Keikkaennakko: Richard Ashcroft O2-areenalla orkesterin kanssa

Kun Richard Ashcroft poistuu Lontoon O2-areenan lavalta tänä iltana, minulle todennäköisesti iskee kriisi. Tai ehkä vain onnittelen itseäni siitä, että olen toteuttanut unelmani niin pitkälle, kuin tällä hetkellä on mahdollista. Olen siis nähnyt käytännössä kaikki brittipop-klassikot Liam Gallagheria lukuunottamatta. Gallagher on julkaisemassa sooloalbumin ensi vuonna ja ensimmäinen keikka on jo buukattu muistaakseni maaliskuulle, joten mahdollisuus nähdä hänet on olemassa.

Olen valmistautunut keikkatunnelmaan tiistaista asti. Juttelin silloin Warnerilla työskentelevän miehen kanssa, joka näytti minulle kuvia itsestään ja Ashcroftista kuultuaan, että olen menossa perjantaina keikalle. Hänellä itsellään oli buukattuna tiistai-illalle hengailua Red Hot Chili Peppersin kanssa. Keskiviikkona puolestaan huomasin, että kämäinen hostellini on kulman takana kadusta, jolla Bitter Sweet Symphony on kuvattu. Tein siis saman kuin keväällä 2012: menin Hoxton Streetin ja Falkirk Streetin risteykseen, laitoin kuulokkeet päähän, biisin soimaan ja kävelin. Suosittelen kokemusta kenelle tahansa Verve-fanille. Silloin tunnet olevasi osa jotain suurempaa.

Ashcroftin ja Coldplayn esitys Live 8:ssä on varmasti eniten katsomani yksittäinen video. Se on se video, jonka aluksi Chris Martin tituleeraa Ashcroftia maailman parhaaksi laulajaksi ja Bitter Sweet Symphonya maailman parhaaksi kappaleeksi. En voisi olla enempää samaa mieltä. Ashcroftin karisma ja rakkaus musiikkiaan kohtaan on niin vahvaa, että uskon sen täyttävän tänään kokonaisen areenan.

Verven Urban Hymns on yksi viime vuosisadan hienoimmista albumeista. Se on musiikillisesti monipuolinen, Ashcroftin ääni erottuu muiden joukosta ja hienot kitara- ja jousisovitukset tuovat biiseihin uuden ulottuvuuden ja muista brittipop-bändeistä erottuvan tunnelman. Ennen kaikkea levy kuulostaa tuoreelta vielä vuosikymmenten jälkeen, ja se yllättää nerokkuudellaan jokaisella kuuntelukerralla. Verve oli brittipopin klassikoista samassa kastissa Pulpin kanssa: kummankin bändin musiikki ja lyriikat olivat Oasista kunnianhimoisemmalla tasolla.

Kaikki Verven hienommat biisit eivät Ole Urban Hymnsillä. Muita suosikkejani ovat muun muassa All in the Mind, On Your Own ja Rather Be.  

Richard Ashcroft esiintyy tänään orkesterin kanssa Lontoon O2-areenalla. Luvassa on Ashcroftin parhaita sävellyksiä, eli valitut palat Verveä ja soolotuotantoa. Jouset tuovat tunnelmaan oman lisänsä, sillä monet Ashcroftin kappaleista on sovitettu niin hienosti. Ashcroftin soolotuotantoa on parjattu, mutta osittain turhaan.

Levyiltä löytyy nimittäin sellaisia helmiä, joista kuka tahansa laulunkirjoittaja olisi kateellinen. Sound of Silence on Bitter Sweet Symphonyn kaltainen elämää suurempi kappale, Music is Power puolestaan mahtava sävellys ja piristäjä, Keys to the World on voimakas ja kiehtova. Uudellakin levyllä on muutama klassikoksi nouseva biisi. 

Tässä Ashcroftin soolotuotannon parhaat palat, ja sitten se kuuluisa Live8-video. Näillä kappaleilla on minulle erityistä merkitystä. 

Nenäliinapaketit on pakattu. 

Coldplay & Richard Ashcroft: Bittersweet Symphony 

Science of Silence

Music Is Power

Esittelyssä tämän hetken paras bändi: Blossoms

Blossoms Readingissa. Kuva: Kennerdeigh Scott

Kaikki Manchesterista tuleva musiikki on hyvää -mantrani on osoittautunut jälleen paikkansa pitäväksi. Suur-Manchesterin Stockportista lähtöisin oleva Blossoms on tämän hetken lupaavin nuori bändi. Britannian albumilistan kärkeen debyytillään kiivennyt yhtye on tänä syksynä ollut Jake Buggin lämmittelijänä, eli näin bändin livenä maanantaina Tukholmassa.

Tom Ogden Tukholmassa. Kuva: Oona Lohilahti

Kun Blossoms aloitti puolen tunnin settinsä, menin sanattomaksi. Musiikki oli raikasta, tanssittavaa ja jopa euforista. Uuteen bändiin syttyy hyvin harvoin heti ensimmäisestä säkeistöstä alkaen, mutta Blossomsin kohdalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Vastaavaa intoa ja uskoa omaan tekemiseen ei usein näe.

Vuonna 2013 perustettu Blossoms on tehnyt järjestelmällisesti töitä maineen saavuttamiseksi. Sen kuulee omasta soundista ja näkee kiertuelistasta, joka ylettyy lähikuukausina Japaniin asti. Indiepopbändi on jo tunnettu nimi Britanniassa, ja elokuussa ilmestynyt debyyttialbumi Blossoms oli yksi vuoden odotetuimmista. BBC nosti bändin neljännelle sijalle vuoden 2016 parhaiden uusien bändien listallaan.

Blossomsin musikki tuo mieleen monesti ylistämäni The Casbahin, josta ei ole kuulunut ep:n jälkeen mitään. Bändi tekee tarttuvaa popmusiikkia ja ottaa vaikutteita niin The Beatlesilta kuin Oasikseltakin, mutta lisää näihin elementteihin oman psykedeelisen popvivahteen. Hyvin tuotetulla debyyttialbumilla kaikki soundit ovat tasapainossa. 12 kappaleen joukossa on ainoastaan muutama "ihan ok" biisi, mikä on ensimmäisen levyn julkaisseelta bändiltä mahtava saavutus. Blossomsin soundi on sellainen, jota monet aloittelevat bändit varmasti yrittävät jäljitellä.

Blossomssista tekee vieläkin paremman laulaja Tom Ogdenin miellyttävä (yritän siis päästä yli Tom Odellista toisen Tom O:n avulla), mutta erottuva ääni ja intohimoinen, mutta rauhallinen esiintyminen. Ennen kaikkea Blossoms kuulosti ja näytti täysin valmiilta bändiltä, jonka ei tarvitsisi tehdä enää lämmittelykeikkoja, vaikka pääesiintyjä olisikin Jake Bugg. Bändin ympärillä leijuu tällä hetkellä sellainen ilmapiiri, että tämä on vasta alkua. Oletan Blossomsin kasvavan yhdeksi Britannian suosituimmista bändeistä.

Blossoms saapuu ensi vuoden kiertueellaan myös Suomeen! Nähdään siis 20. helmikuuta Tavastialla – ostin jo lipun! Osta siekin. 

Keikkaennakko: Jake Bugg Tukholmassa

Kuva: Michael Holyk

Jake Bugg on yksi niistä lapsineroista, joiden rinnalla oma elämä ja sen saavutukset tuntuvat kutistuvan mitättömiksi. 22-vuotias mies on julkaissut jo kolme täydellisen hyvää, kypsästi sanoitettua albumia ja kiertänyt maailman useaan kertaan.

Bugg nousee maanantai-iltana Tukholman Bernsin lavalle. Vaikka olen viettänyt kaksi kesää Tukholman ympäryskunnissa, en ole haaveista huolimatta koskaan päässyt käymään Bernsissä. Kuvista päätellen harvinaisen hienon keikkapaikan ja ruotsalaisen sivistyneen, mutta innostuneen keikkakulttuurin yhdistelmä lupaa hyviä puitteita. Oletan, että tästä tulee tähän mennessä paras näkemäni Jake Bugg -keikka.


Ensimmäisen kerran kuulin Buggia livenä Berliinissä debyyttialbumin kiertueella, minkä jälkeen näin hänet myös vuoden 2015 Provinssissa. Jälkimmäistä en halua hirveästi muistella. Keikka itsessään oli loistava, mutta päälavan edessä oli vain parisataa ihmistä, ja heistä 10 prosenttia liikkui musiikin tahdissa. Seuraavalla viikolla Bugg esiintyi Glastonburyn päälavalla. Ei ihme, ettei tämä kiertue yllä Suomeen asti.

Buggiin liittyen paras muistoni on kuitenkin tuolta Provinssi-kesältä. Sain nimittäin tehdä Buggin kanssa puhelinhaastattelun, vaikka hänen ei pitänyt antaa haastatteluja kyseisellä kiertueella. Tärisin, panikoin ja syke nousi epänormaaleihin lukemiin. Testasin nauhoitussovellusta uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin paperille: se on vain ihminen. (Ihan hyvä asia muuten muistaa missä tahansa jännittävässä tilanteessa.) Eniten pelkäsin sitä, etten ymmärtäisi hänen Nottingham-aksentiaan, mutta sekin oli onneksi turha huoli.


Olen vasta nyt Bernsin keikkaa odotellessani kuunnellut Buggin kolmatta levyä ja ihmetellyt, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin. On My One on parasta, eli monipuolisinta Buggia tähän mennessä.

Uran alun vahva dylanmaisuus on tiessään ja itse asiassa kolmoslevyn dylanmaisimmat biisit ovat myös albumin heikoimmat. Perinteistä Buggia edustavien kappaleiden parhaimmisto Hold On You ja Put Out the Fire ei yllä edes kärkiviisikkoon.

Sovituksissa on paljon vaihtelua, melodiat ovat aiempaa soljuvampia, eikä Buggilta ole aiemmin kuultu esimerkiksi Love, Hope and Miseryn kaltaista laulusuoritusta. Ain't No Rhymessa kuullaan jopa Jake Buggin räppäystä – kuka olisi uskonut moista debyyttialbumin aikoihin?

Keikkaennakko: Tom Odell Kööpenhaminassa & Tukholmassa

Tom Odell Ilosaarirockissa vuonna 2015. Kuva: Oona Lohilahti

Tom Odellin löytäminen on hetki, jonka muistan ikuisesti. Kun painon ensimmäisen kerran playta tammikuussa 2013, ja Odellin debyytti-ep alkoi soida, muu elämä pysähtyi päiviksi. Can't Pretend ja Another Love olivat vain liian hyviä kappaleita ollakseen totta. Tai ollakseen ikäiseni artistin ensimmäiset julkaistut biisit.

Olen onnistunut näkemään Odellin kahdesti livenä: Berliinissä syksyllä 2013 ja kotikaupungissani Joensuussa vuoden 2015 Ilosaarirockissa. Etenkin jälkimmäinen keikka oli järisyttävä. Odotin keikkaa valtavasti, sillä minulle suosikkini saaminen nimenomaan Joensuuhun oli tärkeää. Bändi aloitti I Know'lla, ja minä aloitin itkemisen.

En päässyt eturiviin, mutta tyydyin jäämään parin rivin päähän yläaste- ja lukiolaistyttöjen ympäröimänä. Pakko sanoa, että parempaa kanssayleisöä olisi saanut hakea. Sovin oikein hyvin itseäni 10 vuotta nuorempien joukkoon. Kaikki olivat mukana, osasivat sanat, tanssivat, mutteivät liikaa eikä kukaan lähtenyt kesken keikan pois. Täydellistä!

Olen aina halunnut seurata artistia tai bändiä maasta toiseen. Suomessa kaupungista kaupunkiin matkustaminen bändin perässä on tuttu juttu, mutta en ole tehnyt sitä vielä ulkomailla. Toteutan siis tällä ja ensi viikolla yhden unelmani. Nyt tosin fuskaan hieman, koska Odell soittaa lauantain Kööpenhaminan ja tiistain Tukholman keikan välissä Oslossa – mutta olisin mieluummin ajattelematta sitä.

Rakastan Odellissa kaikkea. Persoonallista ääntä, melodioita, pianoa, lyriikoita. Esiintyminen on antaumuksellista. Ensimmäiseen levyyn ja sen keikkoihin verrattuna Odellin laulu on kaiken lisäksi parantunut huimasti. Esiintymiseen on tullut etenkin uuden albumin myötä uudenlaista itsevarmuutta ja heittäytymistä, joten kaikki ainekset hyviin keikkoihin on olemassa.

Wrong Crowd -kakkosalbumi julkaistiin kesällä, enkä aluksi pitänyt siitä ollenkaan. Se tuntui etäiseltä, oudolta, ei tomodellmaiselta. Sinkkukappaleet olivat tahmeita tanssibiisejä, jotka eivät mielestäni a) sopineet Tompalle ja b) olleet edes kovin kummoista kappaleita. Levyn avausraidan ja nimibiisin heittäisinkin romukoppaan edelleen.

Albumi alkoi kuitenkin avautua pikkuhiljaa. Noin viiden kuuntelun jälkeen olin jo albumin puolella. Ymmärsin, miksi levy on tehty. Lopullisen rakastumisen jälkeen olen iloinen, että levy avautui hitaasti ja teetätti töitä.

Odellin ongelma on silti se, että albumille on tungettu liian monta keskinkertaista kappaletta timanttien sekaan. Esimerkiksi Jealousyn ja Daddyn yli hyppään vieläkin. Tämä oli myös debyytin heikkous. Toisaalta jäin kummastelemaan sitä, missä kaikki Joensuussa kuullut, todella hyvät uudet biisit olivat. Ehkä kuulen ne keikoilla!

Suosikkikappaleeni on uuden levyn päättävä I Thought I Knew What Love Was. Kappale on täydellinen esimerkki Odellin melko suorista ja helposti tulkittavista, mutta silti kiinnostavista sanoituksista ja tarttuvista melodioista. Albumin päätösraita on saanut kunnian olla minulle jonkinlainen lohtukappale, joka auttaaa silloin, kun muut kappaleet eivät. Viiden kärkeen menevät myös Here I Am, Concrete, Mystery ja Somehow.

Kesällä huomasin Odellin lähettävän Facebookissa suoraa videolähetystä. Olin juuri tullut töistä kotiin, joten aloin katsoa, mistä on kyse. Onneksi tein niin.

Odell oli hotellihuoneessa kannettavan sähköpianon ääressä kylpytakki päällä, tohvelit jalassa ja esitti uuden levyn biisejä yksin. Mikään Facebookissa oleva asia ei ole piristänyt niin paljon!

En ole kuitenkaan vielä päättänyt, kumpi kylpytakkimuisto on parempi: Tomppa hotellihuoneessa vai Placebon Brian Molko esittämässä Running Up That Hilliä encorena Helsingissä kylpytakki päällä.

Mikko Joensuu – Amen 2

Mikko Joensuu Konepajan Brunossa. Kuva: Oona Lohilahti

Tässä on epäilemättä vuoden paras suomalainen levy.

Mikko Joensuun Amen-albumitrilogia on saapunut puoliväliin. Amen 2 julkaistiin perjantaina, ja kolmen julkaisukeikan sarjan aloittanut Helsingin-konsertti soitettiin eilen Konepajan Brunon huikeassa urbaanissa ympäristössä.

Vastaavaa musiikillista matkaa ei ole Suomessa viime vuosina nähty. Joensuun Amen 1–3 -trilogia käsittelee uskontoa ja Jumalasta luopumista. Lähes omaelämäkerralliset kappaleet on tehty 10 vuoden aikana, ja trilogian viimeinen osa julkaistaan ensi keväänä.

Joensuun kauan odotettu ja odotukset palkinnut debyyttialbumi oli hauras, riisuttu ja hiljaisen toiveikas kokonaisuus, joka ammensi erityisesti amerikkalaisesta countrysta ja laulaja-lauluntekijäperinteestä. Sellaista levyä oli kuitenkin osannut odottaa Joensuun soolokeikkojen perusteella.

Amen 2 on jotain aivan muuta.

Suurin ero kahden levyn välillä on tempo ja musiikillinen monipuolisuus. Amen 2 on vapautunut, eikä sen ilmaisua ole rajoitettu millään tavalla. Kappaleet ovat Joensuulle tyypillisesti helposti yli 8-minuuttisia, mutta ensimmäistä kertaa kappaleen sisälle on upotettu täydellinen popkappale, jonka ympärille tuttu hypnoottinen, paikoin noisea lähestyvä musiikkivalli on rakennettu. Biisit ovat tyylillisesti lähinnä Magenta Skycoden avaraa ja kaihoisan kaunista musiikkia. Joensuun soolokeikkoja nähneet kuitenkin saattavat yllättyä, että osa Amen 2:n kappaleista on jopa tanssittavia.

Uskonnon käsitteleminen tästä näkökulmasta on rock- ja popmusiikissa harvinainen, mutta juuri sen vuoksi tärkeä ja kiinnostava teema. Kyse on ihmisyydestä yhtä perustavalla tavalla kuin rakkaudessa. Trilogiahan myös kertoo omalla tavallaan erosta.

Amen 2:n lyriikoissa ei etsitä, vaan asioita todetaan ilmeisen pitkän pohdinnan jälkeen. I gave you all, you gave me some, lauletaan albumin päättävässä I Gave You Allissa – kappaleessa, joka on vastaus ensimmäisen albumin I'd Give You Allille. There used to be a darkness in your heart but it ain't there no more kuuluu puolestaan ensimmäisen singlen kertosäe. Oma suosikkini on tällä hetkellä albumin avaava, melkoisiin mittoihin kasvava Drop Me Down. 

It amazes me, it's not you, it's me, who has kept me bound so long, oh God won't you drop me down. 

Jos jonkin keikan väliin jääminen harmittaa, se on Joensuun Amen 1:n julkkarikeikka, joka soitettiin toukokuussa Johanneksen kirkossa.

Konepajan Brunossa lavalla oli 14-henkinen orkesteri, ja artisti vaikutti silmin nähden otetulta täydestä hallista. Yhtye soitti albumin alusta loppuun, minkä jälkeen kuultiin vielä kappaleet Pearly Gates ja I Waste My Time. Biisien nousut ja laskut tuntuivat suuren kokoonpanon ansiosta kehossa, ja kauniit valot tekivät tunnelmasta ainutlaatuisen ja kokonaisvaltaisen.

Keikka oli jollain tapaa myös juhlava, sillä kyseessä on todellakin kauneinta ja hienointa musiikkia, mitä Joensuu on koskaan säveltänyt. Kun Joensuu on yksi maamme parhaista säveltäjistä, se on paljon sanottu.

Turkulaiset ja tamperelaiset – Mikko Joensuu on kaupungeissanne 18. ja 19. marraskuuta. Menkää kuuntelemaan.

"He's a billionaire who got a free ride" – eli bändit vs. Trump

Protestilaulu ei ole kuollut. Päinvastoin, se on saanut uuden elämän kiitos Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan. 30 days 40 songs -kampanjalla muusikot Ruotsista Yhdysvaltoihin ottavat siis kantaa "Trump-vapaan Amerikan puolesta".  

Mukana on jopa kuollut ja kuopattu R.E.M, joka suuttui Trumpille hänen käytettyään bändin musiikkia kampanjassaan. Kerätyt rahat lahjoitetaan Centre For Popular Democracylle.

Kappaleiden lyriikat ovat kaikki omanlaisiaan helmiä. Niitä ei tarvitse juuri tulkita, vaan niiden sisällön ymmärtää ensilukemalla. Kaikista vihaisimmalta kuulostaa Moby, joka on julkaissut jo kaksi Trumpia vastustavaa kappaletta.

so to recap, donald trump is a racist, donald trump is a misogynist, donald trump has insulted soldiers, families of fallen soldiers, donald trump inherited six hundred million dollars from his father, and most of donald trump's businesses have failed

Kaunista. Kuka voisikaan enää kaivata loppusointuja?

Tässä ovat omat suosikkini kampanjan tähän mennessä julkaistuista kappaleista.

1. Suosikkilyriikka: Franz Ferdinand - Demagogue

He’s a demagogue/ Check out his rise/ He’s fatally famous/ He plays with my fears/ My shadow side dreaming/ It feels so good to be dumb/ From the Wall straight to La Quenta/ Those pussy grabbing fingers won’t let go of me now/ He’s a demagogue/ He’d like to punch in your face/ He's a demagogue/ Throwing terminal shade/ He knows all of the words/ He sees a nation of marks/ From the mob to chapter eleven/ Those tiny vulgar fingers on the nuclear bomb/ What’s a mother and father got to do with making me?

2. Suosikkikappale & -video: Death Cab For Cutie - Million Dollar Loan

3. Hauskin: Moby and the Void Pacific Choir - Little Failure

Uusi bändi: Yak

Kuva täältä.

Surraava sähkökitara, vahva basso ja kiirehtivä tempo kuvaavat brittiläistä Yakia, jonka uusimman tuplasinkun on tuottanut jälleen kerran Pulpin basisti Steve Mackey. 

Psykedeelistä rockia soittava yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Alas Salvation toukokuussa ja on saanut suitsutusta etenkin keikoistaan. Yakia on jo kutsuttu saaren parhaaksi live-bändiksi. Bändin keikalla ei kannata odottaa slovareita tai taukoa hyppimisestä ja tanssimisesta, mutta refleksit kannattaa pitää tarpeeksi terävinä, sillä laulaja Oli Burslemillä on paha tapa heittää instrumentteja yleisöön päin. Hän itse kuvailee antavansa bändille etenkin keikoilla kaikkensa. "Se tuntuu uhraukselta,"Burslem on sanonut. 

Tällä on ollut hintansa. Burslem totesi NME:lle: "Jos tämä loppuisi huomenna, olisin hieman helpottunut."

Yhtyeen ensimmäiset julkaisut olivat lähempänä punkia kuin rockia, mutta lokakuun puolivälissä julkaistun Heavens Above -tuplasinkun nimibiisi ja alla oleva Semi-Automatic ovat huomattavasti aiempaa melodisempia.

Kaikista siisteintä on kuitenkin se, että yhtye on lämmitellyt muun muassa suurta suosikkiani The Last Shadow Puppetsia!

Kuuntele Alas Salvation tästä.