Olin eilen katsomassa The Nationalia Helsingin Jäähallilla. Vertasin tunnelmaa koko ajan vuoden 2010 Kulttuuritalon keikkaan, mihin eilinen ei todellakaan yltänyt. Jäähalliin sopii parhaiten rokkibändi, ei Nationalin kaltainen vahvaan tunnelmaan musiikkinsa perustava indiebändi.
Eniten keikalla häiritsivät bändin taustalla olleet kuvaesitykset. Noin yleisesti pidän kyllä visuaalisten tehosteiden käytöstä, mutta nämä kuvat eivät millään tavalla kuvastaneet yhtyeen musiikkia ja mietin jatkuvasti, että miten noin rumia kuvaesityksiä onkaan tehty. Ehkä pahin oli muuten niin vaikuttavan Afraid of Everyonen taustalla ollut valtava keltamusta silmä, joka lähti vielä loppuhuipennuksessa vilistämään kovaa vauhta. Minulla on pieni silmäkammo, joten kokemus oli ahdistava.
Parhaiten lavaesiintyminen toimi silloin, kun taustakuvat oli laitettu jäähylle, ja tunnelmaa loivat vain vahvat valot. Matt Berningerin laulaessa vimmaisesti, mikrofonin ylle kumartuneena, hänen profiilinsa piirtyi valoissa aivan uskomattoman kauniisti. Silloin tuntui ja näytti täydelliseltä.
Berningerillä ei ollut paras päivä. Esiintyminen oli vähän laiskaa, sanatkin unohtuivat Gracelessissa. En sano, ettei virheitä saisi tulla, mutta minulle jäi sellainen yleisfiilis, että onkohan kaikki hyvin. Ehkä huolehtimistapimukseni menee kuitenkin liian pitkälle, jos alan miettiä newyorkilaisbändin jaksamista. Sellainen tunnelma minulle vain eilisestä keikasta tuli. Fake Empiressa bändillä oli ongelmia rytmin kanssa, Demonsissa Berningerin ääni hukkui taustalaulujen alle ja esimerkiksi Pink Rabbitsissa laulu kuulosti ei-niin-hyvältä.
Minulla oli myös ongelmana se, että korvatulppien kanssa soundi oli melko huono, mutta ilmankaan ei voinut desibelien takia olla. Kulttuuritalon hienouksia oli sekin, että äänenvoimakkuus ja miksaus olivat niin täydelliset, ettei korvatulppien käyttäminen käynyt mielessäkään. Niitä ei tarvinnut.
Mr. Novemberin aikana Berninger juoksi perinteiseen tapaansa yleisön joukkoon aiheuttaen hurmosta. Pidän tästä traditiosta. Keikan hienoimpia hetkiä olivat This is the Last Time (katsokaa tämä versio), About Today, I Need My Girl, Slow Show ja tietenkin keikan päättänyt akustinen yhteislaulu Vanderlyle Crybaby Geeks. Nämä taianomaiset hetket osoittivat The Nationalin olevan edelleen yksi maailman parhaista bändeistä sekä esiintyjinä että laulunkirjoittajina.
Hieno yhtye, mahtavia lauluja. Eilen ei vain osuttu napakymppiin.
Mutta...
Näen The Nationalin seuraavan kerran livenä jo maanantaina! Aika turvallinen ajatus.
 | |
| Onko noin hienoja lippuja nähtykään! |
Arctic Monkeysin kanssa tilanne on sikäli jännittävä, että Alex Turnerilla on kurkunpääntulehdus, jonka takia eilinen Birminghamin keikka peruttiin. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että seitsemän vuoden odotukseni palkitaan vihdoin ja näen Arctic Monkeysin livenä. Tietenkään tuollaisille tulehduksille ei varmaan hirveästi voi mitään, mutta kyllä se harmittaisi. Aivan kamalasti.
Toivotaan parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti