 |
| Kuva: Michael Holyk |
Jake Bugg on yksi niistä lapsineroista, joiden rinnalla oma elämä ja sen saavutukset tuntuvat kutistuvan mitättömiksi. 22-vuotias mies on julkaissut jo kolme täydellisen hyvää, kypsästi sanoitettua albumia ja kiertänyt maailman useaan kertaan.
Bugg nousee maanantai-iltana Tukholman Bernsin lavalle. Vaikka olen viettänyt kaksi kesää Tukholman ympäryskunnissa, en ole haaveista huolimatta koskaan päässyt käymään Bernsissä. Kuvista päätellen harvinaisen hienon keikkapaikan ja ruotsalaisen sivistyneen, mutta innostuneen keikkakulttuurin yhdistelmä lupaa hyviä puitteita. Oletan, että tästä tulee tähän mennessä paras näkemäni Jake Bugg -keikka.
Ensimmäisen kerran kuulin Buggia livenä Berliinissä debyyttialbumin kiertueella, minkä jälkeen näin hänet myös vuoden 2015 Provinssissa. Jälkimmäistä en halua hirveästi muistella. Keikka itsessään oli loistava, mutta päälavan edessä oli vain parisataa ihmistä, ja heistä 10 prosenttia liikkui musiikin tahdissa. Seuraavalla viikolla Bugg esiintyi Glastonburyn päälavalla. Ei ihme, ettei tämä kiertue yllä Suomeen asti.
Buggiin liittyen paras muistoni on kuitenkin tuolta Provinssi-kesältä. Sain nimittäin tehdä Buggin kanssa puhelinhaastattelun, vaikka hänen ei pitänyt antaa haastatteluja kyseisellä kiertueella. Tärisin, panikoin ja syke nousi epänormaaleihin lukemiin. Testasin nauhoitussovellusta uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin paperille: se on vain ihminen. (Ihan hyvä asia muuten muistaa missä tahansa jännittävässä tilanteessa.) Eniten pelkäsin sitä, etten ymmärtäisi hänen Nottingham-aksentiaan, mutta sekin oli onneksi turha huoli.
Olen vasta nyt Bernsin keikkaa odotellessani kuunnellut Buggin kolmatta levyä ja ihmetellyt, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin. On My One on parasta, eli monipuolisinta Buggia tähän mennessä.
Uran alun vahva dylanmaisuus on tiessään ja itse asiassa kolmoslevyn dylanmaisimmat biisit ovat myös albumin heikoimmat. Perinteistä Buggia edustavien kappaleiden parhaimmisto Hold On You ja Put Out the Fire ei yllä edes kärkiviisikkoon.
Sovituksissa on paljon vaihtelua, melodiat ovat aiempaa soljuvampia, eikä Buggilta ole aiemmin kuultu esimerkiksi Love, Hope and Miseryn kaltaista laulusuoritusta. Ain't No Rhymessa kuullaan jopa Jake Buggin räppäystä – kuka olisi uskonut moista debyyttialbumin aikoihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti