The Messenger on ominta, mitä Marr on koskaan tehnyt. The Smithsissä 1982-1987 hän loi pohjan britti-indielle ja nousi omalla heleällä kitarariffittelyllään kaikkien aikojen kitaristien joukkoon. Monet ovat jälkeenpäin yrittäneet jäljitellä sitä soundia, mutta eihän se ole mahdollista. The Smiths on yksi Britannian rakastetuimmista yhtyeistä, ja jotenkin bändin hajoaminen vain viiden vuoden nopean uran jälkeen jätti kansaan jonkinmoiset traumat. Ainakin näin olen tulkinnut.
The Smithsin hajottua Marr on toiminut freelance-kitaristina yli 20 vuotta tarkoituksenaan jättää taakseen The Smithsin häneen jättämä leima. Hän on työskennellyt Joy Divisionin / New Orderin Bernard Sumnerin kanssa Electronic-nimen alla, ollut The Cribsin neljäs virallinen jäsen, toiminut Billy Braggin ja Modest Mousen kanssa. Lista jatkuu. Johnny Marr + The Healers -yhtye ei nimestään huolimatta ollut hänen sooloprojektinsa, vaan loistavista muusikoista kasattu yhtye, jossa soitti muun muassa Ringo Starrin poika Zak Starkey. The Healersin kanssa Marr alkoi itsekin laulaa ja kirjoittaa lyriikoita. The Smithsissä Marrin tehtävänä oli tietenkin ollut säveltäminen, kun Morrissey hoiti Marrin riffien tavoin legendaariseksi muodostuneet sanoitukset.
Tuntiessaan, että nyt olisi aika tehdä soololevy, Marrilla oli siis takanaan kolmenkymmenen vuoden musiikkiura ja sellainen asema ja yleinen kunnioitus, mistä monet voivat vain haaveilla. Muita meriittejähän hänellä on esimerkiksi juuri vastaanotettu NME:n Godlike Genius -palkinto ja University of Salfordin kunniatohtorin arvo. Lukemattomat muusikot Noel Gallagher etunenässä ovat ylistäneet Marria ja nimenneet hänet syykseen aloittaa musiikin tekeminen.
The Messenger myös kuulostaa juuri siltä, että laulujen kirjoittajalla on takanaan monipuolinen ja pitkä musiikillinen ura. Albumi on itsevarma ja kappaleet ovat hiottuja ja tarkkaan harkittuja. Pääosassa on kitara, mutta sen suurempaa punaista lankaa albumilla ei ole, vaan levy on kokoelma kappaleita, joilla Marr pystyy esittelemään kaikki taitonsa ja eri puolensa. The Guardianin Michael Hann kirjoitti arvostelussaan osuvasti: "whichever style you like best from his past, he'll give you three minutes of it". Hän ei ehkä tarkoittanut sitä täysin kohteliaisuutena, mutta totta se ainakin on. Itse kuitenkin nautin nimenomaan tästä variaatiosta eikä se mielestäni heikennä albumia kokonaisuutena.
Valitettavasti albumin täydellisyys loppuu samalla, kun lopetetaan sävellysten kuunteleminen. Marr ei ole mikään virtuoosi sanoituksien kirjoittamisessa enkä oikein edes ymmärrä, mistä hän laulaa. Lyriikat ovat pääosin irrallisen oloisia parin sanan yhdistelmiä, jotka kyllä kuulostavat suomalaisen korviin ihan sopivilta melodiaan, mutta luettaessa ne eivät aukea. Pidän kyllä Marrin äänestä ja se sopii hyvin hänen musiikkiinsa.
The Messengerilta kuulee, kuinka paljon Marr rakastaa musiikin tekemistä, ja miten innoissaan hän edelleen siitä on. Parin viikon päästä pääsenkin tsekkaamaan Marrin livenä paikassa, jossa hän esiintyi The Smithsin kanssa ensimmäisen kerran reilu 30 vuotta sitten: Manchesterin The Ritzissä. Nykynuoriso tosin tuntee paikan lähinnä sen kuuluisan tahmean lattian vuoksi musiikkihistorian sijaan.
The Smithsin comeback-tivauksiin kyllästynyt Marr tokaisi pari viikkoa sitten NPR:n haastattelussa aivan loistavasti: "Life doesn't need The Smiths to reform for things to be OK". Hyvin sanottu, Johnny! En usko enkä edes toivo, että The Smiths palaa koskaan yhteen. Musiikki ja sen taianomaisuus säilyy aina, ja suosikkibiisini Bigmouth Strikes Againin kitarariffi on The Messengerinkin jälkeen Marrin hienoin teos.
The Messengerin voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti