestää 31.3.–5.4. ja dokumentti näytetään aina ennen keikkaa. Tampereen Niagara & Telakka ovat vuorossa tänään 1.4.! Tiistaina 2.4. on muuten elokuvan lehdistönäytös Niagarassa klo 9.00, ja sinne on vapaa pääsy.
Laulu koti-ikävästä / Ingen riktig finne tulee elokuvateattereihin Suomessa 5.4.2013
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti