keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Leffa: The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years















"Olemme pelkkä sirkus. Kukaan ei huomaa musiikkiamme ja musiikillista kehitystämme," valitti keikkoihin kyllästynyt ja turhautunut John Lennon vuonna 1966. 

Uusin The Beatles -dokumentti Eight Days a Week 
–  The Touring Years kertoo ja todellakin myös näyttää, miksi Lennonin turhautuminen oli täysin ymmärrettävää. Dokumentti 
on hengästyttävä ja hieman ahdistava katsomiskokemus. Reilun kahden tunnin jälkeen on helppo tajuta, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota bändin musiikkiin – kirkuminen peitti alleen usean vuoden keikat. 

Ohjaaja Ron Howard on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon: hän on saanut musiikin esiin hysteerisen kirkumisen alta.

Bändin kiertuevuosista 196366 kertova dokumentti sisältää haastatteluja, konsertteja, studioäänityksiä ja tarinoita sekä sitä jatkuvaa kirkumista. Howard hankki dokumenttia varten täysin uutta materiaalia faneilta, ja remasteroi esimerkiksi Hollywood Bowlin keikan, joka julkaistiin dokumentin yhteydessä levyllä. (Voit kuunnella levyn jutun lopussa.)

Dokumentti on tehty bändin arvon vaatimalla taidolla ja haastattelut ovat laadukkaita. Sekä Paul McCartneylta että Ringo Starrilta kuullaan tuoreita kommentteja.



"Ringolla on seksikäs nenä! Georgella on seksikkäät silmäripset!" Fanien kommentit saavat katsojankin punastumaan. 

Totta kai bändi toivoi kuuluisuutta. Kukaan ei vain osannut edes kuvitella sellaista suosiota, joka bändiä kohtasi vuonna 1963. 

Dokumentti näyttää tämän fani-ilmiön beatlejen näkökulmasta. Pyörtyilevien ja rakkauskirjeitä tuhansittain lähettävien nuorten ansiosta bändi toki kasvoi maailman suurimmaksi ja suosituimmaksi, mutta se myös meinasi tuhota yhtyeen. 


Keikoista nimittäin katoaa järki viimeistään silloin, kun rumpali joutuu tulkitsemaan bändikaveriensa kehonliikkeistä, missä kohtaa kappaletta ollaan menossa.  


Kirkumisen kuunteleminen elokuvasalissa saa aikaan päänsäryn ja pakokauhun. On mahdotonta kuvitella, miten negatiivisesti se vaikutti bändin elämään julkisuuden alkuhuuman jälkeen. Dokumentin nähtyään voi olla kiitollinen modernista äänentoistosta ja siitä, että poptähtiä on nykyään niin paljon, ettei yksittäinen bändi joudu kestämään koko läntisen maailman nuorison ihailua. 






Dokumentti kuvaa erityisesti Yhdysvaltojen kiertueiden vaikutusta bändin mielentilaan.

Ensimmäinen kiertue meni uutuuden viehätyksestä ja listaykkösistä nauttiessa. Dokumentin hienoin hetki liittyy tähän kiertueeseen. Vaikka The Beatles ei ollut tunnettu poliittisista mielipiteistään, bändi ei aikonut hyväksyä rotuerottelua keikoillaan. Manageri Brian Epstein haukkoi henkeään, kun bändi ilmoitti peruvansa Jacksonvillen keikan, jos mustat ja valkoiset on erotettu toisistaan. Sen jälkeen rotuerottelu loppui stadioneilla.

Howard oli onnistunut löytämään ja haastattelemaan Jacksonvillen keikalle osallistuneen tummaihoisen naisen. Hän kertoo, että sillä keikalla hän koki ensimmäisen kerran tunteen yhteisyydestä yli rotuerojen. Whoopie Goldberg puolestaan muistelee, ettei koskaan ajatellut The Beatlesia valkoisena, vaan bändinä ilman väriä. 

The Beatlesissa ei siis ollut kyse vain musiikista. Kuten John Lennon sanoi, tuohon aikaan koko sukupolvi oli samassa veneessä. 1960-luvun puolivälissä venettä vain sattuivat ohjaamaan neljä ystävystä Liverpoolista.


Elokuvan lopuksi näytetty Shea-stadionin megakonsertti oli vuoden 1965 kiertueen päätös. Lavalle astelee neljä selvästi esiintymiseen kyllätynyttä muusikkoa. Paul huutaa mikrofoniin tajuten heti, ettei kukaan kuule häntä. Välispiikeissä John ei enää jaksa välittää ja englanti vaihtuu siansaksaksi. Aiemmin iloisena ja nauraen soittanut Ringo näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Suurimmasta konsertista oli vaikea panna enää paremmaksi. Bändin suhde keikkailuun alkoi rakoilla. 

Vuoden 1966 stadionkiertue oli jo painajainen Se osoitti, ettei keikkailussa ole enää järkeä. 

Vastaanotto Yhdysvalloissa ei ollut hullaantunut, vaan aggressiivinen. Lehdistö esitti ilkeitä kysymyksiä, ja John Lennonin lomalla antama haastattelu oli kiirinyt myös Atlantin länsipuolelle ja saanut brittiläisiä uskonnollisemmat jenkit tolaltaan. Lennon oli todennyt The Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi. 

Kennedyn ampuminen ja rotumellakat 1960-luvun puolivälissä tekivät väkivallan uhasta todellisenClevelandissa yleisö rynnisti lavalle, Memphisissä oli pommiuhka. 

Vuoden 1966 jälkeen The Beatles vetäytyi stadioneilta studioon. Se oli ainoa tapa pelastaa yhtye, ystävyys ja rakkaus musiikkiin.



The Beatles on ikuisuusaihe, josta ei silti voi saada tarpeeksi. llmiön laajuutta, vakavuutta ja kulttuurista merkitystä on vaikea ymmärtää. 

Vaikka aihe on vanha, Howard on onnistunut löytämään kiinnostavan näkökulman ja totetuttanut sen moitteettomasti. Bändin suosion kasvaminen kuukausi kuukaudelta näytetään laajan, uskomattoman laadukkaan näköisen ja kuuloisen arkistomateriaalin avulla, ja katsojan ahdistus kasvaa samaa tahtia päähenkilöiden ahdistuksen kanssa. 

Dokumentin suurin ansio on tämä: John, Paul, Ringo ja George elivät vuosia omassa kuplassa, jonka sisälle dokumentti nyt päästää katsojan. 

On uskomatonta, miten yhtye selvisi paineesta tulematta hulluksi tai menettämättä luomiskykyään. Single julkaistiin kolmen kuukauden välein ja levy pari kertaa vuodessa. Keikkailun lopettaminen kertoi paljon yhtyeestä ja heidän moraalistaan, sillä bändi ei saanut juuri rahaa levyistä, vaan keikoista. 

Dokumentti, kuten The Beatles, on kuitenkin ennen kaikkea kertomus neljän poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ystävyydestä. Bändissä kaikki päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella. He ihmettelivätkin, miten Elvis selviytyi kaikesta julkisuudesta yksin. 

Viimeinen keikka soitettiin vuonna 1969 Savile Row'lla, Apple Musicin katolla. 

 


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Wonderwallin julkaisusta 21 vuotta





Sanat "I don't believe that anybody / Feels the way I do, about you now" ovat soineet radiossa, kodeissa ja karaokessa jo tasan 21 vuottaWonderwall julkaistiin 30. lokakuuta 1995.
Kappaleen kirjoittanut Noel Gallagher antoi veljelleen vaihtoehdon: Liam sai laulaa joko Wonderwallin tai Don't Look Back in Angerin. Liam valitsi Wonderwallin, vaikka hän ei pitänyt kappaleesta eikä pidä vieläkään: “Every time I have to sing it I want to gag”, 

Wonderwall ei totisesti ole Oasiksen suosiossa, sillä myös Noel tuntuu karsastavan kappaletta, joka räjäytti bändin suosion yhdessä yössä uusiin lukemiin. Mitä suuri yleisö rakastaa, sitä Noel ei voi kestää. "When people come up to me and say it’s one of the greatest tunes ever written, I think, ‘fucking hell, have you heard ‘Live Forever’?"

Noelin mukaan Wonderwall kertoo kuvitteellisesta ystävästä, joka pelastaa sinut itseltäsi. Kappaleen alkuperäinen nimi oli Wishing Stone. Lopullinen nimi Wonderwall on osittain kunnianosoitus The Beatlesille, sillä ensimmäinen Beatle-soololevy oli George Harrisonin vuonna 1968 julkaistu Wonderwall Music. Ilman Beatlesta ei tietenkään olisi ollut Oasista.

Wonderwallia on coveroitu kymmeniä kertoja. Se on kappale, jonka monet muusikot toivovat kirjoittaneensa. Parhaan coverin on tarjonnut Ryan Adams, ja jopa Noel Gallagher itse on todennut sen olevan alkuperäistä parempi. Vuonna 2009 keikallaan Noel sanoi yleisölle kertoneensa tämän myös Adamsille ja lisänneensä: "You can have that song, man, because we could never quite get it right." Gallagher on myös myöntänyt, että Adamsin version sovitus on vaikuttanut merkittävästi myös hänen omaan tapaansa soittaa Wonderwall livenä. 

Tämä Royal Albert Hallin versio on oma suosikkiversioni Wonderwallista. Adamsin vaikutuksen voi kuulla. 






Wonderwallin klassisessa musiikkivideossa ei näy basisti Paul "Guigsy" McGuigania, joka oli juuri lähtenyt yhtyeestä hermoromahduksen takia. Guigsy palasi myöhemmin, kun hänet korvannut ja Wonderwallin videossa oleva basisti Scott McLeod jätti bändin. Ihan mukava muisto kuitenkin McLeodille olla mukana yhtyeen katsotuimmassa videossa. 

Ja lopuksi kuulkaamme, kuinka Liam Gallagher kuvailee sanaa wonderwall: “A wonderwall can be anything. It’s just a beautiful word. It’s like looking for that bus ticket, and you’re trying to fucking find it, that bastard, and you finally find it and you pull it out, ‘Fucking mega, that is me wonderwall.'”



lauantai 29. lokakuuta 2016

Kiitos Kent

Kuva: Oona Lohilahti

Kentin jäähyväiskeikka oli parempi kuin osasin odottaa. Kuten HS:n arviossa todettiin, viimeisellä kiertueellaan yhtye palasi takaisin huipulle. Keikan edetessä mielessä kasvoi paniikki siitä, etten näe tätä bändiä enää koskaan. 


Mutta, kuten Kent laulaa: vi ska alla en gång dö. 


Vaikka en ollut kaikista kappalevalinnoista aivan samaa mieltä ja olisin jättänyt muutaman tasapaksumman uudemman biisin pois ja lisännyt kitarariffiä, jäähyväiskeikan biisivalintojen kritisointi tuntuu väärältä. Jos nämä olivat ne kappaleet, jotka Kent halusi esittää Helsingille viimeisen kerran, olen tyytyväinen, että kuulin juuri ne. 


Aiemmassa tekstissäni puhuin visuaalisuudesta, eikä tämäkään keikka olisi ollut niin vaikuttava ilman bändin takana kaartunutta screeniä. Kuvituksena oli tiikeri, hevonen, tulta, merta, metsää. Kauniita videoita, jotka lisäsivät voimaa Kentin esiintymiseen. 



Reilusti yli kaksituntisessa keikassa riitti kohokohtia, mutta minua sykähdyttivät eniten massiivinen Ingenting, uusi sinkku Vi är för alltid, La Belle Epoque, Kärleken väntar (ihanaa, että kuulin vielä sen kitarasoolon!) sekä yhtyeen suosituimmat balladit Utan dina andetag, 747 ja Mannen i den vita hatten. Suurin osa kappaleista oli tempoltaan maltillisia, eikä yleisö päässyt riehaantumaan kuin muutaman kerran, pääosin suurimpien hittien tahdissa.


Keikan tunnelmaa on vaikea kuvata. Kiitollisuus, haikeus ja lämpö tulivat kuitenkin esiin Jocke Bergin kahdessa pitkässä välispiikissä ja tuntui siltä, että nämä kolme sanaa olivat myös hyvin pieneltä tuntuneen Hartwall Arenan yleisön päällimmäiset tunteet.



Parasta oli silti huomata, ettei yhtye todellakaan lopeta siksi, etteivät jäsenet tulisi toimeen keskenään. Bändi selvästi nautti esiintymisestä yhdessä. Kun Berg esitteli bändin jäsenet, hän kävi jokaisen luona erikseen. Hän kertoi, kuinka he olivat tavanneet, milloin Kent syntyi. 


Basisti Martin Sköld liikuttui. Hänen simänsä kiiltelivät, kun Berg kertoi heidän tavanneen jo lukiossa. Jag älskar dig, sanoi Berg lopuksi ja halasi Sköldiä. 


Ei ollut itsestään selvää, että tässä käy näin. Mutta jos me onnistuimme tässä, kuka tahansa pystyy samaan, Berg sanoi viimeisessä puheessaan.


Kiitos Kent, että synnyit kaksi kuukautta jälkeeni ja olit niin ihana niin pitkään. 

perjantai 28. lokakuuta 2016

Hyvästit Kentille



Tänään viimeisen kerran Helsingissä esiintyvä Kent on esimerkki yhtyeestä, joka loi kokonaisen maailman. Yhtyeessä yhdistyivät saumattomasti hienot lyriikat, maailman parhaat riffit, omalaatuisen tiivis tunnelma, mystiikka, tarinat, koukuttavat melodiat ja visuaalisuus etenkin levynkansitaiteessa. 

Bändin upea jäähyväisvideo sitoi yhteen yhtyeen 26-vuotisen taipaleen juuri levynkansien maailman kautta. Jos videoon olisi pitänyt lisätä vielä yksi Kent-elementti, se olisi etsivä valo, joka on läsnä monissa videoissa. Nuo kaksi minuuttia osoittivat, miten iso merkitys levyjen kansillakin voi olla.

Minulle musiikki on kokonaisvaltainen kokemus ja arvostan sen takia sitä, että Kent on kuvittanut oman musiikkinsa niin hienosti. Ja vaikka tunteita käsittelevät laulut ovatkin ihania, politiikasta saa minulta aina kymmenen lisäpitettä.



Melankolisen musiikin, tarttuvien riffien ja ruotsin kielen suurena ystävänä Kent oli minulle tärkeä.

Ehdin nähdä yhtyeen kolmesti livenä. Kesällä 2012 Tukholmassa Kent levitti vielä hurmosta, mutta Provinssi 2015 -keikka ei juuri sykähdyttänyt. Tosin ensimmäinen virhe oli laittaa yhtye esiintymään keskellä kirkasta kesäpäivää.

Bändi oli sama kuin kolme vuotta aiemmin, mutta kipinä puuttui. Kent oli keksinyt itsensä jo kerran uudestaan Tillbaka till samtiden -levyn myötä, ja etäältä katsottuna näytti siltä, että yhtye on antanut kaikkensa.

On vaikea kuvitella, että pirteän popmusiikin Ruotsista tulisi uutta ruotsiksi laulavaa bändiä, joka innostaisi kymmenet tuhannet suomalaiset ja myisi Hartwallin loppuun. Esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa areenoita täyttävä Håkan Hellström on käynyt Suomessa vain kerran (enkä päässyt paikalle), vaikka artisti on kiistämättä Ruotsin suosituin.

Kent on ollut pohjoismainen musiikillinen sukupolvikokemus – ehkä viimeinen laatuaan. Sellaisia bändejä jää kaipaamaan. 

Viimeinen toiveeni ystävälleni on se, että kuulisin tänään suosikkikappaleeni Max 500:n.

torstai 27. lokakuuta 2016

Liam Gallagherilta sooloalbumi ensi vuonna

Liam Gallagher vuonna 1994 Manchesterissa. Kuva: Kevin Cummins














Gallagher-fanit ovat joutuneet olemaan pari vuotta täysin Noelin aktiivisuuden varassa, mutta ensi vuonna tilanne tasapainottuu jälleen. Liam Gallagher on nimittäin allekirjoittanut levytyssopimuksen Coda Music Agencyn kanssa

Tiedossa on siis Liam Gallagherin ensimmäinen sooloalbumi! Tämä on pieni yllätys, sillä Gallagher on aiemmin kieltänyt lähtevänsä soolouralle, koska se "tekisi hänestä kusipään". No, nyt mies myönsi olevansa kusipää, mutta korosti, ettei lähde soolouralle. Hän vain sattui kirjoittamaan kymmenisen kappaletta, jotka äänitetään. 

"They’ve got flair, attitude, the melodies are sick and the words are fucking funny. We’ll record them this year and release it next year. It’ll shock people. It’s a record written by me, that’s got all the right ingredients and sounds well tasty. You won’t be scratching your chin. It’s not Pink Floyd and it ain’t Radiohead. It’s chin-out music.” - Gallagher NME:ssä

Tätä ennen Liam Gallagher lauloi Beady Eye -yhtyeessä, joka perustettiin Noelin jätettyä Oasiksen vuonna 2009. Toissavuonna Beady Eye ilmoitti, ettei ole enää olemassa. 

Gallagher twiittasi lokakuun puolivälissä kuvan studiolta, joten äänitykset ovat käynnissä. Sooloalbumi julkaistaan näillä näkymin ensi vuonna. NME ehtikin jo riemuita Gallagherin paluusta toteamalla, että "juuri nyt maailma tarvitsee Liamin kaltaisen rocktähden".

Totta kai kaikilla muillakin oli ikävä Liamia. Beady Eyen jälkeen hän on kunnostautunut viihdyttäjänä ja viihdyttänyt etenkin veljensä kustannuksella. Vähän aikaa sitten hän kutsui Noelia Twitterissä perunaksi. Kahdesti. Lovely lad. 

Parastahan tässä on kuitenkin se, että minulla voisi vihdoin olla mahdollisuus nähdä Liam livenä. Noelia olen kuunnellut jo kolmesti. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Title track tekee comebackin!

Iron Bridge, Manchester. Kuva: Oona Lohilahti

Tänä vuonna ja etenkin tänä syksynä olen rakastanut musiikkia aiempaakin vahvemmin (jos se on mahdollista). Olen vollottanut Nick Caven One More Time With Feeling -dokumentin ääressä ja palannut perusasioihin Oasiksen Supersonic-dokkaria katsoessani.

Syyskuun Olohuoneklubilla huokaisin helpotuksesta kuullessani pitkästä aikaa Pimeyden biisejä livenä. Lost In Musicissa Neøv toi suuren rauhan ja onnellisuuden. Sitä ennen koin ylimaallisia tunteita The Last Shadow Puppetsin eturivissä. Mikään ei ole ollut niin ihanaa: Alex Turner ja Miles Kane nenäni edessä, Suomessa, soittamassa hienoimpia koskaan tehtyjä biisejä.

Olen ehtinyt laajentaa keikkamatkailun myös uudelle mantereelle, sillä näin The Smashing Pumpkinsin elektro-akustisen, mykistävän kauniin keikan New Yorkissa huhtikuussa.

Ennen kaikkea olen taas ymmärtänyt brittipopin tärkeyden koko identiteettini kannalta. Tämä havainto tekee elämääni ison kaaren, joka sitoo eri tapahtumia yhteen. Musiikki on elämäni tärkein asia, ja nyt yritän uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.


Musiikin merkitys on korostunut kuluneen vuoden aikana. Kun asuin viime syksyn Kosovossa, luovuin live-musiikista kolmeksi kuukaudeksi. Kävin katsomassa Morrisseyta Skopjessa (lippu maksoi muuten 16 euroa) lokakuun puolivälissä, mutta sen jälkeen kuulin live-musiikkia vasta tammikuussa Suomessa. Totta kai Kosovon pääkaupungissa Pristinassa oli keikkoja, etenkin jazzia, mutta olin yleensä matkoilla kiinnostavimpien keikkojen aikaan. Matkustaminen paikkasi musiikkivajetta, mutta joulukuun alussa huomasin, ettei se riittänyt.

Ostin maanisesti keikkalippuja, koska lippukaupan luoma jännitys on hyvä keikan korvike. Tämän manian seurauksena kävin keväällä kahdella Melissa Hornin keikalla ja näin Adelen ja Coldplayn Barcelonassa. Mattias Björkasin vieraillessa Love i Finland -ohjelmassa itkin sitä, etten päässyt Vasas flora och faunan Suomen-kiertueelle. Näin bändin viime keväänä kahdesti, joten vahinko on korjattu.

Etenkin The Last Shadow Puppetsin ja Tom Odellin uusien levyjen ja tuoreimman brittipop-vaiheeni myötä musiikkirakkaus on kuitenkin ylittänyt jälleen kerran jonkin kriittisen rajan. Nautin fanittamisesta, vaikka harva sitä ymmärtää. Yhteen bändiin ja biisiin liittyy enemmän muistoja, merkityksiä ja tunteita kuin mitä kehtaa laittaa Instagram-päivitykseen. Puhun musiikista edelleen kiusallisen superlatiivisesti, innostuksen enkä kritiikin kautta, vedet silmissä. Musiikki ja kokemus ovat henkilökohtaisia, joten kirjoitan tännekin henkilökohtaisuuksia.

Vaikka en halua käyttää keikkoja sen miettimiseen, mitä kirjoittaisin blogiin, tekee minulle ehkä ihan hyvää hieman purkaa elämyksiä sanoiksi. 


Halusinkin jatkaa blogia, koska se tuntuu tärkeältä itseni kannalta. 

Bloggaan muun muassa politiikasta ja ulkomaista kerran kuussa osoitteessa valtablogi.fi. Musiikkiblogin haluan pitää mahdollisimman mukavana harrastuksena, joka ei tunnu pakolta. Koska teen gradua, toimin yhdistyksissä, kesätyönhakukausi on taas ovella ja yritän myös elää, matkustaa ja katsoa Gilmoren tyttöjä, en varmastikaan ehdi päivittää entiseen tahtiin.

Jatkan kirjoittamista suoraan vanhojen tekstien perään. Arkistoista löytyi yllättävän kiinnostavaa musiikkia ja kivoja keikkaraportteja ja hauskoja anekdootteja, joista saattaa olla jollekulle vielä iloa. (En ainakaan itse muistanut, että Tom Odell on lämpännyt Jake Buggia, joka puolestaan on lämpännyt Noel Gallagheria. Kaikkea sitä oppii itseltään.) Kaikki videot eivät näköjään enää toimi, mutta asian korjaaminen olisi liian suuri urakka.


Blogi tekee comebackin, koska meinaan haljeta kaiken musiikkihehkutuksen kanssa. Myönnän: taidan tarvita blogia padon ja intoilun purkamiseen. Alun perin perustelin kirjoittamista sillä, että säästän kavereideni hermoja, ja tämäkin taitaa pitää edelleen paikkansa.

Comeback on kiinnostava asia. Olen viime vuosina alkanut uskoa sen voimaan. Mielestäni comeback on hyvä asia, jos se tehdään oikeista syistä ja yhtyeellä on vielä annettavaa. Harva kehtaisi sanoa, että Pulpin comeback-kiertue oli huono idea, kun Jarvis Cockerin lavaesiintyminen ja lantion liikkeet olivat kiertueella parempia kuin ikinä ennen. Comebackien ansiosta minäkin olen kokenut elämäni parhaita keikkoja ja hetkiä. Niistä lisää myöhemmin.

Vaikka republikaani John Boehner on mielestäni yksi vastenmielisimmistä poliitikoista, lainaan häntä silti tämän tekstin lopuksi. Näissä sanoissa on totuutta.

"Well, any good comeback needs some true believers."

perjantai 3. tammikuuta 2014

EP: Bypassers - Bypassers

Helsinkiläinen Bypassers julkaisi uuden ep:nsä tänään, ja on pakko myöntää, etten olisi etukäteen uskonut, että se kuulostaisi näin hyvältä. Olen seurannut yhtyettä melkein alkuajoista asti ja kehitys on ollut huimaa. Melodiat ovat kasvaneet suuremmiksi ja tarttuvammiksi ja oma ääni on löytynyt. Tällä hetkellä vertaisin Bypassersia aiemmin ylistämääni The Casbahiin, joka ei myöskään kuulosta pätkääkään suomalaiselta.

Byspassersin musiikista kuulee vaikutteet, Oasiksen ja The Verven, selvästi. Mutta jos vaikutteista onnistuu kierrättämään jotain omaa, siinä ei ole mitään vikaa. Bypassers on onnistunut siinä erittäin hyvin. Ep jopa vieroitti minut pari päivää repeatilla soineesta Jukka Ässän uudesta 30 vuotta myöhemmin -sinkusta!

Soundcloudissa lukee, että yhtye olisi muuttamassa Lontooseen. Musiikin suhteen he ainakin ovat tosissaan.

Kuuntele ja lataa koko ep täältä