Biisi: Jaws - Gold

Jawsin debyytti-ep, sisältöön nähden kohtalaisen osuvasti nimetty Milkshake julkaistiin huhtikuussa. Ep oli melkoisen sekalainen kokoelma erityylisiä kappaleita, mutta yleisesti yhtyeen soundia voisi verrata esimerkiksi Beach Fossilsiin. Välillä pehmeiden kitaroiden päälle jäätiin minun makuuni lepäilemään vähän liiaksi. Tällaisessa vähän unisessa ja laiskassa popissa on usein vaarana tylsyys.

Gold on yhtyeen uusin single ja esittelee jälleen kerran uuden puolen yhtyeestä. Nyt tarjotaan napakkaa ja simppeliä kitarariffiä (siellä on hei säröäkin!), mukava melodia ja enemmän volyymiä. Laulaja Connor Schofieldin aika yksisävyinen ääni pääsee tässä paremmin esille kuin ep:n hissuttelubiiseissä.

Gold toimii ja menee eteenpäin. Biisissä ei oikeastaan ole mitään turhaa eikä mitään vikaa, vaikkei se toisaalta ihan hirveän omaperäinenkään ole. Mutta suunta on oikea. Tämän biisin perusteella haluaisin ehdottomasti nähdä bändin livenä.

Englannin West Midlandsista kaikuu ylipäänsä aika hyviä soundeja tällä hetkellä. Birminghamilaisen Jawsin lisäksi Peace ja Swim Deep tulevat samoilta seuduilta.

Biisi: Laura Veirs - Sun Song

Vaikka Laura Veirs on tehnyt uransa aikana jo kahdeksan studioalbumia, kuulin hänestä ensimmäisen kerran juuri äsken. Veirs on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikillinen ura alkoi collegessa tyttöpunkbändissä -  ei uskoisi. Hänen musiikkinsa juuret ovat folkissa, mutta biiseissä on paljon vaikutteita eri puolilta musiikkikenttää eivätkä kappaleet ole pelkkää nainen ja kitara -tyylistä folkia.

Sun Song on ensimmäinen single 20.8. julkaistavalta Warp and Weft -levyltä. Rumpujen kevyt rytmi, jousisovitukset ja lauluharmoniat tekevät Sun Songista äärettömän kauniin ja haikean, toisaalta toiveikkaan. Minulle tuli samalla tavalla kylmät väreet kuin Laura Marlingia kuunnellessa: akustinen kitara, lauluääni ja jouset voivat olla yhdistelmä, johon ei ole mitään lisättävää.

Live: Tangomarkkinat 2013

Tangomarkkinoiden miesten finaalin kenraalissa katsomo oli tyhjä, mutta kokemus koskettava.

Tiedän, tiedän, ette odottaneet tätä. Kun huomasin, että minulle on merkitty töitä koko tangoviikonlopuksi, kauhistuin. Olin kuullut tarinoita Tangomarkkinoista ja niiden villistä menosta ja juuri näiden ennakko-odotusten takia yllätyin erittäin positiivisesti. Olen siis kesätöissä Seinäjoella, joten loppujen lopuksi oli aika hienoa päästä näkemään tapahtuma, jonka ansiosta Seinäjoella oli ihmisiä ruuhkaksi asti.

Päätinkin ottaa tapahtumasta kaiken irti, kun pressipassilla pääsin kaikkialle ilmaiseksi.

Tangokadun lavalla kävin katsomassa Amadeus Lundbergia, tangokuningatar Heidi Pakarista, Mattia ja Teppoa, Antti Tuiskua, tangokuningas Kyösti Mäkimattilaa ja Jari Sillanpäätä. Ensimmäinen reaktioni tangolaulajiin oli ihmetys jäykästä esiintymisestä, mutta lopulta totuin siihen ja totesin sen kuuluvan tähän musiikkityyliin. Koko jutun pointti on äänessä ja eläytymisessä, ei niinkään show'ssa ja itsensä esittelemisessä niin kuin rockissa.

Tangossa minua ehkä eniten sekä häiritsee että ihmetyttää laulajien omien kappaleiden vähyys. Klassikoihin luotetaan ja niitä esitetään, mutta omia kappaleita esitetään niukasti. Ehkä kyse on tangon konservatiivisuudesta, en ole vielä löytänyt tähän vastausta.

Viime vuosina Tangomarkkinoilla on esitetty paljon tangosovituksia popkappaleista, joista tänä vuonna esimerkkejä olivat Uniklubin Näiden tähtien alla ja Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. Näihin suhtaudutaan ristiriitaisesti tangopiireissä. Joidenkin mielestä on hienoa, että tango uudistuu. Toisten mielestä tangon pitäisi kelvata tangona ja jos nuorisoa halutaan kosiskella, poptangojen esittämisen paikka ei ole vanhemmille suunnattu Tangomarkkinat.

Antti Tuisku toi niin minun kuin The NY Timesin toimittajan mieleen Adam Lambertin.

En ollut koskaan katsonut tangofinaalia televisiosta. Viikonloppupestin takia minulle lankesi tehtäväksi kirjoittaa miesten finaalista, ja siksi katsoin parhaaksi tsekata myös naisten finaali. Oli hyvä nähdä, millainen äänestyssyteemi on, ja mikä on tuomariston rooli, kuinka kisa kulkee. Voittajaksi kruunattu Heidi Pakarinen on luonteeltaan vallan mainio tangokuningatar. Hän osallistui tangofinaaliin kolmatta kertaa ja todella hallitsi tulkinnan. Monien mielestä hän kuitenkin oli liian perinteinen. Niin tai näin, kyllä Pakarinen laulaa ja tulkita osaa. Itse toivoin Yonan voittoa, mutta finaaliyleisö kuulemma antoi Yonalle paljon vaisummat aplodit ja ilmaisi täten pienen pahennuksensa hänen erilaiselle tyylilleen.

Suomalainen tango on ilmiö. Sen oli tajunnut myös The New York Times, joka oli paikalla toimittajan ja suomalaisen kuvaajan voimin. Jutun voi lukea täältä. Monesti tällaiset ilmiöt tuntuvat itsestä naurettavilta, vaikka ulkopuolisen silmin se vaikuttaa kiehtovalta ja erilaiselta.

Lauantaina pääsin itsekin finaaliin. Saavuin kenraaliin, kun Heidi Pakarinen lauloi Uniklubin Näiden tähtien alla ja aloin melkein itkeä, kun tyhjä Seinäjoki Areena täyttyi Pakarisen laulusta niin kauniisti. Lavan valaisu muistutti siinä vaiheessa tähtitaivasta ja Yleisradion kuvauskalusto testasi liikkeitään. Kenraali oli vaikuttava elämys. Itse lähetyksen ajan keskityin lähinnä miettimään sitä, miten aion kirjoittaa jutun puolessa tunnissa, ja mikä olisi nopein ja turvallisin pyöräilyreitti toimitukselle.

Lopulta oikea mies voitti. Kyösti Mäkimattila on tanssimusiikin ammattilainen. Hän laulaa ja tulkitsee riipaisevasti ja on erittäin karismaattinen ja fiksu. Minun lyhyen tangotuntemukseni mukaan nämä ovat kaikki erittäin hyviä tangokuninkaallisen ominaisuuksia.

Matti ja Teppo!!!

Tangofinalisti Leif Lindemanin mainoksia pressihuoneessa.

Kaikilla tangokadun keikoilla oli ihanaa nähdä, että ihmiset olivat oikeasti tulleet festivaaleille tanssimaan. Neljä päivää tanssimista! Mikä sen parempaa! Toki illalla meno yltyi alkoholin vaikutuksesta vähän lujemmaksi. Ja kyllähän musadiggarin yleissivistykseen kuuluu kuulla Matin ja Tepon kamalat, pikkutuhmat välispiikit ja tangota Jari Sillanpään lattarien tahdissa. Ihan mahtava meno!

Eikö musiikin rakastamisessa ole kuitenkin kyse siitä reaktiosta, minkä se aiheuttaa itsessä. On hyvä osata arvostaa eri musiikkityylien eri ihmisille aiheuttamaa riemun tunnetta ja onnea. Vaikka en vieläkään ymmärrä monia musiikkityylejä, Tangomarkkina-kokemus opetti minut taas hieman suvaitsevammaksi. Intohimo musiikkiin on parasta mitä tiedän eikä intohimo tangoon ole yhtään vähemmän arvokasta kuin intohimo indiemusiikkiin.

Yhteenvetona voisin sanoa, että ennakkoluuloni tapahtumaa kohtaan olivat täysin turhia. Jokaiselle tekee hyvää joutua omalle epämukavuusalueelleen silloin tällöin, koska sieltähän voi löytyä jotain mainiota ja yleensä löytyykin. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita.

Tangoinstituutiossa yksi asia kuitenkin vieraannuttaa minua hieman ja se on tangon konservatiivisuus. Mielestäni kehittyminen ja uusien suuntien kokeileminen tekee aina hyvää, vaikka lopputulos olisi vain todeta, että perinteinen tapa oli parempi. Toisaalta kun seurasi tangokuninkaallisten menoa läheltä niiden päivien aikana minusta alkoi tuntua, että heille on tarvetta. Ihmisten onnittelut, nimikirjoitusten pyynnöt, halaukset osoittivat, ettei instituutio ole kuolemassa. Minä en vain ole kohderyhmässä. Se ei tee siitä yhtään vähempiarvoista.

Minulla ei ole kuukausiin ollut niin hauskaa kuin Tangomarkkinoilla! Tangon maailma avautui itselleni enemmän ja ymmärrän nyt paremmin, mikä tämä ilmiö nimeltä suomalainen tango oikein on. Sehän täyttää tänä vuonna 100 vuotta.

Joensuu-viikko, osa 5: Heko ja Hurjat Pojat

Joensuu-viikko on parasta lopettaa kuuntelemalla Hekoa ja Hurjia Poikia. Yhtyeen takana ovat Eläimestä tuttu Timo ja The Dirge Organissa soittava Heikki. Pitäähän sitä olla sivuprojektejakin, tai en tiedä voiko tätä sanoa pelkästään sivuprojektiksi, kun bändi on ollut olemassa yli 10 vuotta. Nykyään heillä on taustoja hoitavan kasettisoittimen tilalla ihan bändi, rummut ja basso. Meno on siis lähes ammattimaista.

Hekojen kappaleethan ovat varsin koukuttavia. Biiseissä on tarttuvia popmelodioita, mutta psykedeeliseksi menon vie lyriikoiden kuunteleminen: "Minne ikinä meen, kuperkeikkoja teen, kanssa pikkupossujen." Vähän aikaa kuunneltuaan huomaa, että myös sanoitukset tarttuvat päähän. Eikö juuri tämä ole soittolistamusiikin tarkoitus? No, tästä voidaan ehkä päätellä, että kaupallisella hittimusiikilla on muitakin ehtoja kuin kappaleiden tarttuvuus.

Olkaa hyvät!

Hekoja voi kuunnella lisää täällä.
Facebook-tykkäilu on mahdollista täällä.

Joensuu-viikko, osa 4: Pearly Gates

Pearly Gates on saattanut tulla tutuksi kesän festareilta, koska bändin keikkakalenterissa on tänä kesänä olleet merkinnät Provinssi, Ilosaari, Qstock. Provinssissa näin yhtyeen itsekin pitkästä aikaa livenä ja ilahduin. Esiintyminen oli huomattavasti varmempaa kuin viimeksi, vaikka yhtye onkin aina ollut hyvä livebändi. Festarien ensimmäisenä bändinä tuollaisena yleisökatovuonna esiintyminen ei ollut paras mahdollinen paikka, mutta kuuntelemaan oli saapunut ainakin kourallinen joensuulaisia.

Yhtye on perustettu vuonna 2005 eli toisin sanoen Pearly Gates on ollut olemassa lähes koko sen ajan, kun olen itse käynyt keikoilla. Bändi on ollut Joensuussa aina melko suosittu ja esiintynyt vähän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Yhtye on keikkaillut pääosin Suomessa, mutta vuonna 2012 he kävivät kiertämässä Eurooppaa Baltian kautta Italiaan asti.

Pearly Gatesin musiikki on 70-lukulaista, perinteisiin nojaavaa rockia. Kappaleet ovat pääosin vähintään viisiminuuttisia, joten mukaan mahtuu aika mukavia kitarasooloja ja soittamiselle jää tilaa.
Pearly Gatesin kunniaksi on sanottava, että he osaavat todellakin soittaa. Soundiin vaikuttaa vahvasti se, että bändissä on kolme kitaristia. Koukuttavia melodioita ja mukaansatempaavia riffejäkin jaetaan, Share the Ride, etenkin sen instrumentaaliosuus, ja Escaped Balloon ovat omia suosikkejani.

Lisää Pearly Gatesia kuulee täällä.

Joensuu-viikko, osa 3: The Dirge Organ

The Dirge Organ niitä bändejä, joista joskus vielä kirjoitetaan sanoilla "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Indierockia amerikkalaisilla vaikutteilla, hieman discoensemblemäisellä meiningillä. Soundi on hiottu, vahva ja valmiin kuuloinen, ja vaikuttaa siltä, että yhtye todella tietää, mihin tähtää. Toivottavasti he tähtäävät korkealle. Uusimmalla, kuukausi sitten julkaistulla Exiles-ep:llä voi kuulla yhtyeen menneen selkeästi vielä eteenpäin ja ilmaisun tiivistyneen. Tähän mennessä bändi on julkaissut neljä ep:tä.

The Dirge Organ perustettiin vuonna 2010. Vuonna 2011 bändi voitti Joensuussa Rokit-kilpailun, joka on jo joitain vuosia tuonut mukavaa näkyvyyttä kaupungin bändeille. Voittaja nimittäin pääsee soittamaan Ilosaarirockin Rekkalavalle ja muistaakseni palkintoon sisältyy myös studioaikaa. The Dirge Organin laulaja-kitaristi Arttu Hirvonen on soittanut aiemmin muun muassa Eläimessä. Yhtyeestä lähtö ja The Dirge Organiin keskittyminen tuntuu Exilesia kuunnellessa aika hyvältä ratkaisulta.

Lisää The Dirge Organia voi kuunnella täällä.
Tykkää Facebookissa täällä.

Joensuu-viikko, osa 2: Jolla

Kuukausi sitten viiden biisin Virginie-ep:n julkaissut Jolla on perustettu vuonna 2011, mutta nykyinen viisihenkinen kokoonpano vakiintui vuosi sitten. Jollan musiikki on pääasiassa monisävyistä, melko tummaa taiderockia, ja sanoituksissa käsitellään paljon kuolemaa ja muita yhtä iloisia aiheita.

Pidän Jollassa erityisesti Reetta Hammarbergin äänen ja vahvojen kitaroiden välisestä kontrastista, koska useammin kuin yleensä tämän kaltaisen rockbändin laulajana on mies (ja laulukieli englanti). Hulluja lintuja -biisin melodia myös lukeutuu ep:n parhaisiin hetkiin. Jollan tyyli on Virginiellä kautta linjan yhtenäinen, joten oma suunta on selkeästi löydetty. Siitä on varsin hyvä jatkaa.

Lisää Jollaa täällä.
Jolla Facebookissa täällä.