"Olemme pelkkä sirkus. Kukaan ei huomaa musiikkiamme ja musiikillista kehitystämme," valitti keikkoihin kyllästynyt ja turhautunut John Lennon vuonna 1966.
Uusin The Beatles -dokumentti Eight Days a Week – The Touring Years kertoo ja todellakin myös näyttää, miksi Lennonin turhautuminen oli täysin ymmärrettävää. Dokumentti on hengästyttävä ja hieman ahdistava katsomiskokemus. Reilun kahden tunnin jälkeen on helppo tajuta, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota bändin musiikkiin – kirkuminen peitti alleen usean vuoden keikat.
Ohjaaja Ron Howard on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon: hän on saanut musiikin esiin hysteerisen kirkumisen alta.
Bändin kiertuevuosista 1963–66 kertova dokumentti sisältää haastatteluja, konsertteja, studioäänityksiä ja tarinoita sekä sitä jatkuvaa kirkumista. Howard hankki dokumenttia varten täysin uutta materiaalia faneilta, ja remasteroi esimerkiksi Hollywood Bowlin keikan, joka julkaistiin dokumentin yhteydessä levyllä. (Voit kuunnella levyn jutun lopussa.)
Dokumentti on tehty bändin arvon vaatimalla taidolla ja haastattelut ovat laadukkaita. Sekä Paul McCartneylta että Ringo Starrilta kuullaan tuoreita kommentteja.
"Ringolla on seksikäs nenä! Georgella on seksikkäät silmäripset!" Fanien kommentit saavat katsojankin punastumaan.
Totta kai bändi toivoi kuuluisuutta. Kukaan ei vain osannut edes kuvitella sellaista suosiota, joka bändiä kohtasi vuonna 1963.
Totta kai bändi toivoi kuuluisuutta. Kukaan ei vain osannut edes kuvitella sellaista suosiota, joka bändiä kohtasi vuonna 1963.
Dokumentti näyttää tämän fani-ilmiön beatlejen näkökulmasta. Pyörtyilevien ja rakkauskirjeitä tuhansittain lähettävien nuorten ansiosta bändi toki kasvoi maailman suurimmaksi ja suosituimmaksi, mutta se myös meinasi tuhota yhtyeen.
Kirkumisen kuunteleminen elokuvasalissa saa aikaan päänsäryn ja pakokauhun. On mahdotonta kuvitella, miten negatiivisesti se vaikutti bändin elämään julkisuuden alkuhuuman jälkeen. Dokumentin nähtyään voi olla kiitollinen modernista äänentoistosta ja siitä, että poptähtiä on nykyään niin paljon, ettei yksittäinen bändi joudu kestämään koko läntisen maailman nuorison ihailua.
Keikoista nimittäin katoaa järki viimeistään silloin, kun rumpali joutuu tulkitsemaan bändikaveriensa kehonliikkeistä, missä kohtaa kappaletta ollaan menossa.
Dokumentti kuvaa erityisesti Yhdysvaltojen kiertueiden vaikutusta bändin mielentilaan.
Ensimmäinen kiertue meni uutuuden viehätyksestä ja listaykkösistä nauttiessa. Dokumentin hienoin hetki liittyy tähän kiertueeseen. Vaikka The Beatles ei ollut tunnettu poliittisista mielipiteistään, bändi ei aikonut hyväksyä rotuerottelua keikoillaan. Manageri Brian Epstein haukkoi henkeään, kun bändi ilmoitti peruvansa Jacksonvillen keikan, jos mustat ja valkoiset on erotettu toisistaan. Sen jälkeen rotuerottelu loppui stadioneilla.
Howard oli onnistunut löytämään ja haastattelemaan Jacksonvillen keikalle osallistuneen tummaihoisen naisen. Hän kertoo, että sillä keikalla hän koki ensimmäisen kerran tunteen yhteisyydestä yli rotuerojen. Whoopie Goldberg puolestaan muistelee, ettei koskaan ajatellut The Beatlesia valkoisena, vaan bändinä ilman väriä.
The Beatlesissa ei siis ollut kyse vain musiikista. Kuten John Lennon sanoi, tuohon aikaan koko sukupolvi oli samassa veneessä. 1960-luvun puolivälissä venettä vain sattuivat ohjaamaan neljä ystävystä Liverpoolista.
Elokuvan lopuksi näytetty Shea-stadionin megakonsertti oli vuoden 1965 kiertueen päätös. Lavalle astelee neljä selvästi esiintymiseen kyllätynyttä muusikkoa. Paul huutaa mikrofoniin tajuten heti, ettei kukaan kuule häntä. Välispiikeissä John ei enää jaksa välittää ja englanti vaihtuu siansaksaksi. Aiemmin iloisena ja nauraen soittanut Ringo näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Suurimmasta konsertista oli vaikea panna enää paremmaksi. Bändin suhde keikkailuun alkoi rakoilla.
Vuoden 1966 stadionkiertue oli jo painajainen. Se osoitti, ettei keikkailussa ole enää järkeä.
Vastaanotto Yhdysvalloissa ei ollut hullaantunut, vaan aggressiivinen. Lehdistö esitti ilkeitä kysymyksiä, ja John Lennonin lomalla antama haastattelu oli kiirinyt myös Atlantin länsipuolelle ja saanut brittiläisiä uskonnollisemmat jenkit tolaltaan. Lennon oli todennyt The Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi.
Kennedyn ampuminen ja rotumellakat 1960-luvun puolivälissä tekivät väkivallan uhasta todellisen. Clevelandissa yleisö rynnisti lavalle, Memphisissä oli pommiuhka.
Vuoden 1966 jälkeen The Beatles vetäytyi stadioneilta studioon. Se oli ainoa tapa pelastaa yhtye, ystävyys ja rakkaus musiikkiin.
The Beatles on ikuisuusaihe, josta ei silti voi saada tarpeeksi. llmiön laajuutta, vakavuutta ja kulttuurista merkitystä on vaikea ymmärtää.
Vaikka aihe on vanha, Howard on onnistunut löytämään kiinnostavan näkökulman ja totetuttanut sen moitteettomasti. Bändin suosion kasvaminen kuukausi kuukaudelta näytetään laajan, uskomattoman laadukkaan näköisen ja kuuloisen arkistomateriaalin avulla, ja katsojan ahdistus kasvaa samaa tahtia päähenkilöiden ahdistuksen kanssa.
Dokumentin suurin ansio on tämä: John, Paul, Ringo ja George elivät vuosia omassa kuplassa, jonka sisälle dokumentti nyt päästää katsojan.
On uskomatonta, miten yhtye selvisi paineesta tulematta hulluksi tai menettämättä luomiskykyään. Single julkaistiin kolmen kuukauden välein ja levy pari kertaa vuodessa. Keikkailun lopettaminen kertoi paljon yhtyeestä ja heidän moraalistaan, sillä bändi ei saanut juuri rahaa levyistä, vaan keikoista.
Dokumentti, kuten The Beatles, on kuitenkin ennen kaikkea kertomus neljän poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ystävyydestä. Bändissä kaikki päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella. He ihmettelivätkin, miten Elvis selviytyi kaikesta julkisuudesta yksin.
Viimeinen keikka soitettiin vuonna 1969 Savile Row'lla, Apple Musicin katolla.
Ensimmäinen kiertue meni uutuuden viehätyksestä ja listaykkösistä nauttiessa. Dokumentin hienoin hetki liittyy tähän kiertueeseen. Vaikka The Beatles ei ollut tunnettu poliittisista mielipiteistään, bändi ei aikonut hyväksyä rotuerottelua keikoillaan. Manageri Brian Epstein haukkoi henkeään, kun bändi ilmoitti peruvansa Jacksonvillen keikan, jos mustat ja valkoiset on erotettu toisistaan. Sen jälkeen rotuerottelu loppui stadioneilla.
The Beatlesissa ei siis ollut kyse vain musiikista. Kuten John Lennon sanoi, tuohon aikaan koko sukupolvi oli samassa veneessä. 1960-luvun puolivälissä venettä vain sattuivat ohjaamaan neljä ystävystä Liverpoolista.
Elokuvan lopuksi näytetty Shea-stadionin megakonsertti oli vuoden 1965 kiertueen päätös. Lavalle astelee neljä selvästi esiintymiseen kyllätynyttä muusikkoa. Paul huutaa mikrofoniin tajuten heti, ettei kukaan kuule häntä. Välispiikeissä John ei enää jaksa välittää ja englanti vaihtuu siansaksaksi. Aiemmin iloisena ja nauraen soittanut Ringo näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Suurimmasta konsertista oli vaikea panna enää paremmaksi. Bändin suhde keikkailuun alkoi rakoilla.
Vastaanotto Yhdysvalloissa ei ollut hullaantunut, vaan aggressiivinen. Lehdistö esitti ilkeitä kysymyksiä, ja John Lennonin lomalla antama haastattelu oli kiirinyt myös Atlantin länsipuolelle ja saanut brittiläisiä uskonnollisemmat jenkit tolaltaan. Lennon oli todennyt The Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi.
Kennedyn ampuminen ja rotumellakat 1960-luvun puolivälissä tekivät väkivallan uhasta todellisen. Clevelandissa yleisö rynnisti lavalle, Memphisissä oli pommiuhka.
Vuoden 1966 jälkeen The Beatles vetäytyi stadioneilta studioon. Se oli ainoa tapa pelastaa yhtye, ystävyys ja rakkaus musiikkiin.
The Beatles on ikuisuusaihe, josta ei silti voi saada tarpeeksi. llmiön laajuutta, vakavuutta ja kulttuurista merkitystä on vaikea ymmärtää.
Vaikka aihe on vanha, Howard on onnistunut löytämään kiinnostavan näkökulman ja totetuttanut sen moitteettomasti. Bändin suosion kasvaminen kuukausi kuukaudelta näytetään laajan, uskomattoman laadukkaan näköisen ja kuuloisen arkistomateriaalin avulla, ja katsojan ahdistus kasvaa samaa tahtia päähenkilöiden ahdistuksen kanssa.
Dokumentin suurin ansio on tämä: John, Paul, Ringo ja George elivät vuosia omassa kuplassa, jonka sisälle dokumentti nyt päästää katsojan.
On uskomatonta, miten yhtye selvisi paineesta tulematta hulluksi tai menettämättä luomiskykyään. Single julkaistiin kolmen kuukauden välein ja levy pari kertaa vuodessa. Keikkailun lopettaminen kertoi paljon yhtyeestä ja heidän moraalistaan, sillä bändi ei saanut juuri rahaa levyistä, vaan keikoista.
Dokumentti, kuten The Beatles, on kuitenkin ennen kaikkea kertomus neljän poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ystävyydestä. Bändissä kaikki päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella. He ihmettelivätkin, miten Elvis selviytyi kaikesta julkisuudesta yksin.
Viimeinen keikka soitettiin vuonna 1969 Savile Row'lla, Apple Musicin katolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti