Hyvästit Kentille

Tänään viimeisen kerran Helsingissä esiintyvä Kent on esimerkki yhtyeestä, joka loi kokonaisen maailman. Yhtyeessä yhdistyivät saumattomasti hienot lyriikat, maailman parhaat riffit, omalaatuisen tiivis tunnelma, mystiikka, tarinat, koukuttavat melodiat ja visuaalisuus etenkin levynkansitaiteessa. 

Bändin upea jäähyväisvideo sitoi yhteen yhtyeen 26-vuotisen taipaleen juuri levynkansien maailman kautta. Jos videoon olisi pitänyt lisätä vielä yksi Kent-elementti, se olisi etsivä valo, joka on läsnä monissa videoissa. Nuo kaksi minuuttia osoittivat, miten iso merkitys levyjen kansillakin voi olla.

Minulle musiikki on kokonaisvaltainen kokemus ja arvostan sen takia sitä, että Kent on kuvittanut oman musiikkinsa niin hienosti. Ja vaikka tunteita käsittelevät laulut ovatkin ihania, politiikasta saa minulta aina kymmenen lisäpitettä.



Melankolisen musiikin, tarttuvien riffien ja ruotsin kielen suurena ystävänä Kent oli minulle tärkeä.

Ehdin nähdä yhtyeen kolmesti livenä. Kesällä 2012 Tukholmassa Kent levitti vielä hurmosta, mutta Provinssi 2015 -keikka ei juuri sykähdyttänyt. Tosin ensimmäinen virhe oli laittaa yhtye esiintymään keskellä kirkasta kesäpäivää.

Bändi oli sama kuin kolme vuotta aiemmin, mutta kipinä puuttui. Kent oli keksinyt itsensä jo kerran uudestaan Tillbaka till samtiden -levyn myötä, ja etäältä katsottuna näytti siltä, että yhtye on antanut kaikkensa.

On vaikea kuvitella, että pirteän popmusiikin Ruotsista tulisi uutta ruotsiksi laulavaa bändiä, joka innostaisi kymmenet tuhannet suomalaiset ja myisi Hartwallin loppuun. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa areenoita täyttävä Håkan Hellström on käynyt Suomessa vain kerran (enkä päässyt paikalle), vaikka artisti on kiistämättä Ruotsin suosituin.

Kent on ollut pohjoismainen musiikillinen sukupolvikokemus – ehkä viimeinen laatuaan. Sellaisia bändejä jää kaipaamaan. 

Viimeinen toiveeni ystävälleni on se, että kuulisin tänään suosikkikappaleeni Max 500:n.