 |
| Alex Turner rokkaa Coachellassa 2012. Kuva täältä. |
Ensimmäisenä minua itkettää The National. Seuraavana päivänä itken korkeintaan onnesta, mutta muuten vain hikoilen järjettömästi, kun hypin ja pompin Arctic Monkeysin (The Strypes lämppää!!) tahtiin ja kolmantena päivänä viimeisetkin järjen hivenet vie Tom Odell.
Arctic Monkeys on ollut minulle sellainen bändi, joka on pakko päästä näkemään. Pakko. Debyyttialbumi julkaistiin 2006, joten olen kärkkynyt mahdollisuutta seitsemän vuotta. Lähdin Britteihin vaihtoonkin Arctic Monkeysin takia, mutta hepä viettivät sen kevään jenkeissä. Oli siellä paljon muutakin tekemistä kuin Alex Turnerin perässä kiertäminen, mutta harmittihan se. Olen pitänyt säästötilillä Arctic Monkeys -rahaa ihan tämän takia: näistäkin Saksan-keikoista ilmoitettiin päivää ennen lippujen tulemista myyntiin.
Ja koska olen menossa The Nationalin Suomen-keikalle, näen bändin livenä kahdesti viiden päivän sisään. Liikaa? Ei varmasti! Berliinissä minulla on istumapaikka ja jäähallissa seison, joten siinäkin on eronsa. Itse asiassa olen tästä nyt to-del-la innoissani!
Tom Odell on näistä kolmesta uusin rakkaus, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän rakasta. Aion laulaa sydämeni pohjasta mukana jokaisessa kappaleessa ja ehkä vähän itkeä onnesta.
Lippujen hinnat eivät päätä huimanneet. Arctic Monkeys kustansi 40 euroa, The National vaivaiset 36 (vertaa Suomen-keikan hintoihin) ja Tom Odell 22. Tosin jostain kumman syystä lippuja ei saanut pdf:nä, joten maksoin 20 euroa pelkkiä toimituskuluja... Se tuntui pahalta.
Pari päivää käteni vain tärisivät enkä vieläkään ihan tajua, mitä tuli tehtyä ja mitä tulen näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Sanonpahan vain, että jos saan näin hyvän olon jo pelkän marraskuun ajattelemisesta, matkustelu keikkojen perässä on täysin oikea peruste.
Voisin kuitenkin keskittyä nyt viikon Patti Smithiin, Tampere-talon konsertti on aivan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti