Vähän pelkäsin Odellin vasta ilmestyneen debyyttialbumi Long Way Down kuuntelua. Pelkäsin, että levyllä olisi vain kaksi hyvää kappaletta: mielettömät sinkut Another Love ja Can't Pretend, ja että hän jäisikin vain tähdenlennoksi. Kun odotukset ovat liian korkealla, pettymys tulee helpommin. Se olisi ollut kova kolaus, koska olen todellakin ennustanut artistille loistavaa tulevaisuutta. Vetoa en lyönyt kuin itseni kanssa.
Mutta pelkäsin aivan turhaan! Long Way Down on Grow Old With Mestä asti taitavasti tehty albumi, jossa on monia muitakin kohokohtia kuin jo mainitsemani sinkut. Todella pahaa addiktiota aiheuttavat myös I Know, Storms ja uusi sinkku, Sirens. Koukuttavia melodioita ja pianoriffejä on lähes joka kappaleessa.
Odellin ääni brittiaksentteineen viehättää minua poikkeuksellisen paljon. Hän ei ole erityisen taitava laulaja ja hänen äänensä on soundiltaan vähän yksitoikkoinen, mutta siinä on tunnetta, joka monilta puuttuu. Hän todella tulkitsee kappaleensa. Long Way Down on antanut minulle hurjasti iloa tässä viime päivinä. Jos albumi alkaa sellaisella hyvän mielen nostatusbiisillä kuin Grow Old With Me, ei voi kuin hymyillä.
En yleensä välitä pianomusiikista, koska pidän enemmän kitarasta, mutta on ihana huomata, että myös pianovetoinen musiikki voi saada minut sydämeni hakkaamaan ylikierroksilla. Kappaleet ovat intensiivisiä, minkä puuttuminen on pianovetoisessa musiikissa usein ongelmana. Se ei mene yhtä syvälle ja jää usein pelkäksi pimputteluksi. Odellin ääni tuo myös hyvän kontrastin pianolle, koska pianisteilla on yleensä aliciakeysmainen upea ja täyteläinen ääni, jota osataan käyttää yhtä hyvin kuin soitintakin.
Odell on tervetullutta vaihtelua kitarapainotteiselle brittimusiikkikentälle. Rakkauslaulujakaan ei voi koskaan olla liikaa, eihän.
Long Way Downin voit kuunnella täältä.
Ja hei! Rakas Tomppa, tällä hetkellä näyttää siltä, että voimme myös sopia treffit vielä tämän vuoden puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti