EP: Bypassers - Bypassers

Helsinkiläinen Bypassers julkaisi uuden ep:nsä tänään, ja on pakko myöntää, etten olisi etukäteen uskonut, että se kuulostaisi näin hyvältä. Olen seurannut yhtyettä melkein alkuajoista asti ja kehitys on ollut huimaa. Melodiat ovat kasvaneet suuremmiksi ja tarttuvammiksi ja oma ääni on löytynyt. Tällä hetkellä vertaisin Bypassersia aiemmin ylistämääni The Casbahiin, joka ei myöskään kuulosta pätkääkään suomalaiselta.

Byspassersin musiikista kuulee vaikutteet, Oasiksen ja The Verven, selvästi. Mutta jos vaikutteista onnistuu kierrättämään jotain omaa, siinä ei ole mitään vikaa. Bypassers on onnistunut siinä erittäin hyvin. Ep jopa vieroitti minut pari päivää repeatilla soineesta Jukka Ässän uudesta 30 vuotta myöhemmin -sinkusta!

Soundcloudissa lukee, että yhtye olisi muuttamassa Lontooseen. Musiikin suhteen he ainakin ovat tosissaan.

Kuuntele ja lataa koko ep täältä. 

Kun suosikkibändi lopettaa

Rubik helmikuussa erikoiskeikalla.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaan uuden alku.

Blogiani seuranneet luultavasti tietävät, että Rubik on suosikkibändini. Ja kuten kaikki myöskin tietävät, maanantaina aamupäivällä suosikkibändini ilmoitti, ettei bändin toiminta jatku enää. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Tuntui siltä, että olisin pudonnut korkealta ja pitkään. Olen vieläkin vähän shokissa.

Tieto tuli yllätyksenä. Olen kuvitellut monet onnettomuudet ja muut ikävät tapahtumat, mutta en koskaan sitä, että Rubik lopettaisi. Hassua, että mieli toimii noin. Eihän mikään ole ikuista.

Musiikki on aina ollut tärkeintä elämässäni. Se on asia, johon olen voinut aina luottaa, joka ei ole koskaan pettänyt. Siksi kiinnyn itselleni tärkeisiin bändeihin lujasti. Täysi-ikäisenä olen viettänyt prosentuaalisesti ison osan illoistani klubeilla, baareissa ja areenoilla livemusiikin parissa, ja ne kokemukset ovat antaneet paljon. Ne ovat tuoneet elämääni hurjasti iloa ja onnea, hyviä hetkiä ja tehneet elämästäni ainakin itselleni merkityksellisen. Keikalle meneminen on kannattanut aina, ja nykyään jopa matkustan ulkomaille keikkojen perässä. Sanokaa hulluksi, mutta se tekee minut onnelliseksi ja musiikin parissa tunnen eläväni.

Sitten löysin Rubikin, ja livekokemus ja musiikki ylipäänsä saivat aivan uuden ulottuvuuden. Näitä asioita ei päätetä, niitä ei voi tietää etukäteen, se joko toimii tai ei. Mutta Rubikin musiikki vain sattuu osumaan aivoissani sellaiseen kohtaan, jossa toimii jokin onnellisuusyksikkö. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa sitä musiikkia.

En ole kuunnellut yhtyettä "ekasta demosta alkaen". Vaikka löysin Rubikin jo Joensuu-aikoina, Rubik on varsinaisesti minun yliopistoaikani bändi. Elämäni parhaan ajan yhtye. Toisaalta koska elämäni pyörii pitkälti musiikin ympärillä, yliopistoaika on ollut niin hyvä osittain myös musiikin takia. Myös Rubikin takia.

Olen tehnyt lukuisia "iltajunalla Helsinkiin, yöbussilla Tampereelle" -retkiä, koska olen halunnut päästä Rubikin keikalle. Olen saanut hallitsemattomia riemunkohtauksia saadessani viestin, että minut on valittu osallistumaan erikoiskeikalle. Ja sitten jännittänyt ennen keikkaa, ollut onnesta sekaisiin keikan jälkeen. Hyppiessäni, tanssiessani ja laulaessani Rubikin keikalla kaikki on vain ollut kohdallaan. Muistot näistä noin 15 keikasta saavat vieläkin hymyilemään.

Eikä kyse ole tietenkään vain keikoista. Se hetki, kun kuulin Laws of Gravityn ensimmäistä kertaa, muutti elämäni. Rakastan Rubikin musiikkia enemmän kuin muuta musiikkia, niin kuin todella moni muukin rakastaa. Kaiken kaikkiaan hyvin monet elämäni parhaista hetkistä ja asioista liittyvät musiikkiin ylipäänsä ja Rubikiin erityisesti.

Haikeudestani huolimatta ymmärrän oikein hyvin Rubikin päätöksen lopettaa. Jos jokin ei tunnu enää hyvältä ja oikealta, ei sitä kannata jatkaa. Uskon, että Artturi Tairan ja kumppanien tulevat projektit ovat loistavia ja nerokkaita. Odotan ensimmäisiä säveliä ja uusia alkuja.

Tarvitsen kuitenkin suruajan, koska samalla jollain tapaa päätän myös yhden jakson omasta elämästäni. Luulen, että tuhannet suomalaiset ovat kokeneet samanlaisia tunteita tänä syksynä PMMP:n jäähyväiskiertueella. Yhtye, joka on ollut jonkinlainen tuki ja turva, ei enää yhtäkkiä olekaan. Sitä on aluksi vaikea käsittää. Mutta musiikki ei tietenkään katoa ja levyt säilyvät.

Sain onneksi ostettua lipun Korjaamon jäähyväiskeikalle. Tarkoituksena on pitää iloiset hautajaiset, ja yritän kunnioittaa teemaa ja olla itkemättä. Toisaalta tuntuu siltä, että jätän Korjaamolle jonkin osan itsestäni.

Kiitos Rubik, teitte elämästäni paljon paremman. 

Live: The National osa 1/2 ja keikkamatka Berliiniin

Olin eilen katsomassa The Nationalia Helsingin Jäähallilla. Vertasin tunnelmaa koko ajan vuoden 2010 Kulttuuritalon keikkaan, mihin eilinen ei todellakaan yltänyt. Jäähalliin sopii parhaiten rokkibändi, ei Nationalin kaltainen vahvaan tunnelmaan musiikkinsa perustava indiebändi.

Eniten keikalla häiritsivät bändin taustalla olleet kuvaesitykset. Noin yleisesti pidän kyllä visuaalisten tehosteiden käytöstä, mutta nämä kuvat eivät millään tavalla kuvastaneet yhtyeen musiikkia ja mietin jatkuvasti, että miten noin rumia kuvaesityksiä onkaan tehty. Ehkä pahin oli muuten niin vaikuttavan Afraid of Everyonen taustalla ollut valtava keltamusta silmä, joka lähti vielä loppuhuipennuksessa vilistämään kovaa vauhta. Minulla on pieni silmäkammo, joten kokemus oli ahdistava.

Parhaiten lavaesiintyminen toimi silloin, kun taustakuvat oli laitettu jäähylle, ja tunnelmaa loivat vain vahvat valot. Matt Berningerin laulaessa vimmaisesti, mikrofonin ylle kumartuneena, hänen profiilinsa piirtyi valoissa aivan uskomattoman kauniisti. Silloin tuntui ja näytti täydelliseltä.

Berningerillä ei ollut paras päivä. Esiintyminen oli vähän laiskaa, sanatkin unohtuivat Gracelessissa. En sano, ettei virheitä saisi tulla, mutta minulle jäi sellainen yleisfiilis, että onkohan kaikki hyvin. Ehkä huolehtimistapimukseni menee kuitenkin liian pitkälle, jos alan miettiä newyorkilaisbändin jaksamista. Sellainen tunnelma minulle vain eilisestä keikasta tuli. Fake Empiressa bändillä oli ongelmia rytmin kanssa, Demonsissa Berningerin ääni hukkui taustalaulujen alle ja esimerkiksi Pink Rabbitsissa laulu kuulosti ei-niin-hyvältä.

Minulla oli myös ongelmana se, että korvatulppien kanssa soundi oli melko huono, mutta ilmankaan ei voinut desibelien takia olla. Kulttuuritalon hienouksia oli sekin, että äänenvoimakkuus ja miksaus olivat niin täydelliset, ettei korvatulppien käyttäminen käynyt mielessäkään. Niitä ei tarvinnut.

Mr. Novemberin aikana Berninger juoksi perinteiseen tapaansa yleisön joukkoon aiheuttaen hurmosta. Pidän tästä traditiosta. Keikan hienoimpia hetkiä olivat This is the Last Time (katsokaa tämä versio), About Today, I Need My Girl, Slow Show ja tietenkin keikan päättänyt akustinen yhteislaulu Vanderlyle Crybaby Geeks. Nämä taianomaiset hetket osoittivat The Nationalin olevan edelleen yksi maailman parhaista bändeistä sekä esiintyjinä että laulunkirjoittajina.
 
Hieno yhtye, mahtavia lauluja. Eilen ei vain osuttu napakymppiin.

Mutta...

Näen The Nationalin seuraavan kerran livenä jo maanantaina! Aika turvallinen ajatus.

Onko noin hienoja lippuja nähtykään!

Lento Berliiniin lähtee lauantaina klo 07. Neljäs keikkamatka ulkomaille noin vuoden sisään, parasta ikinä. Maanantaina on siis luvassa The National (tällä kertaa istumapaikoilta), tiistaina Arctic Monkeys ja keskiviikkona Tom Odell.

Arctic Monkeysin kanssa tilanne on sikäli jännittävä, että Alex Turnerilla on kurkunpääntulehdus, jonka takia eilinen Birminghamin keikka peruttiin. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että seitsemän vuoden odotukseni palkitaan vihdoin ja näen Arctic Monkeysin livenä. Tietenkään tuollaisille tulehduksille ei varmaan hirveästi voi mitään, mutta kyllä se harmittaisi. Aivan kamalasti.

Toivotaan parasta.

Biisi: Marika Hackman - Cinnamon

Kuulin tänään kiehtovan laulun. Marika Hackmanin Cinnamon kiinnitti huomioni ensimmäisenä nimensä vuoksi. Mielestäni kaneli tekee kaikesta vähän parempaa. Jos mukana on kanelia, epäonnistuminen on erittäin vaikeaa (tosin on sekin nähty kiitos entisen espanjalaisen kämppikseni).

Seuraavaksi alun riffi ja pahaenteinen melodia herättivät mielenkiinnon. Miten tämä päättyy, mietin. Cinnamon on kaunis kappale, mutta ei naisartisteille perinteisesti liitettävällä tavalla. Kauniin siitä tekee erityisesti Hackmanin kirkas, laiskahko ääni, jonka ilmaisu ei kuitenkaan kasva kappaleen edetessä. Sovitus kasvattaa biisin. Sitten on vielä bassolinja, joka on yksinkertaisuudessaan nerokkaan mukaansatempaava. Kyllä sävelaskeleissa on voimaa.

Hackman on malli, mutta en ole varma, pitäisikö sitä edes mainita. En ole ihan ymmärtänyt, miksi mallin ura sulkee pois kaikki muut ammatit. Eikö ihminen saisi olla lahjakas monessa asiassa ja menestyä monella elämänalueella?

Marika Hackman on aiemmin julkaissut minialbumin That Iron Taste ja Sugar Blind -ep ilmestyy 9.12.

Biisi: Spires - Candy Flip

Tänään tehokuuntelussa on ollut psykedeelistä poppia soittavan Spires-yhtyeen Candy Flip. Kuuntelukertoja on takana valehtelematta ehkä noin 50. Varsin addiktoiva biisi siis.

Fanitan melodiaa ihan kympillä! Soundi on pehmeä ja raukea, mutta silti mielenkiintoinen ja ytimekäs. Tulee toiveikas olo. Fiiliksiä Kaliforniasta.

Tässä on sellaista ajattomuutta, että Candy Flip tulee pysymään soittolistallani kyllä pitkään.

Arcade Fire - Reflektor-ennakkokuuntelu

Albumin odottaminen ei ole aikoihin ollut niin jännittävää ja mielenkiintoista kuin juuri nyt. Arcade Firen uuden Reflektor-albumin pitäisi ilmestyä 29.10., mutta joidenkin lähteiden mukaan se ilmestyykin jo huomenna. En tiedä mikä on totta, mutta olen nauttinut tästä syksystä ja uusien Arcade Fire -biisien tippumisesta oikein paljon eikä haittaa, vaikka fyysisen levyn saaminen menisi ensi viikkoon.

Uusin käänne tässä jännitysnäytelmässä tapahtui äskettäin, kun bändi laittoi linkin albumin streamausvideoon kotisivuilleen, jotka tietenkin ruuhkautuivat välittömästi. Mutta onneksi kaveri vinkkasi, että joku oli linkannut videon myös Twitteriin ja minäkin löysin oikean Youtube-videon. Taidan siis heittää hyvästit yöunille ja uppoutua Reflektoriin. 

Puolitoistatuntinen levy vaikuttaa tähän mennessä melko täydelliseltä. Tiedossa on hyvä yö. Normal Person on tämän hetken suosikkini.

Biisi: Quiet Life - Devil's Kin

Portlandilaisen Quiet Lifen soundissa on mukavasti elementtejä brittirockista ja amerikkalaisesta rock'n'rollista. Eihän tässä pyörää keksitä uudestaan, mutta Devil's Kin kulkee ja kestää monta kuuntelukertaa. Sopivasti vanhaa, riittävästi uutta.

Itselleni tästä tulee kamala tarve avata Google Maps ja suunnitella roadtrippiä, ihan vain jonnekin missä on valoisaa ja lämmintä. 

Quiet Lifen Wild Pack -niminen albumi ilmestyy ensi viikolla 29.10.