keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Title track tekee comebackin!

Iron Bridge, Manchester. Kuva: Oona Lohilahti

Tänä vuonna ja etenkin tänä syksynä olen rakastanut musiikkia aiempaakin vahvemmin (jos se on mahdollista). Olen vollottanut Nick Caven One More Time With Feeling -dokumentin ääressä ja palannut perusasioihin Oasiksen Supersonic-dokkaria katsoessani.

Syyskuun Olohuoneklubilla huokaisin helpotuksesta kuullessani pitkästä aikaa Pimeyden biisejä livenä. Lost In Musicissa Neøv toi suuren rauhan ja onnellisuuden. Sitä ennen koin ylimaallisia tunteita The Last Shadow Puppetsin eturivissä. Mikään ei ole ollut niin ihanaa: Alex Turner ja Miles Kane nenäni edessä, Suomessa, soittamassa hienoimpia koskaan tehtyjä biisejä.

Olen ehtinyt laajentaa keikkamatkailun myös uudelle mantereelle, sillä näin The Smashing Pumpkinsin elektro-akustisen, mykistävän kauniin keikan New Yorkissa huhtikuussa.

Ennen kaikkea olen taas ymmärtänyt brittipopin tärkeyden koko identiteettini kannalta. Tämä havainto tekee elämääni ison kaaren, joka sitoo eri tapahtumia yhteen. Musiikki on elämäni tärkein asia, ja nyt yritän uskoa, että sillä on jokin tarkoitus.


Musiikin merkitys on korostunut kuluneen vuoden aikana. Kun asuin viime syksyn Kosovossa, luovuin live-musiikista kolmeksi kuukaudeksi. Kävin katsomassa Morrisseyta Skopjessa (lippu maksoi muuten 16 euroa) lokakuun puolivälissä, mutta sen jälkeen kuulin live-musiikkia vasta tammikuussa Suomessa. Totta kai Kosovon pääkaupungissa Pristinassa oli keikkoja, etenkin jazzia, mutta olin yleensä matkoilla kiinnostavimpien keikkojen aikaan. Matkustaminen paikkasi musiikkivajetta, mutta joulukuun alussa huomasin, ettei se riittänyt.

Ostin maanisesti keikkalippuja, koska lippukaupan luoma jännitys on hyvä keikan korvike. Tämän manian seurauksena kävin keväällä kahdella Melissa Hornin keikalla ja näin Adelen ja Coldplayn Barcelonassa. Mattias Björkasin vieraillessa Love i Finland -ohjelmassa itkin sitä, etten päässyt Vasas flora och faunan Suomen-kiertueelle. Näin bändin viime keväänä kahdesti, joten vahinko on korjattu.

Etenkin The Last Shadow Puppetsin ja Tom Odellin uusien levyjen ja tuoreimman brittipop-vaiheeni myötä musiikkirakkaus on kuitenkin ylittänyt jälleen kerran jonkin kriittisen rajan. Nautin fanittamisesta, vaikka harva sitä ymmärtää. Yhteen bändiin ja biisiin liittyy enemmän muistoja, merkityksiä ja tunteita kuin mitä kehtaa laittaa Instagram-päivitykseen. Puhun musiikista edelleen kiusallisen superlatiivisesti, innostuksen enkä kritiikin kautta, vedet silmissä. Musiikki ja kokemus ovat henkilökohtaisia, joten kirjoitan tännekin henkilökohtaisuuksia.

Vaikka en halua käyttää keikkoja sen miettimiseen, mitä kirjoittaisin blogiin, tekee minulle ehkä ihan hyvää hieman purkaa elämyksiä sanoiksi. 


Halusinkin jatkaa blogia, koska se tuntuu tärkeältä itseni kannalta. 

Bloggaan muun muassa politiikasta ja ulkomaista kerran kuussa osoitteessa valtablogi.fi. Musiikkiblogin haluan pitää mahdollisimman mukavana harrastuksena, joka ei tunnu pakolta. Koska teen gradua, toimin yhdistyksissä, kesätyönhakukausi on taas ovella ja yritän myös elää, matkustaa ja katsoa Gilmoren tyttöjä, en varmastikaan ehdi päivittää entiseen tahtiin.

Jatkan kirjoittamista suoraan vanhojen tekstien perään. Arkistoista löytyi yllättävän kiinnostavaa musiikkia ja kivoja keikkaraportteja ja hauskoja anekdootteja, joista saattaa olla jollekulle vielä iloa. (En ainakaan itse muistanut, että Tom Odell on lämpännyt Jake Buggia, joka puolestaan on lämpännyt Noel Gallagheria. Kaikkea sitä oppii itseltään.) Kaikki videot eivät näköjään enää toimi, mutta asian korjaaminen olisi liian suuri urakka.


Blogi tekee comebackin, koska meinaan haljeta kaiken musiikkihehkutuksen kanssa. Myönnän: taidan tarvita blogia padon ja intoilun purkamiseen. Alun perin perustelin kirjoittamista sillä, että säästän kavereideni hermoja, ja tämäkin taitaa pitää edelleen paikkansa.

Comeback on kiinnostava asia. Olen viime vuosina alkanut uskoa sen voimaan. Mielestäni comeback on hyvä asia, jos se tehdään oikeista syistä ja yhtyeellä on vielä annettavaa. Harva kehtaisi sanoa, että Pulpin comeback-kiertue oli huono idea, kun Jarvis Cockerin lavaesiintyminen ja lantion liikkeet olivat kiertueella parempia kuin ikinä ennen. Comebackien ansiosta minäkin olen kokenut elämäni parhaita keikkoja ja hetkiä. Niistä lisää myöhemmin.

Vaikka republikaani John Boehner on mielestäni yksi vastenmielisimmistä poliitikoista, lainaan häntä silti tämän tekstin lopuksi. Näissä sanoissa on totuutta.

"Well, any good comeback needs some true believers."

1 kommentti:

June kirjoitti...

❤️❤️❤️