 |
| Tom Odell Ilosaarirockissa vuonna 2015. Kuva: Oona Lohilahti |
Tom Odellin löytäminen on hetki, jonka muistan ikuisesti. Kun painon ensimmäisen kerran playta tammikuussa 2013, ja Odellin debyytti-ep alkoi soida, muu elämä pysähtyi päiviksi. Can't Pretend ja Another Love olivat vain liian hyviä kappaleita ollakseen totta. Tai ollakseen ikäiseni artistin ensimmäiset julkaistut biisit.
Olen onnistunut näkemään Odellin kahdesti livenä: Berliinissä syksyllä 2013 ja kotikaupungissani Joensuussa vuoden 2015 Ilosaarirockissa. Etenkin jälkimmäinen keikka oli järisyttävä. Odotin keikkaa valtavasti, sillä minulle suosikkini saaminen nimenomaan Joensuuhun oli tärkeää. Bändi aloitti I Know'lla, ja minä aloitin itkemisen.
En päässyt eturiviin, mutta tyydyin jäämään parin rivin päähän yläaste- ja lukiolaistyttöjen ympäröimänä. Pakko sanoa, että parempaa kanssayleisöä olisi saanut hakea. Sovin oikein hyvin itseäni 10 vuotta nuorempien joukkoon. Kaikki olivat mukana, osasivat sanat, tanssivat, mutteivät liikaa eikä kukaan lähtenyt kesken keikan pois. Täydellistä!
Olen aina halunnut seurata artistia tai bändiä maasta toiseen. Suomessa kaupungista kaupunkiin matkustaminen bändin perässä on tuttu juttu, mutta en ole tehnyt sitä vielä ulkomailla. Toteutan siis tällä ja ensi viikolla yhden unelmani. Nyt tosin fuskaan hieman, koska Odell soittaa lauantain Kööpenhaminan ja tiistain Tukholman keikan välissä Oslossa – mutta olisin mieluummin ajattelematta sitä.
Rakastan Odellissa kaikkea. Persoonallista ääntä, melodioita, pianoa, lyriikoita. Esiintyminen on antaumuksellista. Ensimmäiseen levyyn ja sen keikkoihin verrattuna Odellin laulu on kaiken lisäksi parantunut huimasti. Esiintymiseen on tullut etenkin uuden albumin myötä uudenlaista itsevarmuutta ja heittäytymistä, joten kaikki ainekset hyviin keikkoihin on olemassa.
Wrong Crowd -kakkosalbumi julkaistiin kesällä, enkä aluksi pitänyt siitä ollenkaan. Se tuntui etäiseltä, oudolta, ei tomodellmaiselta. Sinkkukappaleet olivat tahmeita tanssibiisejä, jotka eivät mielestäni a) sopineet Tompalle ja b) olleet edes kovin kummoista kappaleita. Levyn avausraidan ja nimibiisin heittäisinkin romukoppaan edelleen.
Albumi alkoi kuitenkin avautua pikkuhiljaa. Noin viiden kuuntelun jälkeen olin jo albumin puolella. Ymmärsin, miksi levy on tehty. Lopullisen rakastumisen jälkeen olen iloinen, että levy avautui hitaasti ja teetätti töitä.
Odellin ongelma on silti se, että albumille on tungettu liian monta keskinkertaista kappaletta timanttien sekaan. Esimerkiksi Jealousyn ja Daddyn yli hyppään vieläkin. Tämä oli myös debyytin heikkous. Toisaalta jäin kummastelemaan sitä, missä kaikki Joensuussa kuullut, todella hyvät uudet biisit olivat. Ehkä kuulen ne keikoilla!
Suosikkikappaleeni on uuden levyn päättävä I Thought I Knew What Love Was. Kappale on täydellinen esimerkki Odellin melko suorista ja helposti tulkittavista, mutta silti kiinnostavista sanoituksista ja tarttuvista melodioista. Albumin päätösraita on saanut kunnian olla minulle jonkinlainen lohtukappale, joka auttaaa silloin, kun muut kappaleet eivät. Viiden kärkeen menevät myös Here I Am, Concrete, Mystery ja Somehow.
Kesällä huomasin Odellin lähettävän Facebookissa suoraa videolähetystä. Olin juuri tullut töistä kotiin, joten aloin katsoa, mistä on kyse. Onneksi tein niin.
Odell oli hotellihuoneessa kannettavan sähköpianon ääressä kylpytakki päällä, tohvelit jalassa ja esitti uuden levyn biisejä yksin. Mikään Facebookissa oleva asia ei ole piristänyt niin paljon!
En ole kuitenkaan vielä päättänyt, kumpi kylpytakkimuisto on parempi: Tomppa hotellihuoneessa vai Placebon Brian Molko esittämässä Running Up That Hilliä encorena Helsingissä kylpytakki päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti