Pikavisiitti Lost In Musiciin

Joku on saattanut huomata, että minulla ei ole tänä syksynä ollut aikaa päivittää blogia. En tiedä, tuleeko tilanne parantumaan tänä vuonna ollenkaan, mutta toivon parasta. Valitettavasti aika muodostui ongelmaksi myös viime viikon Lost In Musicin kohdalla, koska joka päivä toisessa kaupungissa töissä ravaaminen ei jättänyt energiaa enää iltamenoille.

Pari keikkaa oli kuitenkin pakko tsekata. Lost In Music on monella tapaa mielenkiintoinen tapahtuma. Keikkapaikoilla yleisö ei ole sitä, mitä se normaalisti olisi, koska paikalla on musiikkialan ammattilaisia Suomesta ja ulkomailta, ja tänä vuonna törmäsin myös ulkomaiseen keikkayleisöön. Se vasta hauskaa olikin! Olin alunperin haaveillut, että olisin ostanut passin myös seminaareihin, mutta työt menivät toki edelle.

Mikko Joensuu

Olen melko myöhäisherännäinen Joensuu 1685:n kohdalla, vaikka näinkin yhtyeen livenä Ilosaaressa 2010. Olin silloin festaritoimittajana ja naureskelin kolmen biisin kuvaussäännölle, koska Joensuu 1685:n biisit ovat niin pitkiä, että olisin saanut olla melkein koko keikan kuvaamassa lavan edessä.

Pari vuotta sitten näin Mikko Joensuun elokuvateatteri Niagarassa esiintymässä soolona. Jäin täysin sanattomaksi. En ollut kuullut vastaavaa aikoihin. Oli siis itsestään selvää, että Mikko Joensuu on nähtävä Lost In Musicissa.

Keikka oli sitä mitä toivoinkin. Se oli vangitseva, teki hyvän olon ja sai hymyilemään. Tuli sellainen olo, että eihän tässä elämässä tarvita muuta kuin mies (tai nainen) ja kitara. Niinkin yksinkertaisella yhtälöllä voi saada ihmeitä aikaan. Joensuun 45 minuutin settiin taisi mahtua neljä kappaletta. Vaikuttavaa.

Valitettavasti suurin osa Henry's Pubiin saapuneista ihmisistä ei ollut tullut paikalle kuuntelemaan musiikkia, vaan seurustelemaan, ja omaa keskittymistä tietenkin sellainen häiritsee. On hankala nauttia keikasta täysillä, jos ympärillä on kamala puheensorina.

Neøvin elokuisen Tampereen-keikan missaaminen harmitti. Onneksi bändi oli buukattu Lost In Musiciin, ja vaikutuin livemeiningistä sen verran kovasti, että Orange Morning on soinut lähes taukoamatta lauantai-illasta asti.

Ennen Neøvia koin Doriksessa hämmentäviä hetkiä. Saapuessani Dorikseen olin ihmeissäni, sillä paikka oli melko täynnä jo kymmeneltä, ja yleisö tuntui osaavan lavalla olleen latvialaisen Prāta Vētran kappaleiden sanat ulkoa. Ympärilläni olevista ihmisistä kuitenkin päättelin, että puolet latvialaisista olivat hypänneet Ryanairin lennolle Riiasta Tampereelle. Eräs vanhempi latvialainen nainen jopa heilutteli Latvian lippua biisien aikana. Olen itse laulanut Maamme-laulua Doriksessa klo 03, mutta tämä kokemus oli ehkä vielä hämmentävämpi. 

Seuraava bändi, tanskalainen Shiny Darkly yhdisteli musiikissaan rock'n'rollia ja postrockia. Joukossa oli monta varsin pätevää ja koukuttavaa biisiä, mutta ilmaisussa olisi vielä kypsymisen varaa. Ainekset ovat sinällään kasassa, kunhan melodioista ja riffeistä saisi vielä ytimekkäämpiä. Latvialaiset olivat tässä vaiheessa jo lähteneet, ja Doriksessa mahtui taas olemaan.

Shiny Darkly soitti jostain syystä 45 minuuttia, ja Prāta Vētra ja Neøv vain puoli tuntia. Vähän ihmettelin tätä järjestelyä.

Neøv

En ollut varma, mitä Neøvilta odottaisin. Kappaleiden äänimailma on samalla todella hauras ja toisaalta niin suuri, että oli vaikea kuvitella, miltä biisit kuulostaisivat livenä. Neøv on kuitenkin ehdottomasti yksi suosikkiyhtyeistäni tällä hetkellä, ja Orange Morning kuuluu vähintään viiden parhaan tänä vuonna julkaistun suomalaisen albumin joukkoon. Vaikken tiennyt mitä odottaa, toivoin paljon.

Enkä toivonut yhtään liikaa. Heti ensimmäisestä tahdista asti musiikki kuulosti täydelliseltä. Jos kappaleet ovat jo levyllä jollain tapaa lumoavia, livenä tunne korostui entisestään. Tiedättekö, kun joskus tulee niitä hetkiä, että jokin (musiikki) vain osuu oikeaan kohtaan aivoissa. Ravaan keikoilla nimenomaan niiden hetkien takia. Silloin tuntuu suurin piirtein siltä, että on löytänyt elämän tarkoituksen tai jotain muuta vastaavaa. Noina hetkinä musiikki tuo hyvän ja rauhallisen olon ja tunteen siitä, että elämä ei ole vain sarja irrallisia hetkiä, vaan siinä on ehkä sittenkin jokin juju. Musiikki.

Suuria sanoja, mutta joskus käy noin. Ja hyvä, että käy.

Neøvin esiintymistä oli kaiken lisäksi hauska katsoa. Lavalla oli muun muassa viisi soittajaa, kaksi trumpettia ja pasuuna. Aivan liian paljon johtoja, ihmisiä ja soittimia aivan liian pienessä tilassa, mutta sekään ei haitannut.

Vaikka Lost In Music jäikin kohdallani varsin lyhyeksi tänä vuonna, laatu korvasi määrän. Muutenkin työviikon jälkeen ja ennen opiskelun jatkumista oli äärimmäisen tärkeää palauttaa mieleen elämäni tosiasioita. Musiikki on ykkönen. (Etenkin uusista kaiuttimista kuunneltuna! Musiikki-innostus on ollut tänä syksynä alamaissa senkin takia, että äänentoistoni kotona on ollut aivan kamala.)