Kun suosikkibändi lopettaa

Rubik helmikuussa erikoiskeikalla.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaan uuden alku.

Blogiani seuranneet luultavasti tietävät, että Rubik on suosikkibändini. Ja kuten kaikki myöskin tietävät, maanantaina aamupäivällä suosikkibändini ilmoitti, ettei bändin toiminta jatku enää. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Tuntui siltä, että olisin pudonnut korkealta ja pitkään. Olen vieläkin vähän shokissa.

Tieto tuli yllätyksenä. Olen kuvitellut monet onnettomuudet ja muut ikävät tapahtumat, mutta en koskaan sitä, että Rubik lopettaisi. Hassua, että mieli toimii noin. Eihän mikään ole ikuista.

Musiikki on aina ollut tärkeintä elämässäni. Se on asia, johon olen voinut aina luottaa, joka ei ole koskaan pettänyt. Siksi kiinnyn itselleni tärkeisiin bändeihin lujasti. Täysi-ikäisenä olen viettänyt prosentuaalisesti ison osan illoistani klubeilla, baareissa ja areenoilla livemusiikin parissa, ja ne kokemukset ovat antaneet paljon. Ne ovat tuoneet elämääni hurjasti iloa ja onnea, hyviä hetkiä ja tehneet elämästäni ainakin itselleni merkityksellisen. Keikalle meneminen on kannattanut aina, ja nykyään jopa matkustan ulkomaille keikkojen perässä. Sanokaa hulluksi, mutta se tekee minut onnelliseksi ja musiikin parissa tunnen eläväni.

Sitten löysin Rubikin, ja livekokemus ja musiikki ylipäänsä saivat aivan uuden ulottuvuuden. Näitä asioita ei päätetä, niitä ei voi tietää etukäteen, se joko toimii tai ei. Mutta Rubikin musiikki vain sattuu osumaan aivoissani sellaiseen kohtaan, jossa toimii jokin onnellisuusyksikkö. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa sitä musiikkia.

En ole kuunnellut yhtyettä "ekasta demosta alkaen". Vaikka löysin Rubikin jo Joensuu-aikoina, Rubik on varsinaisesti minun yliopistoaikani bändi. Elämäni parhaan ajan yhtye. Toisaalta koska elämäni pyörii pitkälti musiikin ympärillä, yliopistoaika on ollut niin hyvä osittain myös musiikin takia. Myös Rubikin takia.

Olen tehnyt lukuisia "iltajunalla Helsinkiin, yöbussilla Tampereelle" -retkiä, koska olen halunnut päästä Rubikin keikalle. Olen saanut hallitsemattomia riemunkohtauksia saadessani viestin, että minut on valittu osallistumaan erikoiskeikalle. Ja sitten jännittänyt ennen keikkaa, ollut onnesta sekaisiin keikan jälkeen. Hyppiessäni, tanssiessani ja laulaessani Rubikin keikalla kaikki on vain ollut kohdallaan. Muistot näistä noin 15 keikasta saavat vieläkin hymyilemään.

Eikä kyse ole tietenkään vain keikoista. Se hetki, kun kuulin Laws of Gravityn ensimmäistä kertaa, muutti elämäni. Rakastan Rubikin musiikkia enemmän kuin muuta musiikkia, niin kuin todella moni muukin rakastaa. Kaiken kaikkiaan hyvin monet elämäni parhaista hetkistä ja asioista liittyvät musiikkiin ylipäänsä ja Rubikiin erityisesti.

Haikeudestani huolimatta ymmärrän oikein hyvin Rubikin päätöksen lopettaa. Jos jokin ei tunnu enää hyvältä ja oikealta, ei sitä kannata jatkaa. Uskon, että Artturi Tairan ja kumppanien tulevat projektit ovat loistavia ja nerokkaita. Odotan ensimmäisiä säveliä ja uusia alkuja.

Tarvitsen kuitenkin suruajan, koska samalla jollain tapaa päätän myös yhden jakson omasta elämästäni. Luulen, että tuhannet suomalaiset ovat kokeneet samanlaisia tunteita tänä syksynä PMMP:n jäähyväiskiertueella. Yhtye, joka on ollut jonkinlainen tuki ja turva, ei enää yhtäkkiä olekaan. Sitä on aluksi vaikea käsittää. Mutta musiikki ei tietenkään katoa ja levyt säilyvät.

Sain onneksi ostettua lipun Korjaamon jäähyväiskeikalle. Tarkoituksena on pitää iloiset hautajaiset, ja yritän kunnioittaa teemaa ja olla itkemättä. Toisaalta tuntuu siltä, että jätän Korjaamolle jonkin osan itsestäni.

Kiitos Rubik, teitte elämästäni paljon paremman.