Monsters of Pop -jälkifiilikset

Lopun ajan mies

Jo neljättä Tampere-syksyäni ilostutti taas Monsters of Pop. Festivaali oli ensimmäisiä ilonaiheitani muutettuani kaupunkiin, ja mukavan ajankohdan ja hyvän ohjelmiston ansiosta se on sitä edelleen. MOPissa myös yhdistyvät omat suosikkikeikkapaikkani eli Telakka ja Klubi.

Tänä vuonna ohjelmisto oli erityisen hyvä, koska en ollut nähnyt mitään yhtyettä livenä aiemmin. Vaikka yleistunnelma oli hyvä, muutama keikka jäi erityisen vahvasti mieleen.

Festivaalin Telakalla torstaina aloittanut Lopun ajan mies olisi voinut aivan hyvin soittaa myöhemminkin, koska nyt iso osa Telakan yleisöstä missasi loistavan yhtyeen. Harvoin mies- ja naisääni täydentävät toisiaan niin hienosti kuin tässä bändissä. Lauluharmoniatkin ovat omaa luokkaansa.

Illan toinen kohokohta oli Muuan mies. Jos Jyväskylä pursuisi tuollaisia bändejä, muuttaisin sinne heti! Vaikka Samae Koskista on usein nimitetty Suomen sympaattisimmaksi artistiksi, olisin itse ainakin tarjoamassa tätä nimitystä nyt Muuan mies -bändille. Kaikilla näytti olevan niin hauskaa ja sen takia kaikilla myös oli hauskaa! Toki kaiken iloisuuden ja positiivisuuden voi tulkita ärsyttäväksi ja tekopyhäksi, mutta haluaisin kieltää sellaisen asenteen etenkin Muuan miehen kohdalla. Syyskuussa julkaistavan uuden albuminkin nimi on Olen iloinen - ihanaa!

YAST

 

Perjantaina Telakan päätähtenä esiintyi ruotsalainen YAST, jonka Stupid-kappale on söpöintä kuulemaani musiikkia vähään aikaan. Bändillä oli hieman kitarateknisiä ongelmia, mutta eivät ne ainakaan minua häirinneet. Kyllä ne ruotsalaiset vain ovat ihania.

Sydän, sydämen keikalla lavalla nähtiin myös hirvi

Vaikka Minä ja Ville Ahosen peruuntuminen oli kurjaa, olen ehdottomasti sitä mieltä, että loppupeleissä se oli onnenpotku. Satuin esimerkiksi törmäämään Klubilla joensuulaiseen tuttuun, joka oli kavereidensa kanssa ajanut varta vasten MVA:ta tuuraamaan palkattua Sydän, sydäntä katsomaan. Eivät he olisi ajaneet Joensuusta Tampereelle Minä ja Ville Ahosen takia. Yksi joensuulaisita pääsikin heti keikan alussa lavalle soittamaan bassoa.

Yleissivistyksessäni oli siis ennen perjantaita Sydän, sydämen muotoinen aukko.  En tiennyt mitä odottaa, joten kaikki tuli täytenä yllätyksenä. Mutta juuri yllätyksellisyyshän on yksi hyvän keikan kriteereistä.

Jollain absurdilla tavalla minusta tuntui lähes luonnolliselta, että Tomi Flyckt epäonnistui crowdsurffauksessaan päätyen naamalleen Klubin lattialle. Ja että lavalle tuli jossain vaiheessa hirvensarvipäinen mies, ja että keikka päättyi parturisessioon. Lavalla tapahtui niin paljon omituisia asioita, ja paljasta pintaa oli kuin Rihannan keikalla, mutta kaikkia niitä osasia tarvittiin, jotta keikasta .

En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Monsters of Pop 2013 oli osoitus siitä, että paras tapa tutustua uusiin bändeihin on nähdä ne ensin livenä. Keikka paljastaa, millainen bändi kyseessä on, ja mihin he pystyvät. Tämän takia en ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset eivät halua nähdä kuuntelemiaan bändejä livenä.

Mutta onneksi meitä keikoilla kävijöitä on vielä, ja onneksi Monsters of Pop on taas vuoden päästä.